Tahtoisko niin?

"Ilman rakkautta olemme puolitiessä helvettiin"

Tänä iltana minulla on haaste. Haasteeni on käsitellä pääni sisäisiä keloja, viboja ajautumatta aivan järkyttävän rönsyihin. Rönsyihin, joissa ihmetellään miksi rakkaus on ihmisen perusominaisuus, tai miksi hyvyys kukistuu niin usein kateuden, ylpeyden ja pahuuden alle. Miksi se on niin vaikeaa? Tällaisina aikoina en voi kuin peräänkuuluttaa tätä universaaleinta ja humaaneinta sanomaa: Rakastakaa toisia, kuten rakastatte itseänne.

Miksi tämä aihe? Aihe jota en tavallaan pysty käsittelemään objektiivisella tasolla, koska näen edessäni sellaisen vuoren, josta on kirjoitettu "muutama" tätä tekstiä pidempi kirja, "muutama" tätä aihetta käsittelevä laulu, runo, haiku, kirje, viesti, puhelu, kosketus, tunnustus.
Niin miksi? Koska se tuntui omimmalta ajatukselta juuri nyt. Uuden alun porteilla, kun päähäni haluttaisiin jälleen sovitella niitä vaaleanpunaisia laseja katson taakseni, tähän hetkeen ja tulevaan.
Menneisyys, on mennyttä. Sieltä on ammennettava sen tarjoamat opit huomioiden, ettei yleistäminen ole oikea tapa edetä, että jotkin ns. virheet ovat olleet hyödyllisiä ja jotkut näistä pieleen menneistä asioista voivat onnistua uusien ihmisten kera. Muistettava kuka oikeasti itse olet ja sen tajuaminen ja hyväksyminen, tai lähes valaistuminen? on oikeastaan helkkarin vapauttava kokemus. Ihminen ei ole valmis, vaan muuttuu kasvaessaan.
Nykyisyys on tärkeintä. Meillä on ikävä tapa kaihota mennyttä, pelätä tulevaa osaamatta elää hetkessä.
Kun katson nykyistä tilannettani ulkoapäin koen suunnatonta tyytyväisyyttä. Tuo ihminen on taas pelannut aikansa ihmissuhdebingoa, kokeillut, nähnyt, tehnyt, ollut. Ja viimein löytänyt vertaisensa. En uskalla kertoa mitä tämä sana tarkoittaa tässä yhteydessä. En usko että on olemassa "sitä oikeaa", vaan mahdollisia oikeita ja potentiaalisia kumppaneita on paljon. Olisi paljon enemmänkin, jos en olisi itse kohtalaisen nirso siinä kenen kanssa pystyn sitoutumaan. En myöskää haluaisi vertailla ihmisiä, mutta teen sitä silti. Kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Minussakin. Nyt olen tilanteessa, jossa ainakin nyt näen kombinaation niitä ominaisuuksia joista pidän ja joita arvostan. Edelleen näitä erittelemättä. Tämä pelkästään ei tietenkään riitä. Siinä on oltava sitä kuuluisaa "jotakin", sitä oikeenlaista kemiaa, vetovoimaa ja sitoutumiskykyä. Ruksitin ässäarpaani kolmen suoran tämän kohdalla, joten.. Se on menoa.
 Silti.. Tällä kertaa tunne ei ole niin juovuttava, niin..hmmm.. "Hei, hypätään nyt samantien pimeyteen". Vaan olen oppinut hillintää, järkeä ja tarkkaavaisuutta menneestä. En tietenkään voi tietää miten kaikki taas päättyy. Voin vain nauttia kyydistä täysillä yrittäen täysillä rakentaa jotakin kestävää ja parempaa, itseäni suurempaa. Eli kurotella tulevaisuutta kohden hitaasti ja hymyillä. Eli ehkä mun ei tarvi hakea ensitreffit alttarilla ohjelmaan (kiitos linkkaajat..) vaik sainkin sen lomakkeen täytettyä :D
Mut huomaatteko.. Jotain järkeä tässä viel on. Meinaan, vaikka polttelisikin vapauttaa sisäinen vuoristoradan jarruni kokonaan ja antaa tunteideni räiskyä tässä tekstissä.. En sitä silti tee, ainakaan viel.
"jos sä tahdot niin, olen virhe joita tapahtuu"

Tämän ajan aaveita ja pakkasen puremia haaveita

Ajoin öistä valtatietä pitkin. Valokiilat leikkasivat pakkasen puremaa lumista maisemaa vauhdilla. Radiosta pöllö lauloi vanhaa klassikkoaan ajattomalla soundillaan: "Hyvää yötä maailma". Silti oloni oli rauhaton, levoton, eikä yön syli tuntunut turvalliselta. Koko yhteiskunnasta tuntui olevan tolkku kadoksissa sitä mukaa mitä syvemmälle hanki kasvoi suomi neidon aivoissa. Ja minä luulin jo nähneeni keväällä jäävuoren huipun, enteillyt kristalipallostani kauheuksia ja haamuja ilman ennustajaeukkoja.
Pelko oli levinnyt maailmaan kuin syöpä vuoden 1947 sukupolveen. Painoin kaasua, halusin pakoon, pois tästä kaikesta. Pelosta, elämästä, nykyisyydestä, ihmisistä. Kun menee tietyn rajan yli ei näe paluuta entiseen, tarpeeksi kaasua ja maisema katoaa ääriviivoiksi olevaisuudesta. Kirosin mielessäni koko aikakautta. Miksi juuri minun piti nähdä kaiken kauniin romahdus juuri sinä hetkenä, kun olimme menossa viimein ihmiskuntana eteenpäin kohti rauhaa. Syklinen aallonpohja yllätti, sivilisaatio heitti häränpersettä ja nyt pahat voimat ovat hiipineet kukin milläkin huputetulla ratsullaan, naamari päällään tarjoten omia mustavalkoisia aatteitaan suoraan menneisyydestä aatettaan ammentaen. Ja taas ovat hyväuskoiset lampaat, epävarmat, syrjityt ja muut joiden sielut piti pelastaa, eikä sysätä vielä syvemmälle turmioon marssimassa sinivalkoisin silmin kohti xenofoobista maailmaa. Sitä maailmaa pakenen. Haluan sen rajan ylitse, jossa en näe tätä mv-lehden ja muun vaihtoehtomedian syöttämää totuutta, jossa syödään rautaa ja paskannetaan kettinkiä. Rajat kiinni! Pelastetaan naiset, lapset, vanhukset polttopulloilla ja muinais-skandinaavisella mytologialla, hitler jugendilla, koppalakeilla, kaavuilla ja muulla ääriroskalla. Ihmettelen miten kukaan ei koe Deja vu ilmiötä sadan vuoden takaa, jossa kansalaiset alkavat vahtimaan järjestystä, ottavat poliisin roolia, nostavat itseään jalustalle ja perustelevat kaiken pelolla ja yleistämällä. Edes äärivanhoillisessa ja kaiken pelastavassa Suomen Puolustusvoimissa ei uskota enään siihen mantraan, jossa yhden mokatessa laitetaan kaikki samanlaiset kurkkusalaatit kärsimään.
Haluaisin nähdä tilanteen, jossa kansa luottaisi valtiovaltaan ja yhteiskuntaan. Samalla kuitenkin tiedostaen millaiset omaa etuaan ajavat sedät sinne on päästetty sikailemaan meidän rahoillamme en tavallaan ihmettele, että heikoimmat, väkivaltaisimmat ja muut sisäistä fallossymboliaan etsivät ovat alkaneet meuhkaamaan. En v..u jaksa edes aloittaa siitä millaista sairasta poliittista peliä on ihmisen perusterveydenhuollolla pelattu. Millaisia hallintarekisterejä haettu valehtelemalla päin kansan kasvoja. Polttaisin ketjussa jos olisin niitä miehiä miettien: Milloin tällaisista perseilyistä tuolla tasolla tuli sellainen maantapa, ettei kansa, media, virkamieskunta, tai edes muu edustajisto ruoski sanansäilällä ja sulje näitä jäseniä pois yhteisöstä? Vaan ei.. Pari somepäivitystä, linkkiä ja pari rohkeaa kolumnistia, jotka varmaan on pian vaiennettu, tai olisi jos asuisimme jossakin ailahtelevammassa valtiossa. Jos ajatellaan että tällaisen töpeksinnän ja selkeän kusetuksen jälkeen saa jatkaa tehtävissään ja päätä silitetään, niin ei ole ihme ettei kansa luota valtioon.
Silti.. Jos väkivalta olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiin olisi kuokat taottu rynnäkkökivääreiksi ja takaisin kuokiksi jo tuhat vuotta takaperin. Silloinhan meillä ei olisi ongelmia. Silti ihminen on heikko, ahne, omaa etuaan alati ajava, maihinnousukenkiensä teräskärkiä vertaileva ja kaikki muut  maahan polkeva laumasielu. Silti meillä on valinta hyvän ja pahan väliltä.
Tätä totaaliseen kaaokseen hitaasti ajautuvaa maailmaa pakenen. Vaikka pimeys, suurpainenatikat ja tähdet muuttuvat viivoiksi sivuikkunassa en pääse pakoon ajatuksiani. Moraalista ja henkistä pahoinvointiani. En tiedä vielä missä sen raja kulkee. Sellainen raja että ihminen voisi paeta itseään ja mennä rajan taakse tuntematta mitään, näkemättä mitään ja vain hymyilisi. Ne jotka ovat menneet.. Asuvat nyt pehmustetuissa huoneissaan jatkuvan tarkkailun alla. Vapautettu sielu on vaarallinen. Vapaa mies on myös vaarallinen ja vapaasti ajatteleva sellainen on kaikista vaarallisin.
Eskapismin runnoma sieluni huutaa viimeistä vapauttaan, mutta ulkona satava lumisade muistuttaa, että joskus kaiken roskan päällekin voi sataa uutta ja puhdasta. Pysähdyn. Katson itseäni peilistä ja näen väsyneen ilmeeni takaa tutun toiveikkaan katseen. Astun ulos pakkaseen tien pientareelle. Seison hetken lumessa keskellä hiljaisuutta, jonka vain hiljainen lämmityslaitteen humina peittää. Hengitän kirpeää pakkasilmaa ja annan sen puhdistaa aivojani. Kenties meillä on toivoa ihmiskuntana, niin pitkään kun puhtaita ajatuksia ja puhtaasti ajattelevia riittää. Lopulta.. Haluan uskoa ihmisen kykyyn tehdä hyvää ja levittää tätä uutta, puhdasta lunta kaiken pahan päälle. Puhtaalta pöydältäkin on hyvä ponnistaa, ehkä puhtaalle sielulle on hyvä rakentaa parempaa maailmaa.. Kaikille.
Havahdun ja tömistän lumet päältäni. Katson hetken tähtiin ja astun takaisin lämpimään. Suljen lopulta oven perässäni ja kaasutan tieheni. Taakseni jäävä lumienkeli vilkuttaa perääni toiveikkaana. Sekin tiedostaa mahdollisuuden paremmasta meissä kaikissa.

Trippi Driveen

Sunnuntai ilta sai todella hassun käänteen mielessäni.

Olin etsimässä jossakin luurini uumenissa olevaa valokuvaa. Päättelin, sen kenties olevan vanhan luurini kuvien seassa.

Tein virheen.

Avasin vanhat kuvani drivesta ja..wuuuuummmm. Kuin madonreikä olisi imaissut minut sisääni kohti hyperavaruuden sfäärejä, aika, paikka, tila, kaikki venyi kuin Dalin kellot edessäni minun maatessani sohvalla puhelin kädessä. Se iski kuin pahin trippi aikoihin, kuin olisi imaissut tonnin kokkelia silikonirinnoilta ja saanut paistinpannulta turpaani samalla. Koko viimeiset 1,5v oli edessäni. Kronologisessa järjestyksessä. Kaikki se vyöryi ylitseni. Ilot, surut, meemit, sarjakuvat, muistot ja en voinut mitään, mutta..tippa kihosi linssiin muistojen voimasta. Asiaa ei yhtään helpottanut taustalla soiva Kaija Koon Seuraavassa Elämässä-kappale.
 Selasin näitä fotoja eteenpäin ja pyörittelin päätäni. Tällaista vuoristorataa en ollut taas kokenut aikoihin ja voinkin suositella sitä kaikille teille seuraavaa extreme kokemusta etsiville.

En löydä sanoja kuvaamaan nykyistä tunnetilaani. Järkyttynyt, ehkä? Liikaa, todellakin. Liikaa.. aivan liikaa kaikkea. Iloa, surua, kipua, hölmöilyjä, suttuisia kuvia, noloja kuvia, hyviä hetkiä, reissuja, ihmisiä.. Kiitollinen olotila kaikesta.

Minulla on aina ollut erinomainen taito eläytyä muistoihin, elää niitä hetkiä uudestaan. Pääsen kulloisenkiin tunnetilaan, fiilikseen ja hetkeen käsiksi. Ja nyt pikakelauksella kaikki. Ei jumal..a, lupaan olla tekemättä tätä kovin usein. Lopulta fiilistelen tätä vain kaihoisalla nostalgialla, aivan kuin kaikki olisi tapahtunut..Edellisessä elämässäni. Se kulkee mukanani aina ja hei, olihan sielä paaaaljoon hyviä muistoja ja hetkiäkin seassa, toki sellaisiakin jotka saavat minut nyt vähän punastelemaan. Mitä tämä kertoo itsestäni? ”Tuuli vie kaiken mennessään
on mies ja maailma sovussa keskenään”. Sitä että tunnen ja tiiättekö.. Pidän sitä vahvuutenani, en aio minkään kylmettää ja kovettaa itseäni takaisin kyynisyyteen, jossa elin joskus nuorena. Jokainen särö kasvattaa luonnetta ja tekee minusta rosoisemman, elävämmän, kokeneemman, mutta myös niin helkkarin elämänhaluisen. Suljen valokuvakansion ja mietin hetken katsonko taas parin vuoden kuluttua tätä periodia uudestaan. En tiedä mitä tapahtuu, mutta.. En aio jäädä odottamaan sitä, vaan annan niiden maailman tuulten viedä täysillä, nauttien hetkistä, vaikka joskus elämä satuttaisikin. Tiedän kuka olen ja minä.. Nousen aina siivilleni takaisin ja lopulta hymyilen elämälle. Lainaan loppuun Timo Rautiaista, koska tämä säe avasi osin silmäni itselleni.

”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin
heitä sentään rakastin,
itken kaikkia niitä
joiden ohitse kuljin
joita väistin ja pakenin

sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
löysin lähelle itsekin
mutta jos itseäni
varjelin ja säästelin
heti eksyin ja palelin”

Hei oon ollu täällä ennenkin, oon täällä taas ja oon kuivilla

Ja elämä jatkuu. Olin kulkenut tovin vapaalla ja tunsin taas kummaa poltetta, sitä tunnetta että helkkariako minä jään tuleen makaamaan ja surkuttelemaan kohtaloani. Tunsin vapautusta ja vapauden kaihoa sisälläni. Jälleen kerran olin nopea, mutta en tiiä.. Jostain syystä pääsen nykyään eroistani melko nopeasti ylitse, kun ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Juttelin tästä erään ikisinkun frendini kanssa, joka totes, että jokainen ero on sille ollu aina edellistä helpompi. En tiedä haluanko kyynistyä samalle tasolle, koska pelkään että silloin suhteessa oleminenkaan ei tuntuisi miltään, jos erokin on vain olankohautus.

Tammikuu alkoi kuitenkin kirjaimellisesti kuten edellinenkin. Hei kuulostaako tutulta:

Sama ikä, sama hiusten väri, sama ala, sama kaupunki, sama kaupunginosa, sama viikko, yhtä kylmä ja sama lemmikki. Kyllä, tasan vuosi takaperin päivälleen sama tilanne tältä osin. Onneksi sentään kaikki muu ei mennyt samalla tavalla, se olis ollu liikaa jopa miun huumorille.

Naureskelen silti tälle tapaukselle, koska ohan tää ny outoa. Jouduin utelemaan ettei vaan asu exäni kämppiksenä, joten terkut E. jos luet tätä :D Koska olishan tuo ny ollu upea tilanne..Not.. Tiiätteks: ”Kävelisi talvisessa illassa kohti erästä taloa erään mäen huipulla.

- Joo asun täällä. - Täh.. mut tää.. näyttää...tutulta.. Tota ei tarvi kertoa aamulla mistä kahvi löytyy, ellei kämppikses ole sekoittanu järjestystä, mut ainaki oranssipaholainen on viel tallella keittiön pöydällä, tarviiko varoa ettei Kaisa hyppää ovea avatessa esiin..” Ja katsoa ilmettä :DD.

Oikeastaan tässä kohtaa voisi sanoa, että tällä kertaa olin paremmin valmistautunut henkisellä tasolla eroon, kuin aiemmin syksyllä. Tiesin sen olevan tulossa alitajuisesti jo kauan sitten. Sääli, mutta jos minun kanssani ei osata olla, niin minä en voi kuin taistella tovin ja sen jälkeen alkaa kovettamaan sydäntäni. Olen koittanut kysyä itseltäni mikä meni pieleen, miksi se ei toiminnut, mutta en tiedä. Luulen että aika ei ollut oikea, en kokenut että exäni oli kokonaan päässyt entisistä eroon, vaan kaipasi näitä, ihastui välillä muihin ja tappoi minua hitaasti. Silti pidin siitä ihmisestä ja pidän varmaan vieläkin, mutta se tapa jolla minua kohdeltiin suhteen loppuvaiheessa oli anteeksiantamatonta kitkuttelua. En kiellä ettenkö olisi halunnut sen toimivan, mutta eilisessä ei voi elää. Se jää vaan kauniina kasvattavana muistona menneisyyteen. Muistan valitettavan hyvin sen mykän seinän edessäni. Palo oli kuollut, vaikka muistin miten kirkkaana se oli keväällä loistanut toisen silmissä, silloin kyyninen minänikin uskoi siihen.

Kiitos siis S. kaikesta, arvaan että saatat lukea tämän? Se oli kivaa niin kauan kuin se kesti ja aina ei mene nallekarkit, tai Halvan salmiakit tasan ja se kesä.. oli varmaan yksi parhaimmista koskaan. Olisin halunnut muutakin, mutta sinä et pystynyt siihen, joten luovutusvoitto. En pohjimmiltani osaa ajatella sinustakaan mitään pahaa, päinvastoin. Silti..En kaipaa muuta kuin tiettyjä hetkiä, kuten kaikista muistakin ihmissuhteissani. Koska muistan myös mitä se lopulta oli.
  Minä en ollut kuitenkaan se joka kipuili lopussa ja ei osannut olla. 

Etsin vikaa itsestäni, kuten teen aina. Lopulta minun oli oltava armelias. Toki on asioita joita voisin tehdä toisin, mutta olisiko se väärin toista kohtaan? Minä olen minä, minä en ole kukaan muu, enkä osaa näytellä muuta roolia kuin itseäni. Kun tämän tajusin, sain rauhan ja tästä tosiaan kirjoittelin myös viimeksi, joten klikkaapas lukija sieltä, jos jäi välistä.
Asiahan on lopulta hyvin yksinkertainen kaikessa tammikuisessa kylmyydessään. Jos en kelpaa sellaisena kuin olen, niin minähän en voi muuta kuin etsiä toisen jolle kelpaan omana itsenäni ja joka ylittää minun kriteerini ja josta minä pidän omana itsenään, en mielikuvana, koska se on väärin.
 Ystäväni tietävät että olen pohjimmiltani valitettavan nirso naisväen suhteen. En aio avata näitä tässä, en kaipaa yhtään ylimääräistä tapausta tähän. Ainakaan nyt.

Alkoi pelaus, haku, säätö. En pelaa tinderiä, sun muita mobiilispelejä. Inhoan säätämistä, inhoan baarisäätöjä, en ymmärrä somesta seuraa etsivien läpinäkyvää ”tykkään susta 100x että tajuat” leikkejä. Kaipaan..Eläviä ihmisiä, jotain kouriintuntuvampaa, joten olen kirjaimellisesti joutunut poistumaan mukavuusalueeltani ja tarttumaan tilaisuuksiin ihan toisella tavalla. Kuten muuten lupailin edellisessä tekstissäni:) Oikeastaan olen tehnyt kerrankin elämäni aikana sellaisen ihmeellisen tempun, jota en ole koskaan tehnyt.. Olen kylmästi siirtänyt naisia friendzonelle, muitakin kuin exiäni, tai vanhoja työ/luokkakavereitani. Yleensä en kiinnostu heistä kuin joko seurustelumielessä tai en ollenkaan. Tilanne on uusi ja jännittävä jollakin oudolla tavalla. Ehkä opin ymmärtämään naisväen aivoituksia paremmin, tai saan ainakin vähemmän alkoholisoituvaa seuraa? Koska sori vaan, voisin välillä tehä muutakin kuin kipata, kuunnella, katsella ja pelata. Tästä voisi jo joku päätellä minun olleen varsin nopea.. Totta.

Koen olevani taas elossa, hyväntuulisena ja hassuttelevana. Saatoin kuten yltä joku ehkä päätteli kokea jo.. sellaista kutitusta jota en olekaan liki vuoteen kokenut.. Hennon kipinän, johon haluan puhaltaa taas. En tiedä tuleeko siitä mitään, petynkö uudestaan, mutta.. Kokemus se on sekin ja kasvattava sellainen. Joten 2016.. Bring it on. Tänä vuonna aion..elää kuten ennenkin. Ja jos tämä menee pieleen, minä nousen uudestaan ja uudestaan. Koska minä tiedän mitä haluan ja mikään muu ei kelpaa. Päämäärätietoisempi kuin koskaan, vahvempi ja parempi kuin koskaan. Elossa ja edelleen niin tuntevana tunneihmisenä fiilistelemässä ja etsimässä sitä mistä suunnasta tuuli puhaltaa parhaiten.

Ehkä pitäis seuraavaks koittaa naputtaa jotain oikealla tyylillä, mutta jostain syystä nää oman elämän käännekohdat ei sovi muodoltaan sellaisiksi teksteiksi. No samapa tuo, jämätekstien kaatopaikka ja henkinen purkaamohan tää on.

Fiiliksen mukainen kipale viel loppuun: