Sadepäivän ihmisistä suvituulen puhallukseen

Elämä kulkee omia raiteitaan hitaasti.. No näin sitä lapsena fiilisteli. Ikuinen kesä vaihtui skoleen ja muuhun systeemiin. Aika jyrää armotonta me-nooo-aan eteenpäin. Ehkä se johtuu vaan siitä, että kulunut vuosi on ollut sitä suurten muutosten ja kasvun aikaa. Jokainen kuukausi, viikko ja päivä tuntuu uudelta seikkailulta. Täynnä värejä, tunnetta ja outoja tapahtumia, joista voi vain kompuroida, nousta uudelleen suurempana. Tänään olen hymyillyt. Ei minulle mikään tavallisin olotila. En osaa hymyillä teennäisesti, tai muuten vain. Kun minä hymyilen, koko maailma hymyilee, aurinko paistaa juuri minulle kirkkaampana kuin kenellekään, mieli laulaa ja minun..minun on hyvä olla, kuin ekstaasissa ratin takana keskellä yötä sukeltamassa kohti äärirajoja ja niiden yli. Jos näet minun hymyilevän tiedät katsovasi onnellista ihmistä, jos virnistän..juokse =D Sillä rakastan kanssaihmisten hämmentämistä, testailua, psykologisia kokeita ja vittuilua.

Tunnen sen hetken vieläkin. Kävelin kaupasta kotiin. Kevät päätti avata märät holvinsa ja sataa koko vaalit kärsineen maan päälle.

Miksi kärsineen? No, ehkä minussa asuu sen verran pessimistiä, että en kaipaisi uutta porvarihallitusta. Koska minä kannatan hyvinvointivaltiota, jossa ihmisestä välitetään ja autetaan. Kannatan vapautta ja tasa-arvoa rotuun, uskontoon, taustaan ja kulttuuriin katsomatta. En halua kiistellä, vaan luoda hyvinvointia kaikille, mutta luonto ja ympäristö huomioiden. Loppuu tämän planeetan, meidän kaikenkarvaisten ja höyhenpukuisten kodin raiskaaminen. One people, one planet, one chance. 

Asiaan.. Idealisti sai yliotteen asiasta, vaan ei vielä Aasiasta.

 Minä astelin märkänä kotiin. Vesi litisi vaellustossujen alla innokkaasti ja sade rummutti pisaroillaan varjoani. Silti.. Hymyilin, lauloin ja singing in the rain jäi tällä matkalla kakkoseksi. Sillä juuri minun uitettuun risukasaani paistoi se ainoa lämmittävä ja kesäinen auringon säde. Se ei ollut pahoillaan, vaan hymyili kanssani. Pikkulinnut lentelivät puissa, talitintti pariskunta sirkutti iloisena toisilleen ja radiostakin kuului vain hyväntuulista musiikkia: ”Vie mut minne vaan, taivaanrannan taa”. Päätin samalta seisomalta jatkaa taivaanrannanmaalailua, joka onkin yksi lempipuuhistani.

Korkkasin oluen sohvalla kesken tuulimyllynlämmittämisen. Kotipolttoinen tuote, joka pesee, pieksee ja pyyhkii pöytää ah..niin monella muulla vastaavalla kaupallisella. Jälleen se tunne, joka huutaa: ”Antakaa mahdollisuus, niin voin näyttää kuinka syvälle minun kaninkoloni vie”. Tiedän olevani hyvä tässä. Tarkka makuaisti, ymmärrys raaka-aineista, prosessista ja tarpeeksi luovaa hulluutta, joka on tietysti vahvin osa-alueeni.. Kenties jonakin päivänä..

Koen olevani eräänlaisessa ja hyvin kiintoisassa risteyskohdassa. Mieltäni kutkuttaa niin moni mahdollisuus joihin voisin tarttua. Tosin tiedän, tai epäilen tarttuvani siihen joka tuntuu parhaimmalta ja oikeimmalta juuri nyt. Haluan törmätä elämään kuin seinään ja niellä sitä rakkautta. Hymyillä myös huomennakin.

Kaarnalaivailua elämän aallokoissa

Neljä tuntia kelailua takana tässä yössä. Keskustelu sai minut uppoamaan syvälle, pohtimaan asioita. Joskus tilanteet ovat kiperiä, joskus taas kaikki on selvää, mutta katalyytti puuttuu. Sen löytyessä uppoaa.

 Raha, Työ, Tarkoitus. Laskuja, Muki Keisarin morsianta, ahaa elämyksiä. Note to self: Pitää aamulla varmistaa vielä kirjanpitäjältä, että paljonko minulle jäikään hilloa käteen?
 Kelasin itse pitkään mihin paalu katoaa. Meinasin antaa kirjanpitäjälle vähintään monoa takalistoon. Kunnes... Tajusin, että se menee matkustamiseen. Olin tyytyväinen, mutta tsekkaan vielä tilikirjat itse ennen bookerin hirttämistä. 
Kelasin asioita. Mitä ihminen katuu viimeisellä pysäkillä? Mitä arvostaa? Mitä haluaa? Muistot, kokemukset, sattumat, ihmiset, paikkojen näkeminen, oleminen.. Muttei omistaminen, paitsi jos on faarao ja minä en ole edes Kleopatra. 
Tajusin myös etten ole koskaan nauttinut töistä, kertaakaan ei ole ollut kiva lähteä töihin. Älkää ymmärtäkö väärin töissä ollessa on joskus ihan hauskaa, muttei se liity työntekoon, vaan muuhun perseilyyn työpaikalla. Mietin onko vika vain minussa, duuneissa, vai missä? Ja nyt kun tämän tajusin alkoi masentaa ja elän hetkeä jolloin "Life is a lemon and I want my money back".

Tähän minun lääkkeeni on ollut tavallisesti nostaa kytkintä, vaihtaa maisemaa, pakata mustalaisleiri seuraavalle matkalle kohti tuntematonta. Eskapismia. Nyt olen selvästi taas tämän kynnyksellä, haistelemassa tuulta, tuijottamassa tyhjyyteen vain havahtuakseni ajoittain todellisuuteen jossa en haluaisi olla. Huonokin päätös vaikuttaa paremmalta kuin päättämättömyys ja paikallaan junnaaminen.
 Samalla huomaa itsessään väsymystä tähän leikkiin. En haluaisi enään pettyä, aloittaa alusta ja rakentaa pesääni alati. Helpoin päätös kutittaa taas korvaani. Pakkaa, myy, lähde, unohda, jätä.Joskus palatessa voi sitten aloittaa alusta, mutta kun en jaksa kulkea lähtöruutuun aina uudestaan. Laskin huvikseni muuttaneeni elämäni aikana jo 12 kertaa.  
Vanha ja keskiluokkaisuutta kaipaavako minusta on tulossa? Tuskin, haluaisin vain olla onnellinen, en vain tyytyväinen.Tee loppuu, minua kaivataan, mutta minä en kaipaa nyt ketään. Työ vapauttaa, vaan ei täällä. Velvollisuudentunto potkii minua ylös, sieluni ahteria särkee. Ristiriita sisällä hämmentää ja ärsyttää, kriisipalaverin paikka, kompassini kaipaa suuntaa, purjeeni uutta tuulta ja elämäksi kutsumani laivan kapteenilta on rommi lopussa, peräsin korjaamatta ja pulloposti lähettämättä. Siinä lukee: "Vie minut turvaan, anna minulle suunta".