Lähtökuopissa merirosvolippu salossa matkalla ei mihinkään

Polttelee ja pahasti. Halu paeta todellisuutta. Juosta kauas pois vaivaa mieltä alituiseen ja on jälleen aivan sietämätön. Pakonomainen tarve pakata reppu ja lähteä. Hit the road jack.

Juon rommia tyhjään oloon ja selaan lentoyhtiöiden sivuja, kuullostaako tutulta? En vaan voi sille mitään. Haluan kokea hiekan varpaiden välissä, pilvettömän taivaan ja auringon laskevan kauas valtameren taakse. Grillata kalaa nuotiolla, hörpätä tropiikin pimenevään yöhön parit huikat paikallista "viskiä" ja parantaa maailmaa. Olla kaukana poissa..

Irtiotto arjesta, järjettömästä oravanpyörästä kutittelee mieltäni. Pakonomaisesti virittelen riippumattoa parvekkeelle, jonne kevään ensimmäiset lämpimät auringonsäteet paistavat ja sekoittelen mojitoa kaveriksi. Ihminen kaipaa rentoutumista. Meillä jokaisella on omat tarpeemme ja tapamme purkaa stressiä, sekä hoitaa sitä. Omani on lähteminen.

Silti istun persaukisena tässä tietokoneen ääressä, edelleen. Jotkut viisaat sanovat että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Näillä suunnitelmilla olen siis kiertänyt tämän pallon jo useasti; hitto vaan kun ei kuvia jäänyt todisteeksi etelänavan pingviinisafarilta, eikä siitä kerrasta kun kusin kiinalaisia poliiseja silmään Tiibetissä. Ihme jengiä, kun ei muka Dalai Laman kunniaksi saa kuppia nostaa teehuoneessa. Todellisessa elämässä varaton joutuu etsimään jostain Torremolinoksesta reissujaan, kesälomaa on oravanpyörän uhrille vain kerran vuodessa ja ne pari viikkoa tulee käyttää tehokkaasti lomailuun, ei matkustamiseen.

Silti... Olin vuosia köyhä opiskelija ja työtön. Nyt olen työssä, paikassa johon en kuulu. Työni on itseään toistavaa, inhottavaa itsensä myymistä ja alati vaikeammaksi menevää. Liikaa sääntöjä, liikaa valvontaa ja liikaa pilkun naintia. Ei vapautta toteuttaa itseään, ei edes klassista "Tee duunis ja muuten oo kuin ellun kana". Palkka on onneton, eikä se muutu mihinkään. Silti pitäisi olla jollain tasolla onnellinen kun riistäjän ruoska selkääsi soittaa.

Kuitenkin olen kuin tyhjä kuori, riistetty, raiskattu ja sataa silti vettä solkenaan, enkä ole edes vapaa kulkemaan. Elämme siis synkkiä aikoja ja muita lainauksia. Bullshit. Salaa päätin kesälomien jälkeen lyödä rukkaset tiskiin ja etsiä jotakin ihan muuta. Vaikka huora saattaisikin tehdä mitä vain saatuaan tarpeeksi paalua tiskiin, niin minulla nousee tiski pystyyn ja kuppi täyteen jossakin välissä. Etenkin kun tämä raha ei omaa taskuani polta, vaan jonkun ihan muun. Silti haaveilen edelleen siitä että olisi oikeasti rahaa lähteä. En edes tajua mistä osa tovereistani repii kaiken massin matkusteluun. En ole ostanut uusia nahkasohvia, en omista pirssiä, enkä juurikaan baarittele. En omista kotiteatteria, en moottorisänkyä, en edes stereoita. Silti olen duunissa lähes koko ajan, eikä käteen jää muuta kuin vitutusta ja usko paremmasta huomisesta. Mutta..Mitä pidemmälle mennään, sen pienemmäksi usko..paskat tässä mitään uskoa, toivoa ja muuta pyhää henkeä ole paremmasta. Alas mennään niin että ropina käy. Kaadan rommia lisää ja selaan karttakirjaa. Köyhän päiväunelmat.. Vielä jonakin päivänä lähden ja pyyhin persettä kaikella.

Ei ole niinkään väliä minne lähden, kunhan pääsen irti tutuista kuvioista ja arjen rutiineista. Voin aivan hyvin suunnata naapurikaupungin paikalliskuppilaan, heittää repun selkään ja suunnata kohti suomalaista korpea, sitä erämaata, kuin etsiä halpaa lentoa Indonesiaan. Onneksi kesä tuo helpotusta, mutta lisääntyvä auringonpaiste kaivaa sisäistä seikkailijaa esiin. Safaritakki ja hellekypärä päällä kokee elävänsä, uusien asioiden tutkiminen koukuttaa. Olen narkkari enkä edes halua parantua.

Tikapuut taivaaseen, liukuportaat helvettiin

Olen myöhässä. Kevät on jo korvilla talven julman kouran vääntäessä vielä viimeistä joutsenlauluaan. Silti palaan erääseen joulukuiseen iltaan. En halunnut aluksi julkaista tätä, mutta aikaa kultaa muistot. Lapsellista avautumista elämän kovista kivistä ja karuista kävyistä. Tämä on kuin muistutus tekijälleen, että kaikkea ei tarvitse purkaa, mutta kaiken voi julkaista.

Joulukuu, pikkujoulu aika paskimmillaan osoittaa karvaan kolikon kääntöpuolensa.

Räntää sataa, tuuli ulvoo, pimeä ja vituttaa. Päivästä toiseen, tunnista seuraavaan.

Päätöntä aggressiota ilman lopputulosta, ei purkukeinoa, kanava hukassa.

Järjestinpä ihmisten pyynnöstä pikkujoulut, joita en aluksi edes ajatellut pitäväni. Pyyntöjä sateli, joten lopulta taivuin. Saisipa edes nauraa pitkästä aikaa kaiken loskan ja paskan keskellä.

Lähetin toista kymmentä kutsua, osa vastasi osa ei osaa. Osa kertoi tulevansa mielellään, osa ei vieläkään vastannut. Järjestin ohjelmaa, syömistä ja juomista.

Juhlapäivän lähestyessä alkoi sataa niin kirjava määrä selittelyä, kenen läksyt koira söi ja kenen junasta puhkesi rengas. Lopulta paikalle eksyi vain kaksi, jotka poistuivat vähin äänin muutaman tunnin hymyiltyään vaivautuneesti. Pohjanoteeraus.

Tämän jälkeen alkoi sellainen vitutus, että purin leuat sijoiltaan, löin lommoja seinään, kusin naapurin postiluukusta alas ja vielä selvinpäin. Valitettavasti yksikään keinoista ei helpottanut kroonista vitutusta. Lapsellisesti päädyin siihen lopputulokseen, että koska kukaan ei halua viettää täällä aikaansa, en aio pitää jatkossa minkäänlaisia juhlia.”Meidät saa unohtaa, jos emme tarpeeksi maksaneet, jäädä saa julma maa, kun emme enään jaksaneet”, lauloi jo Gösta aikanaan.

Rehellisesti, jatkossa en aio pyytää ketään näistä evvk en osaa vastata mitään ihmisistä. Hamina on kaukana, jumalaton 40min ajo kimppakyydeillä.. Julkiset jopa kulkevat, asia jota Kouvolassa ei koskaan tapahtunut. Yöksi sai jäädä, mutta nukkumasijat eivät kelvanneet. Jännästi en tiedä miksi itse matkustan julkisillakin satojen kilometrien päähän juhliin, enkä koe sitä ongelmaksi.

Kaadan lasillisen viskiä, se lämmittää mieltä. En oikein tiedä enään itkeäkö vai nauraa. Lähinnä tässä kai vituttaa se, että tiedossa ollut hauskanpito katosi tuulen mukana. Tällaisina aikoina nauru olisi tehnyt hyvää kaiken kaamosmasennuksen keskellä, mutta ei. Paskamaisesti alkoi siis neljän päivän vapaat, että kiitos siitä. Huomenna on uusi päivä, mutta uusia kujeita ei ole tiedossa, tekisi mieli vetää perseet, mutta ei v..u huvita sekään enään.

Nyt kuukausia jälkeenpäin viskiä särpiessäni en voi olla palaamatta tuohon iltaan, tunnelmaan ja tyhjyyteen. Yksi aikakausi oli päättynyt.