torstai 27. elokuuta 2015

Syysyön kelailuja

Aamu neljä. Suden hetki. Maailma makaa hiljaisuudessa, mutta minä valvon sitä kaikelta siltä yön tuottamalta pahuudelta. Tänä yönä ei edes väsytä, sillä pitkä yövuoroputki on tehnyt tehtävänsä. Istun hiljaa alku syksyisessä yössä ja katselen tähtiä, mietin maailmaa, kesää, kulunutta aikaa yksin, yhdessä, elämää. Juuri tällaiset hetket ja juuri tämä aika on jotenkin tähän parasta. Huomaan syksyn saapuvan hitaasti ja pahaenteisesti. Tavanomaisesti välttelemme toisiamme, mutta vasta talvea minä tavallaan inhoan, etenkin sitä välivaihetta. Tiedättehän.. Räntää sataa pimeässä harmaudessa vaakasuoraan ja ihmiset ympäriltä ovat kadonneet tai vaihtaneet hymynsä poissaolevaan masennukseen, äksyilyyn vailla syytä, tyhjään katseeseen silmissä, pelkkään kuoreen, joka odottaa kevättä. En pidä siitä, se masentaa itseänikin, kärsinhän välillä kaamoksesta minäkin.. Päätänkin jälleen pitää itseni aktiivisena tulevina aikoina, sekä toivoa että ihmiset ympärilläni eivät juutu koteihinsa tuijottamaan seiniä ja tietokoneen näyttöä. Maailma ei kuole, jos niin haluaa. Se muuttuu ja vaikka kuinka haluaisin taistella tätä muutosta vastaan ja antaa ikuisen kesätuulen puhaltaa, tiedän häviäväni. Silti.. Jos pystyn; haluan levittää edes vähän iloa teille muillekin ja nähdä sitä myös, sillä muuten.. Huuh tästä tulee pitkä talvi taas. Hämärästi muistelen kyllä viime talven menneen tavallaan tavalla, jolla haluaisin talvieni menevän jatkossakin. Balanssissa lämpöä, rauhaa, ulkoilua, ihmisiä, matkustelua, iloa. En nyt kuitenkaan halua ajatella liikaa tulevaa, vaan keskittyä tähän hetkeen.
Hetkeen jossa huomaan puhkisoittavani jälleen Tehosekoittimen Maailma on sun kappaletta. Sen sanat viiltävät, koskettavat ja sopivat tunnelmaan taas.

Ajoittain koen olevani solmussa. En tiedä mihin olen menossa, vai olenko mihinkään.
Toisaalta kysyn jälleen tuttua kysymystä: “Pitääkö tässä elämässä olla aina menossa eteenpäin ja jos pitää mitä on eteenpäin”. Onko se isompi palkka? Suurempi perhe? Omistusasunto mökkeineen? Downshiftaamista? Onko väärin tyytyä siihen mitä jo on ja nauttia siitä? Tarvitseeko suorittaa? Tarvitseeko kilpailla? Mihin menet maailma?
Tähtitaivaan äärettömyys rauhoittaa. Ne ovat tavallaan ikuisia ja sieltä käsin nämä asiat ovat niin pientä ja lyhytaikaista, että sitä ei voi käsittää. Minusta piti tulla astronautti ja arkeologi, ei tullut kumpaakaan. Silti samaistan luonnettani ja intressejäni näihin hengenheimolaisiin hyvinkin usein. Löytöretkeilijää siis. Välillä tuntuu että elämä junnaa vähän paikallaan, mutta en tiedä mihin haluaisin sen etenevän. Tai tavallaan tiedän, mutta niitä kuuluisia muuttujia on paljon. Etenen siis hitaasti kohti pieniä päämääriä joiden haluaisin pysyvän, vaikka tiedänkin asioissa tapahtuvan toisinaan kausaalista vaihtelua en jaksaisi aloittaa pohjalta, nollista, kuten niin monta kertaa aiemminkin. En kiellä kokemusten kasvattavuutta tietenkään. Miettiessäni missä olin vuosi sitten ja missä olen nyt voin todeta monilla tavoin elämäni olevan parempaa. Toivon ja ainakin koitan pitää suunnan samana miettimättä liian tarkasti missä olen vuoden päästä.


Haaveita, pieniä, suuria, lusikkalistaa.. Vaikka tavallaan olenkin vähän päämäärätietoinen, en aina tiedosta sen muutoksia, välillä en halua. Vaikka luotankin itseeni ja omiin kykyihini tuntien rajani, on minun edelleen vaikea luottaa muihin. Mikä on omalla tavallaan paradoksaalista, koska pyrin olemaan avoin ja sisälläni asuva maailmanparantaja onkin usein vauhdissa. Koen silti ihmisten välillä väsyttävän, enkä jaksa kiinnostua kaikista tavalla jonka jokainen oikeastaan ansaitsisi. Se on vain..liian kuluttavaa?
En oikein tiedä mitä kaipaan, vai kaipaanko mitään? Lisäsisältöä ehkä, mutta mitä? Olen ainakin about maailmankaikkeuden huonoin aloittamaan harrastuksia, koska: a) En pidä aikatauluista b) A:han liittyen harrastaisin vain kun on fiilistä c) En pidä kilpailemisesta d) En halua maksaa itseäni kipeäksi.
Tosin innostun kyllä herkästi, mutta harvaan asiaan mielenkiintoni riittää pidempään, tämän osoittakoon pianoni joka kerää pölyä sänkyni alla.. Joten tälle osastolle voin ottaa vinkkejä vastaan, jos ne esitetään fiksusti, sillä tyrmään myös liian tyrkytetyt mielipiteet turhan nopeasti, vaikka myöhemmin kun saan palastella ja sulatella voinkin olla samaa mieltä.
Kellon madellessa kohti viittä havaitsen väsymystä, mutta en pääse ajatuksiani pakoon vieläkään. En tajua edes miksi? Toivoja, pelkoja, unelmia, ideoita, mutta ei mitään konkreettista, ei mitään mistä saisin kiinni, ei yhtään solmua auottavaksi, mutta näinhän täällä käy, enkä silti jaksa huolia. Haluaisin vain maata, tuijottaa tähtiä, pohtia, keskustella ja jakaa näitä ajatuksia, tuntemuksia, sekä mietteitä maailmasta. Purkaa lastia. Ehkä sekin hetki tulee ja sitä odotellessa..Harry Belafonte ja Banana boat songin tahtiin.. "Work all night on a drink a rum
Daylight come and me wan' go home"