Kevät on julma vuodenaika. Kukat kukkii ja kärpäset heräävät talven jälkeen, hameet lyhenevät ja halut kasvavat. Kesä on taas tulossa ja tässä maassa se on jotain aivan järjetöntä. Ikäänkuin ihmisellä olisi muutama kuukausi aikaa elää grillimakkaran tuoksuista elämää. Halvan kaljan ja koskenkorvan sävyttämiä kuukausia vaipuakseen syksyllä uudestaan apatiaan. Kesällä suomalaisesta kuoriutuu perhonen, syy jonka vuoksi elämme. Laskettelijat ja muut after-ski hörhöt voivat suksia, no tiedätte kyllä..muovimäkeen.
Vittu (voiko tätä sanoa julkisesti). Rehellisesti, en usko tuon syksyllä alkavan kaamoksen tekevän kellekkään hyvää, ehkä siinä suurin syy suomalaiseen mielenmaisemaan ja känni-idiotismiin. Kesä.. On oikeasti myyttinen sana, ehkäpä myyvin slogan ja todellinen ffffeeelggood inc. Jos tässä kapitalistisessa maailmassa voisi omistaa jotain, omistaisin kesän ja jakaisin sitä kanssaihmisille ympärivuoden. Todellisuudessa kesän omistaisi pankki, en ole vieläkään voittanut lotossa, joten kasvottomille porhoille sekin menisi. Todellisessa elämässä kaltaiseni oikeudenmukainen humaani ihminen ei selviäisi, this is still bat country.
Kesä tulee silti, vääjämättä. Sen tuoksu on ilmassa, tuulessa ja ihmisten kasvoilla. Odottava tunnelma on harras, muttei käsinkosketeltava. Sitähän se ei tässä maassa voi yksinkertaisesti olla.
Koskeminen toiseen ihmiseen hyökkää niin vahvasti epämukavuusalueelle, että tilanteen on pakko olla eroottisesti latautunut, tai muuten päihtyneenä. Matkasin vastikään bussilla naapurikaupunkiin. Linja-autossa näkee suomalaisen sielunmaiseman. Penkit ovat pareittain, silti jokaisessa "parissa" istuu yksi ihminen kautta bussin. Auta armias ruuhka-aikana jos viereesi istuu vieras (no on ihan mahdollista että ko. vieras käy jumankauta ennemmin seisomaan, kun istuu tyhjälle paikalle). Suomalaiset bussit olisi pitänyt rakentaa neljään erilliseen yksittäiseen penkkiriviin, tämä pätee toki jokaiseen kulkuneuvoon taxista huvipuiston vuoristorataan. Harvaan asutussa maassa on varaa kunnioittaa yksityisyyttä liiallisuuksiin asti, kesällä suomalainenkin hieman vapautuu kuorestaan.
Se on kuin kaikki muutkin "turhat" juhlat: Tekosyy heittää vapaalle. Ennen julmaa talvea ja sitä ennen loppusyksyä, hetkeä kun räntää sataa vaakasuorassa pimeässä. Olosuhdetta ja kidutuskeinoa, josta inkvisition jäsenet pystyivät vain onanoimaan.
Aurinko on todella kiintoisa tekijä ja ehkäpä suurimpia vaikuttajia suomalaisessa kulttuurissa.
Kesä on jopa itselleni sellainen henkireikä, että jos saisin sen toisen toiveen, voisin toivoa ettei kesällä tarvitsisi muurahaisten tehdä töitä, antakoot työt opiskeleville kesätyöläisille ja työttömille. Muille täydellä palkalla; nauttikkaamme kesästä. Kävelkää ruoholla paljain jaloin auringon hyväillessä ihoa, sauna lämpiää, kohta uimaan. Illalla muutama olut ja parit viskihuikat, maailman parantamista nuotiolla, kitara soi yöttömään yöhön. Naiset ovat kauniita ja asfaltti polttaa, jäätelö sulaa pitkin tötteröä, jopa maan rumin kaupunki vaikuttaa viehättävältä, ainakin parin bongin puhalluksen jälkeen. Maailma hymyilee, rommi virtaa ja kuunellaan vaan sitä aknestikin suomirokkia. Kesä..
perjantai 27. huhtikuuta 2012
lauantai 21. huhtikuuta 2012
Pätkiä elämästä, eli sekalaisia päiväkirjoja sekaisin kirjoitettuna
Istun yömyöhään olohuoneen nahkasohvalla. Pääni hukkuu omituisiin ajatuksiin, nostalgisia muistoja kumpuaa mielestäni, kuin sieniä sateella. En tiedä miksi, mutta jotakin shamanistista tapahtuu mieleni syövereissä kun istun aloillani yöllä. Kello raksuttaa kohti kolmea, Suomi nukkuu, mutta Radio Suomen Yöradio pamauttaa tajuntani nostalgisiin sfääreihin. En ole enään nahkasohvallani, vaan elän mielessäni vaiheita lapsuudestani. Mikä helvetti saa minut tähän?
Jotenkin Yöradiosta paukkuu tajuntaan niin vahvoja viboja. Hetkiä lapsuudestani. Istun taas kuusivuotiaan silmin Scanian nupissa, lämmitin huutaa pimeässä, ulkona on kylmä lokakuinen aamuyö. Radio on päällä, yöradio.. Matka vie taas pitkin itärajaa; Lappee-Joutseno-Imatra-Parikkala, appelsiinimehua ja kinder yllätysmuna.
Pam Olen vähän vanhempana matkalla kotkan satamaan yöllä, radio huutaa ja pikkuveli nukkuu. Valvottuja öitä, tuhansia töitä mieleen syöpyneenä kuin ruoste halpaan peltiin. Matkaan taas joitakin vuosia eteenpäin: Äijä palaa yöllä kuppilasta, herään. Avaan tv:n, vain textitv näkyy, siellä soi tietysti yöradio, uutiset vilkkuvat eteenpäin mustaa taustaa pitkin etanan vauhdilla. Käymme parvekkeella. Ukko polttaa savukkeen, itse koitan tähytä Hale-Boppin komeettaa, en näe sitä. On kylmä, palelen. Isäukko alkaa kertoa elämästään ja asioita omastakin lapsuudestani, asioita joita en muista.
Tajuntani karkaa lähemmäs nykyhetkeä.
On kesä, makaan Iitissä sängyn pohjalla, kuuma kesäyö hiertää mieltä. Uni ei tule vaikka käsken. Tv auki, fffuuu, vain textitv:ltä jotakin, uutisia, uutisia. Musta tausta vaihtunut turkoosiin, ilme on moderni, mutta Yöradio ei, Pekka Sauri vastailee kaiken maailman hullujen puheluihin, Radio Ga-Ga soi. Asuin kuution muotoisessa maailmassani. Nuori mies, kahlittuna koppiin alkaa muodostamaan bizaaria maailmankuvaansa, vaikka kuuluisi tulla ja mennä, nähdä ja kokea. Toimin päinvastoin, ryyppään yksin ja ahdistuneena, on kuuma, todella kuuma. Tajuton vapaus yhdistettynä siihen, ettei mihinkään pääse tekee hallaa psyykelle&soomalle.
Pam! Pamautan itseni takaisin uteliaan neljävuotiaan tasolle. Istun äitini kanssa vanhassa Talbotissa, radio soi, äijä on firman pikkujouluissa ja myöhässä. Äitini pinna kiristyy. Kadam. Elän yhtäkkiä omituisia hetkiä lapsuudestani, elämää filminauhana pikakelauksella.
Nipistän itseäni, auts sattuu perkele. Huomaan että olenkin elossa. Tunti nykyisyyttä on kadonnut elämästäni kieppuen menneyisyyteen. Mitä vittua tapahtui? Näinkö unta, olenko humalassa? En. Myöskin taikasienet, yrttitohtorin lääkkeet, sekä sekalainen läjä muita psykedeelisiä aineita on ottamatta.
8 vuotias Anejo laaturommi kiehtoo mieltä ja kaadan lasillisen. Kelaan äskeistä trippiä. Hämmentävä vaikutus kombinaatiolla yö+yöradio+mielentila = transsi. Wanhaa musiikkia soi, Junnu Vainion - Vain sorsa lentää pohjoiseen. Kello lyö neljä, äänimerkki ja uutiset, sekä sää.
Mitä helvettiä tapahtuu, meinaan upota taas pääni sisään ilman pelastusliiviä. Räpiköin, mutta ”Äidin pikkupoika” kappale upottaa minut pohjaan, betoni jalustan kera. Kuvia, loputtomasti kuvia. Miten 4v pikkupojasta tulee idealistinen teini, mustavalkoisine maailmankuvineen, vain romuttaakseen myöhemmin käsityksensä koko globaalista elämänmenosta. Itsetutkiskelua, loputtomasti kesiä; omituisia tapahtumia tulvii mielestäni kuin Saimaan kanavasta vettä kaatosateella. Kyläilen mamman luona tuusulassa, katson Turtlesia ja näen myyttisen lintsin junan ikkunasta. Olen seuraavaksi saunomassa mökillä, sitten saunon enoni kanssa jossakin, en tiedä missä. Pikkuveli heittää kylmää vettä päälleni isäukon saunassa.
Havahdun, ”22.45, on juna mennyt..” Kirkaa.. Ajaudun takaisin muisteloihin. Kesäyö mammalla. Rautatieaseman kuulutukset kaikuvat kesäyössä kuuluen makuuhuoneeseen saakka. Luen Aku Ankkaa ja pamahdan kaupungille syömään jäätelöä äitini kanssa. Käyn Tykkimäessä ja olenkin jo ajamassa Espanjan urheiluvaunu Ibizalla kotiin, radio huutaa. Poikkean ja pyörin maastopuvussa metsässä, mitä vittua.
Käyn savukkeella, sikari palaa. Maaliskuinen yö, lauhaa pitkästä aikaa. Autojen loppumaton virta juoksee VT 6:lla. Taivaalta tulee räntää, Popeda soi. Kello lyö puoli viittä. Tajuntani palaa, mutta mieli halajaa kauas pois. Tällä pallolla on vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Olen jotenkin juuttunut kiskoille, joita en halua. Kiskoille, jotka jokainen saa syntyessään tähän harmaaseen ja apaattiseen maahan. Olen muuttunut mies, En tunne enään sitä 18v idealistia. Se juna ajoi ohitseni, mutta kiskot jäivät. Ne eivät lähde, eivätkä katoa. Ne vievät kohti sitä lohdutonta, viimeistä päämäärää, todellista suomalaista pyhää kolminaisuutta: Koulu-Työ-Perhe-Eläke-Hauta. Haluanko sitä? Pääkoppa ei ehdi edes haukata ajatusta, kun sydän oksentaa paskaa: En vitussa.
Rekat ajavat motarilla, ambulanssi matkaa ilman vilkkuja ohitseni; vielä ei ole vuoroni. Imen viimeiset henkoset. Tässä lähiössä ja tässä näkymässä on jotakin lohduttoman suomalaista. Menen sisään ja vedän perässäni oven kiinni tuolta näyltä. Tuuli ulvoo repaleisissa parvekkeen oven tiivisteissä. Juon lasin tyhjäksi. Rommi lämmittää mieltä, joka huutaa ja anelee vapautusta kahleistaan ja tästä alasajetun hyvinvointivaltion oravanpyörästä, jossa ei ole mitään päämäärää, silti jokaisen ”on” edettävä elämässään. Bullshit.
Katson pimeään keittiöön. Seinällä oleva juliste, jossa palmut huojuvat ja aurinko laskee loppumattoman meren taakse, lepattaa iloisesti. Viimeinen sinivalkoinen kyynel valuu poskeani pitkin alas. Ääni päässäni sanoo tuonne, tai sitten huudan itse kilpaa äänen kanssa, sillä kuulen kaiun tyhjässä keittiössäni. Yö on lämmin, ensimmäinen lauha yö aikoihin. Talvi on ollut pitkä ja kylmä. Silti mieleni roihuaa, katselen karttaa toiveikkaana, pois, pois, pois. Radio suomi soi, Menolippu lähtee pyörimään, tässä on jotakin elämää isompaa, Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Sänky kutsuu, kello viiden uutisten siivittämänä, aika on juossut tänä yönä kovempaa kuin koskaan. Valo sammuu, mutta mieli palaa kirkkaana kuin Caribian aurinko. Hymyilen, ensimmäistä kertaa aikoihin selvinpäin. Lapsuus ja nykyisyys lyövät kättä, lapsuuden Indiana Jones henki puhaltaa ajatuksissa, realiteetit puskevat päälle; jospa sittenkin kuvittelen? Pyyhin negatiivisen ajatuksen mielestäni. Suljen silmäni, mutta lapsuus&tämä hetki tanssivat Disneymäisittäin auringonlaskuun, kunnes katoavat silmistäni kokonaan. Tässä nukkuu onnellinen ihminen.
Jotenkin Yöradiosta paukkuu tajuntaan niin vahvoja viboja. Hetkiä lapsuudestani. Istun taas kuusivuotiaan silmin Scanian nupissa, lämmitin huutaa pimeässä, ulkona on kylmä lokakuinen aamuyö. Radio on päällä, yöradio.. Matka vie taas pitkin itärajaa; Lappee-Joutseno-Imatra-Parikkala, appelsiinimehua ja kinder yllätysmuna.
Pam Olen vähän vanhempana matkalla kotkan satamaan yöllä, radio huutaa ja pikkuveli nukkuu. Valvottuja öitä, tuhansia töitä mieleen syöpyneenä kuin ruoste halpaan peltiin. Matkaan taas joitakin vuosia eteenpäin: Äijä palaa yöllä kuppilasta, herään. Avaan tv:n, vain textitv näkyy, siellä soi tietysti yöradio, uutiset vilkkuvat eteenpäin mustaa taustaa pitkin etanan vauhdilla. Käymme parvekkeella. Ukko polttaa savukkeen, itse koitan tähytä Hale-Boppin komeettaa, en näe sitä. On kylmä, palelen. Isäukko alkaa kertoa elämästään ja asioita omastakin lapsuudestani, asioita joita en muista.
Tajuntani karkaa lähemmäs nykyhetkeä.
On kesä, makaan Iitissä sängyn pohjalla, kuuma kesäyö hiertää mieltä. Uni ei tule vaikka käsken. Tv auki, fffuuu, vain textitv:ltä jotakin, uutisia, uutisia. Musta tausta vaihtunut turkoosiin, ilme on moderni, mutta Yöradio ei, Pekka Sauri vastailee kaiken maailman hullujen puheluihin, Radio Ga-Ga soi. Asuin kuution muotoisessa maailmassani. Nuori mies, kahlittuna koppiin alkaa muodostamaan bizaaria maailmankuvaansa, vaikka kuuluisi tulla ja mennä, nähdä ja kokea. Toimin päinvastoin, ryyppään yksin ja ahdistuneena, on kuuma, todella kuuma. Tajuton vapaus yhdistettynä siihen, ettei mihinkään pääse tekee hallaa psyykelle&soomalle.
Pam! Pamautan itseni takaisin uteliaan neljävuotiaan tasolle. Istun äitini kanssa vanhassa Talbotissa, radio soi, äijä on firman pikkujouluissa ja myöhässä. Äitini pinna kiristyy. Kadam. Elän yhtäkkiä omituisia hetkiä lapsuudestani, elämää filminauhana pikakelauksella.
Nipistän itseäni, auts sattuu perkele. Huomaan että olenkin elossa. Tunti nykyisyyttä on kadonnut elämästäni kieppuen menneyisyyteen. Mitä vittua tapahtui? Näinkö unta, olenko humalassa? En. Myöskin taikasienet, yrttitohtorin lääkkeet, sekä sekalainen läjä muita psykedeelisiä aineita on ottamatta.
8 vuotias Anejo laaturommi kiehtoo mieltä ja kaadan lasillisen. Kelaan äskeistä trippiä. Hämmentävä vaikutus kombinaatiolla yö+yöradio+mielentila = transsi. Wanhaa musiikkia soi, Junnu Vainion - Vain sorsa lentää pohjoiseen. Kello lyö neljä, äänimerkki ja uutiset, sekä sää.
Mitä helvettiä tapahtuu, meinaan upota taas pääni sisään ilman pelastusliiviä. Räpiköin, mutta ”Äidin pikkupoika” kappale upottaa minut pohjaan, betoni jalustan kera. Kuvia, loputtomasti kuvia. Miten 4v pikkupojasta tulee idealistinen teini, mustavalkoisine maailmankuvineen, vain romuttaakseen myöhemmin käsityksensä koko globaalista elämänmenosta. Itsetutkiskelua, loputtomasti kesiä; omituisia tapahtumia tulvii mielestäni kuin Saimaan kanavasta vettä kaatosateella. Kyläilen mamman luona tuusulassa, katson Turtlesia ja näen myyttisen lintsin junan ikkunasta. Olen seuraavaksi saunomassa mökillä, sitten saunon enoni kanssa jossakin, en tiedä missä. Pikkuveli heittää kylmää vettä päälleni isäukon saunassa.
Havahdun, ”22.45, on juna mennyt..” Kirkaa.. Ajaudun takaisin muisteloihin. Kesäyö mammalla. Rautatieaseman kuulutukset kaikuvat kesäyössä kuuluen makuuhuoneeseen saakka. Luen Aku Ankkaa ja pamahdan kaupungille syömään jäätelöä äitini kanssa. Käyn Tykkimäessä ja olenkin jo ajamassa Espanjan urheiluvaunu Ibizalla kotiin, radio huutaa. Poikkean ja pyörin maastopuvussa metsässä, mitä vittua.
Käyn savukkeella, sikari palaa. Maaliskuinen yö, lauhaa pitkästä aikaa. Autojen loppumaton virta juoksee VT 6:lla. Taivaalta tulee räntää, Popeda soi. Kello lyö puoli viittä. Tajuntani palaa, mutta mieli halajaa kauas pois. Tällä pallolla on vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Olen jotenkin juuttunut kiskoille, joita en halua. Kiskoille, jotka jokainen saa syntyessään tähän harmaaseen ja apaattiseen maahan. Olen muuttunut mies, En tunne enään sitä 18v idealistia. Se juna ajoi ohitseni, mutta kiskot jäivät. Ne eivät lähde, eivätkä katoa. Ne vievät kohti sitä lohdutonta, viimeistä päämäärää, todellista suomalaista pyhää kolminaisuutta: Koulu-Työ-Perhe-Eläke-Hauta. Haluanko sitä? Pääkoppa ei ehdi edes haukata ajatusta, kun sydän oksentaa paskaa: En vitussa.
Rekat ajavat motarilla, ambulanssi matkaa ilman vilkkuja ohitseni; vielä ei ole vuoroni. Imen viimeiset henkoset. Tässä lähiössä ja tässä näkymässä on jotakin lohduttoman suomalaista. Menen sisään ja vedän perässäni oven kiinni tuolta näyltä. Tuuli ulvoo repaleisissa parvekkeen oven tiivisteissä. Juon lasin tyhjäksi. Rommi lämmittää mieltä, joka huutaa ja anelee vapautusta kahleistaan ja tästä alasajetun hyvinvointivaltion oravanpyörästä, jossa ei ole mitään päämäärää, silti jokaisen ”on” edettävä elämässään. Bullshit.
Katson pimeään keittiöön. Seinällä oleva juliste, jossa palmut huojuvat ja aurinko laskee loppumattoman meren taakse, lepattaa iloisesti. Viimeinen sinivalkoinen kyynel valuu poskeani pitkin alas. Ääni päässäni sanoo tuonne, tai sitten huudan itse kilpaa äänen kanssa, sillä kuulen kaiun tyhjässä keittiössäni. Yö on lämmin, ensimmäinen lauha yö aikoihin. Talvi on ollut pitkä ja kylmä. Silti mieleni roihuaa, katselen karttaa toiveikkaana, pois, pois, pois. Radio suomi soi, Menolippu lähtee pyörimään, tässä on jotakin elämää isompaa, Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Sänky kutsuu, kello viiden uutisten siivittämänä, aika on juossut tänä yönä kovempaa kuin koskaan. Valo sammuu, mutta mieli palaa kirkkaana kuin Caribian aurinko. Hymyilen, ensimmäistä kertaa aikoihin selvinpäin. Lapsuus ja nykyisyys lyövät kättä, lapsuuden Indiana Jones henki puhaltaa ajatuksissa, realiteetit puskevat päälle; jospa sittenkin kuvittelen? Pyyhin negatiivisen ajatuksen mielestäni. Suljen silmäni, mutta lapsuus&tämä hetki tanssivat Disneymäisittäin auringonlaskuun, kunnes katoavat silmistäni kokonaan. Tässä nukkuu onnellinen ihminen.
perjantai 20. huhtikuuta 2012
Tästä lähtee
Päätin avata toisen blogini.
Miksi?
Olen ikäni ollut eräänlainen pohtija ja kelailija. Eräänlainen tarkkailija, jolla on hyvin omalaatuinen näkymys asioihin, kaikkeen. Koen, että ihmisellä on eräänlainen universaalitarve itseilmaisuun, niin myös minulla. Tulen tähän blogiin kirjoittelemaan harvakseltaan kelojani. Hivenen väritytetysti, ehkä provosoivasti, mutta rivien alta pilkistellen haastaamaan. Voi olla että blogini ei löydä lukijakuntaa, minulle se toimii purkauskanavana toisinaan vallanottavana tarpeena, yksinkertaisesti ihmetellä ja avautua. Kelata ja purkaa. Kertoa tarinoita, turista turhia ja häiritä ihmisiä. Joten, ottakaapa lasillinen rommia ja varautukaa kyytiin sielun sisimpään.
Miksi?
Olen ikäni ollut eräänlainen pohtija ja kelailija. Eräänlainen tarkkailija, jolla on hyvin omalaatuinen näkymys asioihin, kaikkeen. Koen, että ihmisellä on eräänlainen universaalitarve itseilmaisuun, niin myös minulla. Tulen tähän blogiin kirjoittelemaan harvakseltaan kelojani. Hivenen väritytetysti, ehkä provosoivasti, mutta rivien alta pilkistellen haastaamaan. Voi olla että blogini ei löydä lukijakuntaa, minulle se toimii purkauskanavana toisinaan vallanottavana tarpeena, yksinkertaisesti ihmetellä ja avautua. Kelata ja purkaa. Kertoa tarinoita, turista turhia ja häiritä ihmisiä. Joten, ottakaapa lasillinen rommia ja varautukaa kyytiin sielun sisimpään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)