Kohti vuodenvaihdetta

Jouluna en syönyt itseäni ähkyksi, en juonut itseäni mukavaksi, sain materiaa joka taas etsii aikansa paikkaansa kotoani. Kukaan ei tapellut, vaan..hitto vie meillä oli todella hauskaa jouluna perheen kesken.
Minäkin hymyilin. Löysin sisäisen rauhani, vaikka kävinkin ajoittain hyvin syvällä itseni sisällä. Se koski, mutta myös puhdisti, uudisti. Puhdas pöytä tuntuu helkkarin hyvältä paikalta ponnistaa likaisilla pomppusaappailla.
Meanwhile.. näen muualta asioita joita en tavallaan haluaisi nähdä. Haluaisin ajoittain piilottaa koko median edestäni, koska näen, fiilistelen asioita läheltä. Arvaan tulevaisuuden paremmin kuin muut. En tiedä pitäisikö sen vituttaa vai ei? Useimmiten se lähinnä huvittaa absurdisti. Toisaalta taas.. Muistan lapsuudesta hetket kun vanhat lelut vietiin pois. Tiedättehän ne joilla ei enään leikitty; vähän epämääräiset, risat, tai käyttämättömäksi jäänneet. Ne vietiin aina vähäosaisimmille lapsille. Ehkä tässä käy näin. Toisaalta taas..Päivän politiikassa on monta ihmeellistä asiaa..
 Minun elämäni otti taas oudon, hyvin oudon askeleen eteenpäin. On päiviä jolloin haluaisin vain nauraa tälle. Voisin ruksittaa paperilta kaikki samat asiat, jotka tapahtuivat lähes päivälleen vuosi takaperin. En avaa niitä nyt, mutta todettakoon että kaupunki, johon minulla on vahvin viha/rakkaussuhde nousee taas tuhkasta koettelemaan uusin erilaisin, silti niin samanlaisin voimin.
 Ja ei, se ei ole Kouvola, koska eihän symppiksiä voi vihata. Odottelen salaa tammikuuta ja ihmisten palaamista lähtöruutuihin kulkematta vankilan kautta. En aio pelata kengällä, en autolla, enkä edes sormustimella, vaan silinterillä. Aion heittää alussa tuplat, pystyttää hotellini uudestaan korkeammalle kuin muiden, vaikka saatankin jäädä itään, ellen sitten päädy etelään. Sitä ennen juhlikaamme uutta vuotta, tulevaisuutta, mutta eläen silti tässä hetkessä täysillä.

Matkalla sielun sisimpään

Itsetutkiskelun aikakausi on astunut luokseni.

Kaikki kaunis katosi taas tieltäni, pitkältä, mutkikkaalta ja lavealta. Se sattuu enemmän kuin pitäisi. Luulin kovettaneeni tunteeni ja päästäneeni osittain irti jo aikaa sitten. En voinut katsoa, en kestänyt sitä hidasta ja tuskaista kuolemaasi. Halusin auttaa, tehdä kaikkeni, mutta en löytänyt keinoja, etkä sinäkään. En osaa syyttää sinua, vaikka se olisikin helpompaa.

Silti..on hetkiä jolloin haluaisin vain huutaa nimeäsi kaivaten. Se riipii, rikkoo ja särkee sieluani. Haluaisin elätellä toiveita ajatuksesta; “ehkä joskus”, kun molemmat ovat taas ehjiä ja kokonaisia.

Olen päättänyt kerrankin elämäni aikana etsiä itseäni. En juosta karkuun, hakea laastareita ja lohtua muualta. En voi rakastaa muita täysillä ja ehdoitta, ennenkuin pystyn tekemään itseni kanssa sovinnon ja löytämään valon. Tuntemaan itseni, kohtaamaan kummitukseni ja näkemään kuka olen. Se matka on jäänyt niin usein kesken. Niin usein olen antanut muille haluilleni vapauden. Paikata muilla sitä kohtaa jonka koen tyhjäksi.

Tavallaan mietin syitä tähän, tavallaan pidän tätä järjettömän typeränä.

En tiedä, pitäisikö tämän johtaa katkeraan “En tarvitse ketään” ikisinkku ajatuksiin vain odottaen että sattumalta joku saisi tämän haarniskan riisuttua yltäni. Miksi en voisi itse etsiä onneani? Pohjimmiltaan koen kuitenkin elämäni varsin hyväksi, mutta..Haluaisin jakaa sen. Antaa pyytteettömästi omaa hyvyyttäni ja nähdä sen tekevän toisen ihmisen onnelliseksi.

Tarvitseeko ihminen parisuhdetta ollaakseen onnellinen? Tuskin, mutta koen sen ohjelmoiduksi ajatukseksi aivoihin. Jokainen tarvitsee rakkautta, arvostusta ja joskus myös tukea. Läheisyyttä, lämpöä, intohimoa, keskusteluseuraa, tunneyhteyttä, läsnäoloa ja ihan vain seuraa. Näitä kaikkia ei pysty yksi ihminen antamaan itselleen kuitenkaan. Vai tulisiko kaikki halut ja tarpeet tukahduttaa?

Kasvaminen sattuu, särkyneen ihmisen korjaus sattuu, aina kun luulen löytäneen itseni ja ymmärtävän, päättää maailma heittää kapuloita rattaisiin. Kenties tämä on prosessi joka jatkuu koko elämän, tai sitten ei välitä, vaan elää vain. Pelkkä eläminen olisi..ehkä liian helppoa, koska haluan kasvaa vielä suuremmaksi, paremmaksi, ehjemmäksi ja vähemmän kipuilevaksi. Kääntää heikkouksiani vahvuuksiksi ja astua epämukavuusalueille useammin. Voidaan toki miettiä miksi kliseitä? Kukaan ei ole täydellinen ja täydellisyys syntyy hyväksymisestä, siitä että pienet säröt tekevät täydellisen omissa silmissä. Toisen heikkous taas voi olla toisen vahvuus, joten tulkitakko nämä yleisten normien mukaisesti? Vai onko yhteiskunnassa vikaa?

Tavallaan tunnen itseni, puoleni ja särmäni.

Kaksi lintua, toinen ylväs, kaunis joutsen. Toinen..pingviini jetpackilla, kuvitellen pystyvänsä lentämään. Toinen vakava, rauhallinen, omien teid..vesien kulkija:D, itsenäinen, itsevarma, jalo, viisas, hyvä, realisti, vähän konservatiivinen, yksinäinen, mutta etsien vain toista puoliskoaan johon sitoutua.

Toinen taas.. Hassutteleva, seikkailija, unelmoija, optimisti, sitkeä, seuranhaluinen, hölmö, itsepäinen, hidas ja nautiskeleva. Näiden kahden kanssa on tunneihmisen välillä opittava elämään, mutta vähemmillä ailahteluilla. Kylmää loogikkoa minusta ei saa. Se olisi aivan liian järkevää ja..tylsää.

Ensimmäiset askeleet tällä polulla tuntuvat vaappuvilta, mutta kaikki hyvät asiat maailmassa saapuvat vaappuen. Tiedän mitä haluan ja mikään vähempi ei kelpaa, silti jätän tielleni aukkoja, mahdollisuuksia sattumiin, koska spontaanit seikkailut voivat olla antoisia, opettavaisia ja poikia elämään uusia asioita. Näin on käynyt jo monesti. Mitään en kadu ja monet asiat..Tekisin silti uudestaan.

"Kun yössä yksin vaeltaa

Voi kaltaisensa kohdata Ja hetken tie oli kevyt kaksin kulkea"