Jäähyväiset Haminalle

Scraap, scraap, scraap.. Hiekkatie pölysi tossujeni alla. Oikeastaan ainoa mikä pölysi oli hautausmaan ympäri menevä kuntorata, eikä hiekkatie. Sellainen jonka sijainti oli menneisyydestä ah..niin tuttu.

Olin aamulla saanut niin omituisen viestin, että luulin sen olevan jokin ovela kalasteluyritys. Lyhyt selvitystyö olisi muuten aiheuttanut hikoilua, jollen olisi ollut valmiiksi märkä. Helleyöt ja pitkät kiusaavat aamut ovat toisiaan täydentävät vastakohdat. Sellaista tosielämän ying ja yang-kamaa.

Viesti näytti tulleen Lassila ja Tikanojan huoltopalvelusta: ”Työtilauksenne on valmis, nimi vaihdettu”.

En ollut tilannut mitään, joten hämmentävä viesti osoittautui pienen päättelyn jälkeen sellaiseksi, että oli laitettava lenkkarit jalkaan ja suunnattava kohti pohjoista.

Olen jo eksyä talojen väliin, niiden kaikkien näyttäessä samalta. Eivät sentään kuullosta samalta, toisin kuin edellisenä päivänä Puolassa, jossa jokainen sana kuulosti lähinnä: wzckyscychstmnanczKURWA.

Vilkaisu rappukäytävän tauluun paljasti epäilyt oikeaksi. Todella hämmentävä hetki. Siinä olisi ollut jollakin asukkaalla ihmettelemistä, kun kaksi naamaa koittaa kurkkia kilpaa huuruntuvan lasioven lävitse rappukäytävään. Näen oman nimeni vieraassa talossa. Näen oman nimeni lisäksi toisenkin nimen lisätyn samaan asuntoon. Puristan toista kättä vähän kovempaa. Näen vieressäni hymyilevät kasvot. ”Onks tää oikeesti totta”.

Niin onko tämä oikeesti totta?

Palatessani seuraavana päivänä takaisin kotiini minut valtaa todella outo tunne. Ikäänkuin tämä polku elämässäni on kohta kuljettu ja uusi jännittävä retki olisi alkamassa.

Se on yhtä aikaa haikeaa ja innostavaa. Viimeinkin voin alkaa elää elämääni siten kuin haluan. Mietin samalla olisinko ryhtynyt tähän kaikkeen ilman rakkautta? Kelaillen kaikkia viime vuosina tapahtuneita käännöksiä?

Ja siinä sinä olet.. Hymyilyttää.. Jouduin tässä yhtenä iltana valitsemaan suosikki ruumiinosani ja hämmästytin sinua valitsemalla kasvosi, tai pääsi. Koska ilman sitä mitä olet, et olisi mitään.

Loppujen lopuksi kaikessa on kyse elämän suurista mysteereistä. Kuka minä olen, mitä minä haluan tältä retkeltä, jota elämäksi kutsutaan ja osuvatko omat haluni, aatteeni, tapani, uskomukseni yksiin toisen kanssa. Rakkaus on tärkeää, tuskakin on tärkeää, katoavaisuuden hyväksyminen on tärkeää.

Ystävät.. Uskokaa, kun kerron minun elämäni suurimman viisauden: 

”Matka on tärkeämpää, kuin päämäärä”.

Sillä on useita pysäkkejä, useita vaiheita. Joskus mukaan voi ottaa polulleen toisen kulkijan. Joskus on kuljettava yksin oppiakseen nöyryyttä ja anteeksiantoa. Löytääkseen rauhan sisältään, sen kuka oikeasti on. Joskus polulla on kiviä, joskus risuja.. Minun vaikeuteni on oppia näistä, mutta itsensä muuttaminen tasapainoisemmaksi on tietysti hidas prosessi. Nyt ikäänkuin tunnen olevani vapaa. Seisoen kalliolla, tuntien tuulen hiuksissani, hyväksyen kaiken katoavan ympäriltäni, kaiken muuttuessa ja muuttaessa. Levollisena ja valmiina hyppäämään kohti tuntematonta, koska haluan, eikä siksi että kukaan odottaa. Tarraten toiseen käteen, kevyesti kulkemaan kohti tuntematonta. Alasti pelkkänä itsenäni. Tuntien itseni todella pieneksi, ilman naamaria, ilman egoa ja tietäen että olen hyväksytty sellaisena kuin olen. Tietäen, että selviydyn, tietäen, että vaikka kaikki katoaisi.. Minä selviän silti siihen päivään, kun on minun vuoroni astua ihmismielen tuntemattomimmalle polulle. Sille jossa minä ja ruumiini eroavat toisen jatkaessa kulkuaan. Ehkä se on toiveajattelua, mutta lopulta toivo on kaikki mitä meillä on.

 Sitä ennen.. Eläkäämme, nauttikaamme ja rakastakaamme.

Tämä on minun hyvästini kaupungille nimeltä Hamina. Viisi vuotta ja risat eivät koskaan kotiuttaneet minua tänne. Silti kaikki se mitä opin elämästä, ihmisistä, työstä, olevaisuudesta ovat olleet suuria oppitunteja. Välillä täynnä hämmennystä, pahoinvointia, surua, iloa, rakkautta ja elämää. Epäilen tämän koulun kestävän silti läpi elämän, enkä silloinkaan tiedä siitä kaikkea.

Nyt on kuitenkin seikkailijan aika laittaa hellekypärä päähän, sovittaa rakkaita vaelluskenkiä jalkaan ja pakata tavarat. Yksi ovi sulkeutuu takana, toinen avautuu edessä. Tämä on minun tarinani,mutta sinäkin näyttelet siinä osaasi. Tämä on sinunkin tarinasi; olemmehan kaikki osa jotakin itseämme suurempaa näytelmää ja tiedättekö.. Se juuri onkin perin kutkuttavaa.

Tästä opetuksesta ja vaiheesta kiitän teitä kaikkia; menneitä, pois potkittuja, eronneita ja karanneita, tänne jääviä ja etenkin pitkään täällä olleita. Jos joskus tiemme taas risteävät.. Nostakaamme yhdessä tuoppia kaikelle.  Menneelle ja tulevalle, mutta muistaen, että vain nykyisyys ja siinä elävät päätökset ratkaisevat. Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

"Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua."

 “Like most others, I was a seeker, a mover, a malcontent, and at times a stupid hell-raiser. I was never idle long enough to do much thinking, but I felt somehow that some of us were making real progress, that we had taken an honest road, and that the best of us would inevitably make it over the top. At the same time, I shared a dark suspicion that the life we were leading was a lost cause, that we were all actors, kidding ourselves along on a senseless odyssey. It was the tension between these two poles - a restless idealism on one hand and a sense of impending doom on the other - that kept me going.”

ps. Tiesittekö, että ihmisen lisäksi toinenkin eläin osaa ajatella abstraktisti? Se on ollut toistaiseksi opetettavissa vain joillekin eläimille, kuten vaikkapa koirille, tai apinoille, muttei niillekkään luonnostaan.

Tämä toinen eläin on tietysti: Ankka. Älkää koskaan aliarvioiko läpsyjalkaisen vaappujan kaakatusta. Se saattakin olla fiksumpi, kuin luulettekaan.

psps. Olen myös päättänyt suorittaa elämässäni muutaman muunkin muutoksen, siinä myyttisessä tulevaisuudessa. Askel, askeleelta. En kuitenkaan spoilaa teiltä tämän tarinan loppua, koska en onnekseni tiedä sitä itsekkään. Tiedän kuitenkin miten haluan elää ja viimeinen asia näistä iski eräänä kuumana yönä lävitseni kaikkien pelkojeni filtteröimänä. Mutta näistä jutuista ehkä joskus myöhemmin.

Lahtivatit are U ready for me?

"Se päivä muutti kaiken"

Heräsin tuoreeseen Suuret Oluet, Pienet Panimot aamuun kerrankin Lahdesta. En Haminasta, tai Kouvolasta. Silmät turpeina tartuin puhelimeeni. Naputin sängyssä maatessa ja aamuauringon loistaessa ikkunasta luuristani erittäin ratkaisevaa tietoa. Nuuhkaisin rohkaistuksesi viereiseltä tyynyltä töihin paenneen neidon huumaavaa tuoksua rohkaistukseksi. Meillä kaikilla on paheemme ja tapamme juopua. Tämä tapa on mielestäni kaikkein vaarallisin ja silti koukuttavin. Unisuutta, aamupanetusta, feromoneja, ominaistuoksua ja eilistä hajuvettä. Kaikki sovussa tyynyllä kuin huutaen tulemaan luokseen. Liha on heikkoa, etenkin hetkinä, kun kuvittelen aamuista takkutukkaista Tina Turneria...eiku:D
Hetki on kuitenkin myös jännittävä. Kiipeän puhelimitse suoraan Tuomiovuorelle valmiina pudottautumaan alas ilman "One beer to rule them all:ia". Odottaen vain pahinta. Näppäilen pankkitunnukset sisään ja päivittelen palvelun hitautta ja kankeutta. Kunnes tajuan, etten ole itsekkään tähän aikaan aamusta-puolenpäivän aikaan-parhaimmillani.

Laitan kuitenkin hetken kuluttuani puhelimeni pöydälle tuulettaen. Tein sen mihin en uskonut itsekkään.
 Koira katselee suurilla nappisilmillään touhuani ja kipittää lähemmäs kerjäämään pakollista aamuista rapsutusta. Kerron Archie the foxy doggie:lle hyvät uutiset. Pölyhuiska innostuu myös kuulessaan minun olevan pian jatkuvasti nuolukivenä. Olen yhtä hymyä.
Päätän samalta seisomalta lähteä ottamaan ystävästäni ja monivuotisesta SOPP-veteraanista; Pastori J:stä kopin vähän etuajassa. Marssin liki helteisen Lahden ostamaan kukkia muistaen etteivät ruusut selviä tässä taloudessa koskaan. Kerrankin sääkin suosii. Aina ei tämä kaupunki ole suosinut, mutta nyt.. Kerrankin tähdet ovat oikeassa asennossa. Vaapun hikisenä kukkien kanssa vihreän taulun talosta sisään ja joudun jonotushommiin. Päätän valita tarkkailupaikan tolpan takaa ja heti kun rouva edestäni katoaa hyppään salamana esiin. Sekunnit vaihtuvat minuuteiksi ja jälkisoija valuu, kuin sadevesi Salppurin hyppyrimäistä ukonilmalla. Sellaista on ilmassa tänäänkin. Viimein hyppään piilostani esiin. Ojennan kukat erittäin hämmentyneelle ihmiselle ja kysyn: "Hei kaunis neito. Muutetaanko syksyllä yhteen?"
Poistun yhtä nopeasti hakemaan matkajäätelön ja tapaamaan töistä karannutta pastori J:tä. Hän huomaa riemuni, joten päätämme yhdessä pyhittää vähän vettä ja kastaa suuta. SOPP-Lahti siintää edessäpäin.

Kyllä.. Syksyllä minusta kuoriutuu lahtelainen. Yhtä aikaa ilmassa olevat kuviot tulevasta vuodesta vaikuttavat todella kutkuttavilta. Samalla muistelen vuosien takaisia kirjoituksiani; pyristelyitä ulos täältä.
Nyt sen viimein ollessa edessä sitä on vaikea ajatella.. Pientä haikeutta, suurta riemua ja uusia haasteita.
Tähän hetkeen en voi muuta, kuin lainata Goonin "Kaiken ei tarvitse"-biisiä:



"Kaiken ei tarvitse olla täydellistä.
Kaiken ei tarvitse mennä, niinkuin On etukäteen suunniteltu, niin Kuin tähtiin kirjoitettu. Joskus Täytyy elämän potkia turpaan niin, Että sattuu kunnolla, muuten ei Voi onnea oikeasti tuntea ja kun Se sattuu kohdalle, niin se tuntuu Siltä, niinkuin joku päästäis kädet Kurkultas ja sanois: "Nyt saat Hengittää.""