FiXit: Final Exit, BrExit ja muut karkumatkat

"Mihin päätätte päivänne?" Kaikui korvassani työpäivän lähestyessä viimeisiä metrejään sen ryömittyä, kuin etana estejuoksukisan vesiesteessä. Hitaasti, räpiköiden, kohti lopullista päämäärää. Tiesin työtoverin ja esimiehen tarkoittavan tällä kysymyksellä jotakin aivan muuta ja vastasin tietysti.. Jotakin aivan muuta. Kuuntelin tasaisen monotonisena liutana valuvaa virkakieltä. Ei yllätyksiä. Pelkkää tasaista harmautta. Hetken ajattelin istuvani kotona Kouvolassa. Pohjolatalon kannen alla kuuntelemassa harmauden keskellä tasaista tuulen suhinaa pitkin rakennuksen betonielementtejä ja teräskaiteita. Havahduin omaan vuorooni nojaten toiseen teräskaiteeseen: "Päättäisin päiväni riippumattoon palmujen väliin. Rommipullo sylissä, kainaloissa kaksi sairaanhoitajatarta". Jätin virallisesta osiosta pois lopun: Toisella käsissään mitä tahansa kipua poistavaa psykedeeliä viimeiselle tripille ja toisella viimeistä voitelua varten hierontaöljyä. Lämmin tuuli puhaltaisi Valtamereltä, hiekka olisi kuumaa ja hienoa. Olotila raukea, päihtynyt ja kaikin puolin tyydyttynyt. Pitkä eletty elämä takana.
Elämänhän ei ole tarkoitus olla pitkä matka akselilla koulu-työ-velkavankeus-farmariauto-nojatuoli-monttu. Pikemminkin suurella vauhdilla, pölypilvi takana, sivuluisussa, täynnä mustelmia ja maaliviivalla huutaen: "Wow-mikä kyyti".
Ja melkoista kyytiä tuntuu olevan valtapolitiikka maailmallakin. Brittien kinatessa ollakko EU:n (Ei siisEspoo United:n, vaan sen toisen) kavereita ja faneja kärhämöi toinen elossa oleva suurmaavalta omasta johdostaan. Entistä Uutisvuoto juontaja Peter Nymania lainatakseni: Kuulin eilen mehevän vitsin Yleisradion ruokalassa. Haluatteko kuulla sen? Ei se mitään kerron sen silti. Tiedättekö mitä yhteistä on Game Of Thrones sarjan Hodor hahmolla ja Donald Trumpilla? Molemmilla on kaikkiin ongelmiin yksi ja sama vastaus ja se on molemmilla heidän oma nimensä.
Tosin huhut suolaisen meren takaa kertovat Donaldin kamppanjan olevan talousvaikeuksissa ja tällä kertaa Diiliin ei kuulu oman nimen huutaminen kovempaa, kuin muut, vaan varojen pyytäminen muilta. Toimitus jää seuraamaan alkavaa kaaosta tämän, Republikaanipuolueen käsillä olevan repeämisen ja reilusta jalkapallofanituksestaan tunnetun saaren käänteistä. Rommipullo tiukasti toisessa- ja pussillinen popcornia toisessa kädessä. Ainoa mikä on varmaa on se, että tämä poliitinen sirkuspellehermanni tulee jatkumaan pitkään. Käsiä pestään, kaveria puukotetaan, talous kärsii ja tavallinen tallaajakin kärsii vielä ennen pitkään. Globaali maailmanpolitiikka heijastuu ennen pitkään tänne samalla tavalla, kuten olemme jo tottuneen sähköyhtiöiden hinnoittelussa näkemään: Jos sataa, hinta nousee, jos on kuivaa, hinta nousee. Jos on kylmä, hinta nousee ja jos on lämmintä, no tiedätte kyllä. Sitä ennen; hyvää Juhannusta toivottaa hän ja ratsastaa keppihevosella auringonnousuun toivoen näkevänsä siinä joskus pilkahduksen maailmalta heijastuvaa järkeä, toivoa ja iloa. Ehkä sitten sielä riippumatossa viimeistään?

Odottava kesäkuu

Odotusta.
Olen raskaana.
Söin liikaa jäätelöä.
Vaikka epäilen ettei jätskiä vaan yksinkertaisesti voi syödä liikaa. Ei ainakaan, jos se on "oikeaa" jäätelöä, Gelatoa. Tiivistä, venyvää, rikkaan makuista. Ja lämpö hyväilee ihoa tavalla, jolla se ei hyväillyt aiempana kesänä.  Tuulikin on lämmin ja puhaltaa hellästi kesäiltaan, palmut huojuvat ja maailma nauraa. Hetkeksi, pieneksi sellaiseksi voi ihminen kokea mieletöntä euforiaa astuessaan onnellisuuden kuplaan ja koittaessaan unohtaa kaiken muun. Kaiken.. Maailman vaanivan pahuuden, suhmuroinnit, epäkohdat vapaudessa, veljeydessä ja tasa-arvossa. Viva.

Palaan takaisin Suomeen. Odotan edelleen. Keskikesän juhla on ovella, mutta koska olen tästä pyhästä hölmöilystä ja irtiotosta kirjoittanut aiemmin ei tarvinne sitä laulua laulaa ja levyä soittaa gramofonista tässä uudestaan. Savikiekko on silti olemassa ja vinyylitkään eivät koskaan poistu muodista isoine kansineen.
Odotan muutakin.
Korkeakouluhakujeni tuloksia ja yhden projektin etenemistä. Koen pientä poltetta ja intoa näissä kuvioissa.. Josko viimeinkin tähdet olisivat kohdallaan ja planeetat konjunktiossa (opin muuten termin Turtlessista vuonna 1991). Josko viimein.. Voisin tän leikin lopettaa. Lopettaa ja astua ulos, levittää siipiäni kauemmas ja tarttua mahdollisuuteen.
"Kaupunki on täynnä muistoja,

(mun pakko päästä pois)
en tahdo niitä nyt kohdata.
(mun pakko päästä pois)
Ja mä tiedän, tää on typerää.
(mun pakko päästä pois)
Mä en jää.
Mä en jää."

Silti odotan. Työkuvioiden lisäksi odotan yhtä toistakin asiaa. Sellaista joka ehkä avaa lisää asioita, ovia odotettavaksi. Kaikella on aina aikansa ja jokainen ovi elämässä on mahdollisuus. Mahdollisuus tarttua kahvaan ja kulkea kynnyksen yli, katsoa, kokea, elää. Tietäen, että usein yhdestä kuljettuaan sulkee toisen takana. Tämä nimenomainen asia on klassinen "Entä jos" lause, jonka pohtiminen on inhimillistä, mutta aivan turhaa. Toisaalta jos elämässä pitäisi elää dolce vitaa ja viimeistä päivää tässä ja nyt murehtimatta huomista ja haikailematta mennyttä, niin eikö se ole aivan perhanan vaarallista?
Ajattelu, harkinta, ennakointi? Vs Spontaanius, heittäytyvyys ja tässäjanyt? Vai onko vastakkain asettelu tässäkin turhaa?

Asiallisesti sanoen uskon kaikella olevan paikkansa ja hetkensä. Minä odotan myös sellaista hetkeä, jolloin voin toistaa erään illan sanani. Sinä iltana oli pimeää, etelän yöt ovat pimeitä, parvekkeella oli lämmintä, hymyä, musiikkia, suklaata ja juomista.
Sanoja.. Sanoja joista jätin viimeisen lauseen mainitsematta kertoen senkin hetken kenties joskus tulevan, mutta sitä ennen on odotettava. Maltettava tutustua, hioa särmiä, katsoa miten todellinen arki toimii. 

Vaikka elämä on monien kauniiden asioiden odottamista täynnä on ihmisen elettävä, eikä vain jäätävä junnaamaan "Huomenna hän tulee" tunnelmaan. Kukaan ei pelasta sinua, kukaan ei hae sinua siitä atk-laitteen ääreltä. Elä ja unelmoi siekin, niin miekin teen. Ja tiiätteks.. Se on upeaa, vaikka välillä vähän haastavaa. Ainakin silloin, kun on napa täys jätskiä.

Fifty-Sixty

Juon viimeistä Tonicia ennen lomaa. Maistan sen suloisen karvauden, raikkaan pistävyyden ja katkerahkon jälkipotkun. Siirtomaherra sisälläni hymyilee. Ainakin malarialääkitys on kohdallaan ennen reissua.
Reissua niin.. 
Rinkka pakattuna, lähtökuopissa ilman merirosvolippua.
Kuinka paljon olenkaan odottanut tätä hetkeä, tätä matkaa. Samalla olen käynnyt yhdessä asiassa sisäistä kamppailuani jo tovin tietämättä kohta mikä on oikein ja mikä ei. Se voi olla väärin, se voi olla väärin, mutta sen pitäisi olla oikein. Kaivetaanko kuitenkin vain kuoppaa ?
 Tämäkin saattaa lähteä hanskasta ja silloin sydämet syttyvät. Näin huutaa Resistance taustalla. Lyriikat suoraan ajatuksistani. 
Jäät poksuvat lasissani muistuttaen nestetasapainon ylläpidosta. 
Viikko edessä Balkanin taivasta, slaavilaista kulttuuria, kaupunkeja, kirkkoja, museoita, rantoja, saaria, metsiä, puistoja ja hetkiä kahden.
Bussimatkailua, outoja ruokia, jokunen maltainen, eväitä, välimerta, lämpöä, rakkautta ja sulaa hullutta.
Hulluus hieman jännittää. On hetkiä ihmisen elämässä, jolloin olisi helppoa olla kaikkea muuta kuin tunteva, spontaani ja intuitioonsa luottava. Niinku sellainen järkevä, maanläheinen ja analyyttinen. Malttava, jäykkä.. Tai no jäykkähän mie jo olen, ainakin selästä. 
Googlailen aihepiiriä löytämättä järkevää näkökantaa kysymykseeni. Vastaukset muistuttavat entisen kenttäpäälikön lausetta: "Vedetään tilanteen mukaan". Ei oikeita vastauksia, vain vääriä. Jokaisella on oma mielipide, eikä synergiaa löydy.
Näitä ongelmia ratkoessa kulttuuritekijät asiassa saivat minut käymään metsässä etsimässä sopivaa raaka-ainetta, vaan ei, ei, ei. Harmi. Mietin otanko tämän enteenä? Ettei kannata edes yrittää? Ettei hetki ole oikea? Itikoitakin on ja korvaa kutittaa väärästä kohtaa. 
Eletään mielenkiintoisia aikoja siis. Nykäsen Masalla oli kanssa joku elämän viisaus näihin asioihin: "Se on ihan fifty-sixty miten käy."
GT loppuu lasissani. Asia kiusaa vieläkin. Luulen sen kiusaavan mieltäni vielä pitkään. Onko soveliasta, onko liian hätiköityä, joidenkin mielestä on aina? Silti tiedän tismalleen mitä haluan, mihin tämä kaikki on johtamassa ja se on vähän hassua se. Pitäisi jännittää? En osaa, se on turhaa, kun en tiedä lopputulosta. Se on aina arvoitus. Kuten elämäkin. Tää on sattumaa, tää on kohtaloo, tää on kaikki tässä ja nyt. Muuttuuko asiat vetkuttelulla? Joskus. Joskus eivät? Vaikea ammentaa ainakaan menneestä kokemuspohjasta tällä kertaa.
No.. Ilman paineita, kohti tuntematonta.
----------------
Niin mitäkö?
No helkkari mietin mitenhän kesäoluen käy yksin kotona käymässä ja koko erää muutenkin. Outoja raaka-aineita, silti tuttuja, haaveita täydellisyydestä ja sillee.
Eiks je.
Mitä lie aattelitte?