maanantai 23. toukokuuta 2016

Tiimalasin viime sannat ennen lomaa

Toukokuun valuessa loppuun mietin kulunneita viikkoja ja taas sitä mihin aika katoaa niin vauhdilla. Oikeasti peläten kesän juoksevan Boltin lailla ohitseni. Sen sijaan haluaisin kesän olevan, kuin tavarajunat lapsuudessani. Ne tulivat vakaasti puksuttaen jostakin, kestivät ja kestivät. Pitkiä hetkiä täynnä dieseliin sekoittuvaa puutavaran tuoksua kesähelteisellä mäntykankaalla. Ja kun lopulta näit viimeisen vaunun huiskuttamassa jossakin kaukana; ikäänkuin huutaen: "Palaan vielä pidempänä".
Minne katosivat sellaiset päivät? Vasta hetki sitten tuntui että kesään olisi taas madeltava valovuoden verran, vaikka vastahan se huristi kovaa ohitseni. Syksy oli synkää. Talvi jäi onneksi tyngäksi ja kuinka hemmetin opettavainen tämä pitkä kevät onkaan ollut.
Toukokuu itsessään on ollut varsin juhlahumuinen tiivistyen viimeiseen spurttiin näin loppukuusta. Ollaan nyt yhdessä juhlittu sukujuhlia ja omia juhliakin. Seisty yhdessä edustamassa onnellisina, mutta erillisinäkin.
Töitä riittää ennen hetken vapautta. Oikeita töitä ei onnekseni enään pahemmin ole. Muutama huonosti ajoitettu ja osuva vuoro vain. Mutta pääsykokeet, työhaastattelut ja loman odotus ja esivalmistelut stressaavat.
Kuinka odotankaan sitä hetkeä, kun pääsen kaikkeni antaneena kesäkuun ensimmäisellä viikolla erään minulle tärkeän ihmisen kera nauttimaan pitkistä hetkistä aivan kahden. Tiedostaen toki sen, että yhteiset matkat ovat riskaabeleita ja vanhentavat suhdetta. Silti tiedän molempien odottavan tätä ensimmäistä, yhteistä lomaa ja ulkomaanmatkaa tietäen ansaitsevansa sen ja toisensa.
Tai sitten vaan sitä, että saa toviksi karistaa kotimaan tomut tossunpohjistaan ja haistella vähän ilmaa Kaakkois-Euroopassa.
Ennen sitä minun on annettava kaikkeni. On vaikeaa olla vanha ja viisa.. Korjataanpa näin: Liian vanha muistaakseen matikasta, fysiikasta, tai kemiasta mitään. Ainakaan  miten asioita lasketaan. Taantuminen on ollut nopeaa ja huomaamatonta, joten.. Lähden taistelemaan ja raapimaan niitä pisteitä toden teolla. En siksi että se olisi helppoa, vaan koska se on vaikeaa. Vaikeaa muuttaa elämääni, mutta teen sen siksi, että haluan. Haluan päästä pois nykyisestä umpikujasta.
Haluan tehdä elämästäni parempaa ja toisenlaista, ainakin vähän. Eihän miulla hätää ole tässä itsekseni. Silti tiedän tien vievän toisaalle ja se antaa energiaa. Toisaalle, jossa haluan alkaa rakentamaan yhteistä elämää rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta on siis tulossa vanha, pehmeä ja porvari? Ja se ystäväiseni on hyvin, hyvin outoa, mutta jotenkin lohdullista ja antoisaa.

torstai 19. toukokuuta 2016

Se nousee, se nousee, vai muuttuuko mikään?

Valtiovalta aikoo, ellei takki käänny epolettien kera jälleen.. Muuttaa alkoholilakia fiksumpaan suuntaan mm. nostamalla alkoholirajaa ruokakaupoissa ja tarjoamalla pienpanimoille 12% ulosmyyntioikeutta, sekä lukuisia, viimeinkin, ravintolaelämää helpottavaa sääntöä (vaan eipä näkynyt alkon sunnuntai aukioloaikoja vielä..). Nice.

Toisaalta voidaan todellisuudessa kysyä suosiiko mahdollinen päätös/tuleva laki vain makroteollisuutta, jos rajaa jää vain 5,5%? Kolmas epävarma seikka on luonnollisesti lonkero/limuviinapuolella. Tulevatko Breezerit Saleen siis? Ainoa varma asia on THL:n, EHYT&co paheksunta, lobbaus, pirun maalailu mediassa, kaduilla ja toreilla. Maalailu siitä millaiseen kaaokseen, anarkiaan, juoppohulluuteen, turmioon ja saatanaan tämä maa menee.
Koska olen talven raiskaama suomalainen, niin en näe tässäkään lievennyksessä mitään aihetta ilakointiin. Mietin perusnegatiivisesti jotakin kuivakan sarkastista läppää, jolla katkaista siivet ja tappaa koko aihe pystyyn?
Kuitenkin kun pilsneri ja hiivakakkuiset nisukaljat tulevat markettiin vähän rotevampina, niin se K(okoomus)kauppias haluaa siitäkin rotevan hinnan, katteen ja kerman kuohuineen, jolla rakastella ja onanoida koko pimeän talven ylitse.
Kotimaista pienpanimoliruakin voi sitten ostaa omalla pullolla ravintelin likaisista hanoista, tai jostakin jumalan selän takaa. Sieltä Turku-Helsinki tien maalaispitäjien navetoista katkeraan ylihintaan. Jotakin sellaista katkeraa, flättiä hiivakakkuista ipahtavaa, karamellinhavuista hiivaleipälientä, joka saapuu kenties modernisti liukuvärjätyllä etiketillä.
 Mut hei, taivaalle kiitos, että saan kohta ostaa oikeaa lonkeroa kaupasta, eikä niitä pelkästään niitä esanssisotkuisia kiljupohjaisia liemiä. Sekin varmaan kovempaan hintaan, mitä Alkossa. Hille laittaa lähialkot kostona kiinni viel kehä III:n ulkopuolelta. Bissen, lonkun ja limuviinan myynnillä kilpailu kun on heille iso pala ja paikka. Se siitä vuosien kokemuksesta, palvelusta, valikoimista ja asiantuntemuksesta monopolissa. Ei pärjää paikallisen Salen kesähessun kassapojun asiantuntemukselle, palvelulle ja valikoimille kaupata lonkkua ja nelosta.
Mut hei, onneks nettikaupoista ja Tallinnasta saa kaiken mitä ihminen tarvitsee päihtyäkseen. Aikoina, jolloin raha on kadonnut, kuin päivänsäde menninkäisen maailmasta. Hinta ratkaisee. Pint

----

Tai sitten näen tämän pienenä valona ja siinä, että valtiovalta ottaa vähän päätä pois puskasta. Oikeastaan olisin ymmärtänyt tämän touhun paremmin vaik heti kuntavaalien alla. Odotan naamioidaanko tässä nyt kansan silmissä vakuutuskuoret ja muut porvarihallituksen kovasti ajamat asiat? Etenkin hetkenä, jolloin media ei työnnä muuta kuin kaiken pelastavaa ja synneistä päästävää jääkiekkomaajoukkueen pyhää antia perinteisen klikkihuoraamisen lisäksi toki. 





tiistai 10. toukokuuta 2016

Popcornia ja unettomia öitä

Pitkä hetki tabula rasan kanssa on todella kiusaavaa. Yleensä pystyn aloittamaan tekstini jostakin kohtaa. Edestä, alusta, keskeltä, välistä, lopusta.. Nyt en vaan kykene. Rinnassani painaa yöttömät yöt, huonot unet, Osa näistä on alkanut toistaa itseään saaden yhä rumempia yksityiskohtia.
Viime yönä nukuin kuin pieni lapsi..bullshit.. Pienet lapset eivät nuku, ne valvottavat. Minä nukuin, uneksin asioista joita en haluaisi nähdä. Heräsin aamuyön usvassa hikisenä lakanoiltani, kuten niiiin usein ennenkin.  Oli pakko nousta. Tassutelin voipunein askelin keittiöön juomaan ja selvittämään päätäni. Olisi oikeasti tehnyt mieli oksentaa. Voin pahoin, ilman alkoholia ja muita metabolisia substansseja. En halua avata untani enempää, koska tämän kirjoituksen on tarkoitus poistaa sen tuottama tuska sydämeltäni. Kuin olisi kuunnellut koko Manowarin Achilles, Agony and Ecstasyn väärinpäin lävitse, useasti. Samojen kuvien vilistäessä silmissäni ilman filminauhoja, keloja, projektoria ja popcornia.  Join vettä, hikoilu jatkui. Yöt ovat muuttuneet hitaasti helvetiksi jossa pelkään uniani. Aluksi ne olivat vain outoja, nyt ruokottoman rumia. Näen itseni tekemässä asioita joita en haluaisi tehdä ja oudosti paikka on liki aina etäisesti samankaltainen. Selaisin unikirjoja, mutta ne tarjoavat vain toinen toistaan oudompia käsityksiä ristiriitoineen. Trust me, I know. Elämässäni on joskus hetkiä, että pelkään flippaavani lopullisesti. Sellaista tanssia päällä hulluuden nuoran, tasapainoillen taidokkaasti tällä tasapainolla.. Jeesus, olisin ottanut Spedeltäkin pataan viidensadanmarkan haasteessa, jos pitäisi ottaa jalasta kiinni nyt. Ja laittaa silmät kiinni..nyt.

Kamalaa, absoluuttisen kamalaa. Silti valveaikana ajatukseni, elämäni, kaikki on paremmin kuin koskaan? Ehkä tästä syystä yön pedot haluaisivat saalistaa? Vaistoten viimeisen hetken nuuhkia haaskaa, yön varjoja. Niitä muinoisia haamuja elämästäni etsien sijaansa, heikkouksia, kulmaa josta purra vesikauhuisena toivoen minun muistavan jokaisen haavan, ruoskan iskun ja tappurakruunun ennen kerta kerran jälkeen saapuvaa naulitsemista kärsivään katajaan kalliolla. Se ei katkea, mutta taipuu nousten aina uuteen.

Kukaan ei ole synnitön, kukaan ei ole täydellinen, kukaan ei ole elänyt täysin kultainen lusikka perseessä ilman naarmuja. Ja hyvä niin, en ehkä haluaisi nähdä maailmaa täynnä miljonäärilapsia hipsteriviiksineen toteuttamassa itseään, vain "koska mä voin". Sellaista leipää ja sirkushuveja, eli orgioita, Caligulan ja parin hevosen kera rakastelemassa aidan seivästä, sukulaisia ja hovinarreja.
Heräsin aamulla nähden samaa unta. Mietin hetken kaivaakko puhelin esiin ja vittuilla ihmisille, siitä että tunkeutuvat uniini. Seuraavalla kerralla olen vastassa sir 7,62x39:n kera, just to warn You all. Pyyhin hikeä otsaltani, tuskan hikeä. Silti minun pitäisi olla hiljaa, nöyrä ja kiltti. Kärsimykseni, en kehtaa edes puhua kärsimyksestä, mutta pitää näihin juttuihin saada vähän väriä, on niiiiin pientä muihin verrattuna. Jonain toisena päivänä itkisin sen tähden. Tänään en itke, edes omasta puolestani. Pikemminkin ihmettelen, kuten edeltä saattoivat molemmat järkevät kansalaiset lukea. Muut juuttuivat viimeistään päivittelemään popcornin puutetta.
Helkkari päivittelen itsekkin, vaikka kaapissa olisikin korkkaamaton, neitseellinen pussi jotakin poppamiehen popcornia eräältä timanttisen jyystön ystävältä. Ja ei en puhu edes seksistä, vaan musiikista, valitettavasti. Minun miettiessäni aihepiiristä: Jos ihmisellä on sisäsyntyinen tapa rakastaa ja olla rakastettu. Niin onko silloin rakkaus oikeasti Jumala? Kaverini miettii onko Matti Airaksinen jumala? (Vastaus molempiin on = )

Sekavaa eikös? Ollaan päästy jo unista Airaksisen jumaluuteen. Kenties se on katsantakannasta kiinni. Meanwhile somewhere around the city full of streets that wind up like a circle, even without acid... Mietin tulevaa. Ensi viikonlopun megalomaanista haastetta järjestää melkoiset yhteisjuhlat, mutta silti ajatukseni laukkaavat siinä ajassa ja hetkessä, jolloin olemme molemmat lomalla. Minulla on haaveita, ajatuksia, pelkoja.. Latausta ja draivia. Outoja asioita, jäsentelemättä. Tiedän mitä haluan ja miten vähään kykenen. Silti.. Helkkari, on outoa saada olla pieni, tai samalla suuri toisen rinnalla vice versa. Oikeesti mulla on hyvinkin selkiintymässä oleva näkemys monestakin asiasta, joista en halua julki huudella. "Uuuu, sillä on yksityisyyttä". Tietysti on. Te syötte kädeltä, uskotte sanaa, mutta näettekö pilkistävää ironiaa, sarkasmia, totuutta, liioittelua, tikkurilan värikarttaa? Olemassaolosta, rakkaudesta, toisistanne, elämästä? En minäkään, mutta mikään ei estä kirjoittamasta ajatuksiani äänellä jolla haluan puhua.
Nyt te popcorn-ihmiset mietitte mikä oli jutun pointti? Samalla ne kaksi muuta älykköä tappelevat kilpaa siitä miten mikäkin asia pitäisi tulkita.
Kerron vain, että tämä on assosiaatiovapaa blogi, jossa vain rakkaus elämään, maailmaan, oikeuteen, vapauteen ja mojitoon on tosi. Aina valmiina ruoskimaan itseäni, politiikan kaksinaismoraalisuutta, itsestäänselvyyksiä, niitä jotka juoksevat kaivoon vain koska "joku muu käski", mutta älkää hätäilkö kyllä minä sen kannen suljen sen käskijän perästä. Laulaen resupekkarokkia rakkaudesta ja valmiina maalaamaan utopiaa, pilvilinnoja, sateenkaaria ja taivaanrantaa. Kaikki on kiinni vain hetkestä, tunteesta ja intuitiosta. Nyt se on hyvä, ikäänkuin olisi saturnuksen renkaita ja kuutta kuuta kaivattu taas; Mikäänhän ei hulluttani muuta? Vai nouseeko se musta aurinko kuitenkin, ilman popparia?


"Katso ulos. Näätkö sen:
toiset tappaa toisiaan.
Alla veristen vaatteiden
loiset tappaa loisiaan.
Ole minulle ihminen,
kun toiset tappaa toisiaan.
Rakasta minua,
minä rakastan sinua.

Ja sinä hymyilet ja katsot noin.
Viet minut aamuun uuteen
kuin kevään ensimmäiseen sateeseen.
Sinun sieluusi kiinni päästä voin.
Viet meidät tulevaisuuteen."