perjantai 22. huhtikuuta 2016

Onnen kulkuri & kolmenkympin kriiseilyt



”Mä muistan sen kirkkaan päivän.. Sen kesän ja sen valon häivän”
Lauloi Aknestik mahtavalla kesähitillään jo pastellinsävyisellä kahdeksankymmentäluvulla. Niin hyvin, että kuuntelen sitä toisinaan vieläkin.
Minäkin muistan sen kirkkaan päivän ja sen valon, sen järjen häivän. Sen hetken, kun tajusin ne kaikki asiat joita en elämääni halunnut.

Viimein tuli siis se hetki, se päivä joka muutti kaiken. Ainakin leffoissa se käy aina näin.
Oikeesti minulle ei tullut. Suuret asiat harvoin paistavat kerralla otsaani huutaen jumalallisella äänellään: ”Hei dude, tee jotain”.
Pieniä ajatuksia kuitenkin oman elämäni muuttamisesta alkoi näkyä. Kipua, kriiseilyä sisälläni heijastuen myös ulospäin, koska asioiden sisällä pitäminen ei ole vahvuuteni. En tunnistanut niitä vielä silloin niin selkeästi, mutta yhden asian tajusin.. Sen etten halunnut elää loppuelämääni näin; tavallaan paikallaan junnaten, vaikka asiat olivatkin näennäisesti kohdallaan. Oli tilava koti, puoliso, vakituinen työ, vapaa-aikaa ja harrastuksia. Silti.. Jollakin tasolla aloin haluta muutakin. En tiennyt mitä, mutta sen tiesin ettei nykyisyys voinut jatkua sellaisilla kiskoilla, joilla ainoa päämäärä olisi tasainen harmaus. Vailla välipysäkkejä.. Edes Vantaalla.

Hitaasti, olen vähän hidas muuttamaan asioita elämässäni, kaikki muuttuu. Ensin vapaa-aika väheni harrastusten muuttuessa työpainotteiseksi. Seuraavaksi puolisoni muutti pois ja lopulta erosimme hyvinkin sopuisasti. Kumpikaan ei kantanut kaunaa ja olemme silti ajoittain tekemisissä. Silti, en ikimaailmassa palaisi takaisin.
Minulle tarjottiin tämän syksyisen prosessin pääteeksi onneksi pienempää asuntoa. Ja tiiättekö.. Olen erinomaisen tyytyväinen nykyiseen kämppääni. Se on sopivan kokoinen, edullinen, hyväkuntoinen ja hemmetin rauhallinen. Työni taas... Huoh. Tälläkin hetkellä haaveilen viiltosuojahanskojen ja sheriffin tähden lyömisestä tiskiin realistisesti. Henkisestihän luovutin jo vuosia sitten. En vaan jaksanut hakata enään päätäni seinään toivoen asioiden, moraalisen oikeuden, tai ajoittain edes lain löytyvän villistä lännestä. Nykyään "oon vaan sielä töissä" ja toivon ettei minun tarvitsisi murehtia näitä enään. Silti sormien pitäminen silmieni edessä on pirun vaikeaa. Ja on aina ollut. Oikeastaan pitäisi kiittää tätä alaa siitä, että tiedän miten ihmisiä johdetaan. Nimittäin; tarvitsee vain tehdä juuri päinvastoin kuin näen liki päivittäin tapahtuvan.
Päätin lopulta että en aio nähdä tulevaa talvea enään täällä. Olen tätä samaa luvannut itselleni jo vuosia, mutta nyt.. Nyt kaikki näyttää paremmalta, kuin koskaan.

Elämäni muuttuessa ja astuessa jälleen uudelle polulle myös monet asiat ja arvot ovat muuttuneet itsessäni hitaasti. En kuitenkaan lähde näitä erittelemään, mutta ikä on tuonut haluja vakauttaa elämää hetkeksi. Pysyvyyttä; se, se sana kaiketi on. Niin pitkään olen kuitenkin etsinyt itseäni ja elämääni, että pysähtyminen, rinkan laskeminen alas ja jonkin paikan kutsuminen kodikseni houkuttaa. Oma itsetietoisuuteni ja varmuuteni sen suhteen mitä haluan on kuitenkin sillä tasolla, etten tyydy tai pysy tyytyväisenä mihinkään vähempään. Vaikka en tietenkään usko ihmisen koskaan olevan valmis, tai kenenkään täydellinen. 

Tätä ohdakkeista, mutta antoisaa polkua olenkin tallannut jo tovin. Rinnastan sitä usein Reppu&Reissumies-biisiin, sen tunnelmassa on paljon itseäni.
Välillä tielle on paistanut aurinko ja reissumies on nauttinut reppunsa kera. Välillä polulla on ollut risuja, käpyjä ja välillä myrskypilviäkin on kerääntynyt taivaalle. Joskus mustarastas on vienyt hattuni ja lasini. Välillä polulla on ollut haaroja, outoja sattumia. En kuitenkaan usko kohtaloon, koska Rebell Yell.
Tärkeintä on kuitenkin pyrkiä nauttimaan hetkistä. Eihän meillä ole muutakaan. Muutamien välisatamien jälkeen olen katsellut siis satamaa pidemmäksi aikaa. "Mitä reppu tietää se onkin toinen juttu". Asiat ovat kuitenkin edenneet siihen käännekohtaan, jossa epäilen sellaisen sataman ja naulakon repulleni kukaties löytäneeni. Sellaisen jossa voin olla onnellinen. "Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua".

Koko talven ajan olen testannut, kokeillut ja hyväksynyt. Hyväksynyt elämääni toisen samanlaisen, silti erilaisen ihmisen. Ihmisen jonka luonteenpiirteet täydentävät omiani ja toisinpäin. Tarpeeksi fiksun ja nokkelan, itsenäisen, mutta silti tarpeeksi vanhanaikaisen ja niin pahuksen puoleensavetävän (Kyllä, naapurintyttömäisyys on turn on-minulle). Hitaasti aloin pitämään tästä ihmisestä. Keskustelimme aluksi tuntikausia mitä oudoimmista asioista jaaaa teemme sitä vieläkin.
Olin jo kohtalaisen kiinnostunut sinusta, mutta varoitit ettet lähde kenen tahansa mukaan. Kerroin, etten minäkään. Silti muistan erinomaisesti katseesi sinä talvisena ja kylmänä iltana, kun tarjouduin istumaan tarpeettoman lähelle eräässä puoli tyhjässä baarissa; tuomaan lämpöä tietenkin. Muistan katseesi myöhemmin samana iltana erään betonisen junakatoksen alla, samoin sen hymyn joka sulattaisi jään jäätelötehtaan kylmäkoneestakin. Silloin mietin, että tässä saattaisi olla jotakin enemmän. Lupasimme nähdä uudelleen ja silloin.. Silloin tiesin, että siinä on todellakin enemmän, mutta halusin ottaa hitaasti. Edellisestä erostani ei kuitenkaan ollut kauaa. Tapailimme ja tajusin että kerta kerran jälkeen ihastuimme toisiimme tiukemmin, mutta kerrankin holdasin tunteitani.. Aivan turhaan..

Nyt kuukausia myöhemmin.. Näen mahdollisuuden asioihin, joista en joskus halunnut edes puhua. Näen mahdollisuuden siihen, että tämä kaikki voisi olla jonkin suuremman ja kauniimman sinfonian alkutahteja.
Ja kerrankin.. Minä en ole ainoa, joka näin ajattelee. Vaan.. Lahti.. Katsotaan mitä syksy tuo tullessaan. Ehkä se on yhden aikakauden päätös ja Frederik voi jatkaa sitä kolmekymppisen laulamista ilman kriisiä; Minä kärsin sen jo ja nyt.. Polkuni on harvinaisen selkeä ja kulkijapoika käy sitä vihellellen.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Tantraa ja laupiaita samarialaisia

Makasin tutulla koirankarvaisella mustalla päiväpeitolla. Hikisenä, alasti, hengitystä tasaten. Katsellen ikkunasta mastokaupungin öisiä valoja. Pervolla tavalla fiilis on kuin jossakin leffassa; hidastettuna. Salpausselän hyppyrimäkien valot sekoittuvat kaupungin tuhansiin lamppuihin luoden pienten tuikkujen valtameren, josta nämä urheilukansan hyväilemät kolossit ponnistavat esiin.
Autot matelevat tulikärpästen tavoin pitkin maantietä. Käännähdän ja palaan tähän hetkeen, koska käteeni tartutaan hellästi. Sitä tarvitaan toisaalla.
Tuo alaston jumalatar kaipaa lämpöä myös lämmön jälkeen. Jotenkin juuri tällaisessa valaistuksessa iho näyttää todella mykistävältä. Valosaasteen hyppiessä iholle luomaan monenkirjavia värejä, jotka taittuvat pienten kasteisten helmien kohdalla, kuin minikokoiset spektrit. Sama silkkinen ja lämmin iho huutaa nyt vartaloanikin lähelleen. Onneksi sitä aamuöistä utua ei kuitenkaan ole silmissä vielä. Ne katsovat, kuin kaksi tähteä täynnä lempeää tuiketta suoraan sieluuni ja havaitsen olevani taas lähes aseeton.
Makaan pian kanssasi lusikassa ja tunnen keveän hormoniryöpyn sisälläni. 
"Mitä mietit?" Minulta kysytään. Virnistellen jaksan erästä lonkeromainosta lainaten vastata, jälleen: "Naapurin Tiinaa".
Saan tyynystä, ehkä ansaitusti. Seuraavalla lyönnillä ehdin tarttua tähän vaaralliseksi luokittelemaani esineeseen ja puutun koulutuksen suomalla edulla tilanteeseen. Valitettavasti tilanne eskaloituu painiksi ja lopulta siihen, että nauraa hihitämme toisillemme. Miten toisen virnistys voikaan tuottaa tällaista mielihyvää; nähden vain sen kissamaiset ääriviivat hämärässä. Se saa suuni jälleen väkisin hymyilemään.
"Eiku, hei nyt oikeesti.."
Oikeasti mietin vain neljää asiaa tässä järjestyksessä: 1. Lämmintä kesää. 2. Kylmää Mojitoa. 3. Vesipiippua. 4. Uusintaa edellisestä, enkä tarkoita tyynyjä.
Vastaus hyväksytään tällä kertaa vähän paremmin. Saan kuulla vain olevani: "Ihan mahoton". Mietin vastatakko kliseisesti peilaten edellisen lisäsanoilla: "Sinä&Ihana". En kuitenkaan ehdi. Sillä tällä kertaa tunnen tuon  käden vaeltavan turhankin määrätietoisesti kiusaten pitkin vartaloani arvaten jo sen päätepysäkin.
"Here We Go Again" soi päässäni, kiroilen että se jää varmaan taas korvamadoksi soimaan. Sekä sitä faktaa, ettei tänäkään yönä nukuta. Saati että aamullakaan pääsisi sängystä ajoissa ylös. Ravistelen ajatukset pois päästäni, koska hedonistihan tässä vain ravistaa suolaa parisuhteen keittoon. Sitä maustetta joka tekee siitä hetki hetkeltä paremman makuista, syntisen suloista.
Laitan kirjoituskoneen hetkeksi sängyn alle piiloon ja keskityn taas intohimoon, kamasutraan, läheisyyteen, rakkauden toteutukseen ja siihen, että kuulema pitäisi luottaa vain joka kolmanteen. Se kolmas kun on ja oli.. samarialainen.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Lauttamatkailua lahden yli ja yhet Festarit

Helsinki 1.4. Aprillipäivä. Aamu on alkanut koleana, kuulaana, mutta kutsuvana. Seison tukevasti, mutta en tukevassa, laivan peräkannella katsellen lokkien loputonta kilpailua. Elämä on kovaa, kun joutuu lokittamaan kokoajan tuumin. Toverini ja setämies tupruttelee savua ilmaan. Hän ikävöi Kööpenhaminaa ja toteaa että näytämme aivan liian poikkeavilta tällä lautalla. Katselen tasaisena massana könyäviä karhulippiksiä. Turpeita kasvoja, alkoholismia, kokolattiamattoja ja messinkikaiteita. Mautonta, mutta tälläkin laivalla voi suomalainen nauttia kahden mittavan tunnin ajan joko hoonoa soomenkielistä palvelua, tai juopua. Seison tiskillä ja olutta tilatessa tajuan tekeväni virheen tilatessani pullosta, enkä hanasta. Korjaan salamana mukahauskan pearu-IPA:n. IPA on jo niin kansanomaista, että jopa Ääs-kauppa myy sinulle jo sitä Kotimaisena. Ja Pearu sopii häivyttämään ammattialkoholismiamme rahvaan seurassa. Nimenähän se sopisi halpaan Mustamäen torin "Aitoon Adipas paitaan", kuin kolme raitaa verkkareihin. Samaa ideaa noudattelevat paatin myymälän t-paitojen tekstitkin: "Pikku kakkonen on vaihtunut Isoon kolmoseen III".

Kööpenhaminassa olisin varmaan uponnut kokolattiamaton pehmeyteen, mutta täällä joudun tyytymään hukuttautumista sohvalle. Trubaduurikaksikon veistellessä mielenkiinnottomalle massalle "Whiskey in the Jar:n" alkuriffejä kuulen jo toverini toteavan: "Matkakumppaninasi ja pullonpyörittäjäystävänäsi määrään meidät poistumaan toisaalle, kenties kölin ali". Toiset ovat niin kovin kriittisiä taustaraidan suhteen, tai kenties merenpohjan äänimaailmassa on jotakin svengaavaa. Keskustelemme siis sukeltamisesta, mustasta vedestä, suurista haikaloista, maailmantalouden tilanteesta ja piipuista. Sosiaaliongelmista, hallituksesta ja vapaamuurareista.
Samalla pähkäillen mitä lestadiolainen pääministerimme toteaisi nähdessään Tallinan lauttojen paheellisuuden? Valtion tukemaa laivaliikennettä, Eestin lipun, alla (Hämmästelin ettei tämäkin ole siirtynyt jo Panamaan) kuljettamassa meitä, isänmaan Toivoja ja Tiinoja hakemaan pakettiautoittain kotimaista alkoholia Etelä-Helsingin varastoista kuluttakseen sen sitten kotonaan. Talvi on pitkä, pimeä ja kesälläkin sataa räntää. Katsellen Bernerin sakset kädessään; voisiko näistä veroäyreistä joskus saada jotakin kotiin, vai tulisiko tämä laiva leikata sukellusveneeksi?

Mietin mielessäni samalla taulua, jonka haluaisin kotiini, virastoihin ja varastoihin. En ole kaksinen maalaaja, mutta en myöskään kasvata pieniä viiksiä ja puolisoni mukaan myös kassini vaikuttavat säällisesti normaaleilta. Siinä taulussa olisi juurikin tällainen lautta. Se matkaisi paitsi Suomen, mutta myös minkä tahansa veroparatiisin lipun alla. Kapteeni Sipilä ei pääsisi koskaan ruoriin, koska takkia ei saa käännettyä kuin kahdesti, eikä ruoriakaan voi leikata puoliksi ja kuvitella siitä kasvavan lisää: "Niin hyvää ruoripuuta". Perämies Stubb:lla olisi pyöräilyshortsit jalassaan ja kiikarit tiukasti kohti EU:n tähtikiekkoa ja edeltäjänsä nykyistä palkkapussia kohden, ansiot maan eteen ovat kuitenkin kiistattomat, molemmilla. Toinen perämies Timo taas ei näe jalkapallohuivin takaa mitään, tai näkisi, mutta hänen takkinsa jäi kolmanteen luokkaan käänneltäväksi, joten hän ei ole edes paikalla.
Samalla kansituoleilla norppataljoissaan makaava kotimaan kerma sniffaisi kokkelia ammattiliittojen selästä. Keskustellen miten muuten seuraavat satojen miljardien osingot saisi jemmattua ulkomaille. Samalla fistbumbaten päällystön kanssa ja kiittäen hyvästä työstään. Pitäähän suomalaisen kilpailla työn halpuudesta Indonesialaisten lapsityöläisten kanssa kuitenkin.
Toisessa luokassa matkaavat keskitason suomalaiset taas eivät uskalla hyteistään ulos, sillä käytäväpalvelijat on huhujen mukaan korvattu mamuilla ja kannelle matkan estäisi viimeistään Bernerin sakset, koska kenties hytin koostakin voisi ottaa vähän pois?
Ruumassa matkaava köyhällistö taas kuuntelee vasemmiston puheita kuin piru raamatun lukupiirissä. Unohtaen kuulleensa samat tarinat kansipäällystöltä vasta hetkeä aiemmin. Ne ketkä suostuvat leikkimään leikkausleikkiä tyhjästä saavat ehkä luvan siirtyä joskus seuraavan tuhannen vuoden aikana toisen luokan portaille. Muut poltetaan laivan höyrykattilassa polttoaineena.
Samalla laiva vetää perässään pelastusvenettä johon on ahdettu koko kotimainen media, että seksiwowjulkkikset. Juttujen taso ja totuus riippuu tietysti siitä kenen lompakosta tarinat maksetaan.

Havahdun setämiehen todetessaan, että: " Ei tolla ole väliä, kunhan kaikki on myynnissä ja kaikilla on oma aasi, jolla ratsastaa kuutteja nuijimaan. "
Amen, totean ja pyhitän seuraavankin kasteveden. Tai pyhittäisin, mutta Zanussin jenkkikaappia muistuttava herra pyytää poistumaan alukselta. Tiedättehän: Lyhyt, leveä, mutta kodinkoneen valkoinen. Totean minulla jo olevan Siemensin vastaava, mutta suosin oranssia. Samalla roiskautan vahingossa juomastani jäitä jääpalakonetta kohden. Marssin nauraen kohti satamaa, superalkoa ja viinarallin tuomaa vapautta kohden. Lokit kirkuvat taas korvissani. Ajattelen että onneksi ne eivät ole papukaijoja, koska muuten ne osaisivat toistaa koko liudan kirkkaiden ja värikkäiden juomien nimiä. Samalla tajuten, että siinä voisi olla piilevää nerokkuutta, koska käytös ei poikkeaisi matkaseurueemme keskusteluista. Niin monta olutta on kuulemma tänään pakko maistaa.
Pelkään illasta ja viikonlopusta tulevan kohtalokas kansantaloudellisesti, mutta epäilen brutto-onnellisuustuotteen kasvavan samalla.

Päivä kääntyi jo iltapäivän puolelle, kun väsynyt kaksikkomme lähti vaihtamaan paperia paperiksi, eli lippuja rannekkeiksi. Sisäinen tietotoimistomme oli kuullut faksilla villin huhun, että Põhjalan helposti puhuvassa (Speakeasy) ravintolassa tämä onnistuisi. Fistbumppasimme ajatukselle, että pääsemme jonottamatta sisään, kuin rokkitähdet konsanaan. Tämän ajatuksen kunniaksi piti nauttia Rimistä eurolla haalittuja ja shanghaijattuja mallasjuomia. Samalla ynnäillen, että pelkkä alkoholivero ei voi selittää hintaeroa kotimaan hintatasoon.
Päädyimme ottamaan taksin, joka lopulta löysi tämän ravintolaksikin kutsuttavan vanerihäkin.
Kieltämättä rappioromanttinen matkamme alkoi jo neuvostomaisista lähiöistä, mutta tämä lastulevystä ja aaltopellistä kyhätty työmaaparakkia muistuttava koppi olisi siis Viron upeimman panimon ravintola. Cool. Kiiltoa sen mattamustassa pinnassa ei ainakaan ole.
Paitsi meidän silmissämme. Olimmehan alunperin Kouvolasta.

Speakeasy. Lastulevyä ja raksatyömaata

Sisätiloissa vaikutti olevan pientä tungosta molempien sisällä olevien asiakkaiden muodossa, joten siirryimme terassin puolelle. Terden kaapelikeloista ja vanerilevyistä kyhätyt pöydät ja vieressä olevan rakennustyömaan fallistiset koneet saivat minut kaivamaan laukustani suojakypärän, lasit ja hanskat.
Tunnelmaan päästyäni löysin muita korkeamman syöttötuolin, tai kuninkaanjakkaran ja nostin bootsini reteästi pöydälle. Odottaen että kauniit virolaistarjoilijat kantavat kylmää juomista huulilleni ja leyhyttelevät palmunoksilla hipiääni tässä etelän keväässä. Anniskelualuetta rajaava järeä aita sai olomme turvalliseksi. Nyt eivät kaiken maailman pikkulapset kirmaa alaikäisinä ravintolaan aivan työmaan lävitse etsimään sitä hassua haipulloa janoonsa. Fistbump tällekin.

Havaitsimme kuitenkin Rolexissa ajan juoksevan, (mainos?) joten kengitimme keppihevosemme ja ratsastimme kohti festivaalialuetta. Lähietäisyydellä alkoi kuitenkin paitsi janottamaan vietävästi, mutta myös hetkellinen ajatus eksymisestä kalvamaan mieltämme.
Onneksi järjestäjät olivat uhranneet muutaman kyltin ja ohikulkijan matkanvarrelle, joten janoiset tietäjät saapuivat ilman suitsukkeita perille.. Jonottamaan.
Tämä oli tietysti valtaisa pettymys, koska blogin maine ei ollut yltänyt etelään, saati edes ravintola Tigerin VIP-alueelle asti. Olin jo varautunut laittamaan tukan hyvin, koska kaverillani näkyi kello ja marssimaan suoraan sisään. Onneksi jäimme ulos.. Sillä jos ravintola edusti rappion hekumaa, niin tämä Noblessersadamin rakennus oli kuin pyyhkäisy menneisyyteen.
Fiilistelin talonvaltausta entisen Suuren ja Mahtavan satama-alueella olevan niin Punkkia, ettei Brewdogin tiskillä käy kukaan. Rappeutunutta betonia, teollisuusmaisuutta, jätesäkkejä ikkunoiden paikalla koleassa alkuillan tuulessa ja hippejä. Tanskalaisia ruutupaitoja vahattuine viiksineen en nähnyt ja aloin välittömästi kehittelemään Tuopin Ääressä-Olutfestari bingoa; ainakin ruutupaidasta, kokoparrasta, vahatuista viiksistä, TBone:sta, läppäristä ja valituista termeistä(IPAmainen, Citra, kaakaoinen, karhulippis, Mikkeller, jne)  saa kirjaimen. Vaviskaa kesän SOPP:t.
Sisältä paljastui jotain vielä upeampaa. Nimittäin rakennuslämppäreitä, noita isojen käsien kuivaajia, joiden edessä helikopterikin pyörii paremmin kuin pelkässä kevättuulessa. Loppuillasta havaitsin parhaiden bileiden olevan lämppärin luona, jossa eksyneet sielut kaipasivat hieman lämpöä. Ja tunnetusti olenhan hyvin lämminhenkinen ihminen jakamaan lämpöä.
Kylmää, harmaata, teollista, kaunista
Niin se tila.. Aivan huikeaa punkkia, grungea ja post-apokalyptista fiilistä täynnä oleva halli. Oikeastaan kaksi, mutta toisessa oli ehkä maailman hirvein akustiikka, eikä yhtään teemaan sopivaa punkbändiä, koska kyllä minä vähän Pelle Miljoonaa tähän olisin kaivannut. Setämies pyöritti ajatukselleni päätä kaivaten jotakin yhtyettä, jossa olisi kenties Islantilaisia aöäkösiä, vielä edellistä rujompia ihmisiä murisemassa entisessä kaasukammiossa. Epävireisen kitaran ja tuuban kera katsellen kuinka kirkot, maat ja taivaat palaisivat karrelle. Lyriikoilla, joista edes Eino Leino ei olisi ottanut selvää ilman kuulolaitetta ja paria pulloa absinttia. Ja ei, en ole vieläkään nähnyt Jane Fondaa vhs:llä.
Havahduin ajatuksesta absinttitynnyrissä kypsytetystä Saisonista, kun tajusin kuulevani suomea. Suomea kaikkialta, tuttuja punakoita ja pönäköitä naamoja, muita tuttuja piirteitäkin alkoi hahmottumaan verkkokalvoilleni. Ammattialkoholisteja, harrastajia ja panomiehiä. Pelästyin, että olenkin Blade Runnerin uusintaversion kuvauksissa, jossa kaikki muut ovat androideja. Päätimme soluttautua taas sekaan ja tarrasin pikkiriikkiseen kuppiini lujasti.

 Tarvitsin olutta ja se minua. Onnekkaasti paikalla oli tätä jumalaista juomaa yllinkyllin taltuttamaan janoani. Samalla tajuten näiden olevan jälleen yksi sellainen tapahtuma, jossa mukini ei tyhjene mitenkään. Suurin huoleni oli kuitenkin erään tiskin etäisesti tutun sedän aivan liian suuri hipstermuki. Se oli falloksena suurempi kuin meidän kuolevaisten ja tämän vanhan rokkitähden aurakin säteili niin kirkkaasti, että varasin aurinkolasit seuraavalle päivälle.
Katselin massaa. Suomalaisia. Tuntien heidän, meidän, juomatapamme, että loppuillasta saattaisi paikallisen AA-yhdistyksen feissareilla olla kysyntää.. Ruuhkaksi asti. Harmi kyllä en muista loppuillasta tällaista, sillä en lopulta muistanut siitä mitään. Paitsi sen faktan, ettei kokkelia kannata edes kokkelivetkulien sniffata levylautaselta, ihmiset eivät osaa päättää seuraavaa juomaansa ja että olen punainen nallekarkki. Tapahtuneesta on olemassa videomateriaalia, mutta se on lähes yhtä palonarkaa, kuin edellinenkin blogipostaukseni, tai sitten eräs vyöperäinen näytelmä viime keväältä?

Tuttuja tuntui illan mittaan riittävän; kättelyitä, tarinointia, korttien jakoa, pussin puristeluvinkkejä, nimikirjoituksia rintoihin, selkääni taputeltiin useasti, tai sitten se oli kaveri joka halusi saada minut oksentamaan? Miten outoa, en yleensä laatoita juodessani. Ylipäänsä kannatan kaakelointihommien jättämistä ammattilaisille aikoina, jolloin hometalot pääsevät otsikoihin heti Haluatko Miljonääriksi ja seksiwowklikkaamua-uutisten perään. Totuus ja tutkiva journalismi on kuitenkin aikamme ja median hienoimpia asioita.

En tiedä miten selvisimme hotelliin, mutta epäilen vauhtia olleen tarpeeksi. Jotenkin jäi niin paheellinen fiilis siitä, ettei alueen ympärillä ollut 3km korkeita aitoja natolangalla, tarkka-ampujatorneilla ja maihinnousukenkäisillä Kekkosilla susikoira Roi:neen päivineen.
Lompakkoa ei tarvinnut, ei seteleiden taikomista kolikoiksi, tai pullonkorkeiksi. Ei kuittikasoja aamulla, ei jonottamista Visaa vinguttamaan, vaan kertarykäisyllä sisään ja juo niin paljon kuin haluat, tai ehdit.
Moraalinen krapulahan tästä vapaudesta seurasi. Sen verran hyvin on kansanterveyslaitos, sosiaaliministeriö ja muut "asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta päätetään siitä kuitenkin" järjestöt, puskat ja muut hoitaneet asiansa. Jouduin heti aamusta pyllistämään, kumartamaan muutaman kerran kohti posliinipilaria, tekemään ave mariat ja katumaan syntejäni. Valitettavasti en oppinut puhumaan kielillä norjaa, joten jokin tässä yhtälössä oli vialla.
Syytin katkerasti myös käsittämättömiä jonoja niille parille nakkikioskille, joita tapahtumaan oli saatu. Olen kuitenkin erittäin huono kansalainen, enkä lähde jonottamaan Burger Kingin avajaisiin, saati ilmaisten Orthexin ämpärien perään paikalliselle Tokmannille räntäsateeseen. Ehkä ensi vuodelle varaamme retkikeittimen ja maistuvan pussikeiton mukaan. Sekin pieksisi muutamien festareiden ylihintaiset mozzarellatikut.

Pilsneriä aam..iltapäivään

Aloitimme toisen päivän Põrgussa. Jo sisään mennessä havaitsin tuntevani puolet paikalla olleista krapulaansa hoitavista ammattilaisista. En tiedä millä eväin he olivat selvinneet yöstä, mutta oma selviämiseni alkoi vasta päivän toisella aamiaisella, lounaalla ja illallisella. Põrgu, eli manala on Tallinnalainen todella tyylikäs kellariravintola, sellainen jokaisen itseäänkunniottavan tulevan maailmanvalloittajan koti, johon päivä ei paista. Täydellinen niihin suunnitelmiin siis, jotka eivät kestä päivänvaloa, mutta silti haluat keskiaikaisen miljöön ja pari maukasta suodattamatonta pilsneriä kylkeen.
Koska päivä oli muuten liki edellisen toisinto, muttei crescendo, ei festareilta parane mainita kuin ehdottomasti parhaat oluet. Nimittäin heti paikalle kaasuttaessamme havaitsimme kaukoputkesta Tallinan Crap Beer Festival olevan menossa täyttä häkää. Niitä ihanan miehekkäitä 1,5l muovipulloja täynnä halvinta ja vahvinta bisseä janoisille. Ilman mitään helkkarin Sherry-tynnyreitä, maustekaappia ja liito-oravannahkapulloja. Sellaista jolla voi firman saunaillassa pönkittää varastomiehen egoa Vantaalta ja lyödä pöytään litran Karhua isomman falloksen.


Seuraavana aamuna ryöväsimme Stockalta reput täyteen juomista ja pörrässimme SuperAlkossa katsomassa laatikkoleikkejä. Kotiin vaappuessani jäin kelailemaan kotikatuni pimeyttä katulamppujen ollessa pois päältä. Joten kilometri pimeydessä metsän ympäröimänä ja tähtitaivaan alla sai mieleni todella runolliseksi.Osin pohtimaan asioita, jotka ansaitsevat oman postauksensa.

Thanks TCBW