Penkkiurheillen heimokulttuuria vastaan

Varoitus. Seuraava teksti sisältää: Päihteitä, Heimokulttuuria, Jälkipelejä, Pelkoa ja Inhoa.

Aloittelevana toimittajana ja entisenä palloilijana, nykyisenä pulloilijana, olen aina tuntenut pelon sekaista vetoa penkkiurheilua kohtaan.
Pelon, johon sekoittuu myös inhoa. Jotkut sanovat, että he jotka eivät osaa, valmentavat, neuvovat, tuomaroivat, katsovat. Tämä ei oikeastaan mene näin. Vain katsojat voivat purkaa omaa osaamattomuuttaan ajoittaisella intensiteetillä, jota minua älykkäämmät ovat joskus nimittäneet ”tunnelmaksi, tai fanikerhoksi”.

Fanikerhous aiheuttaa kuitenkin minulle ajoittaista allergiaa ja pahoinvointia. Kenties juuri näistä syistä päätoimittaja päätti lähettää minut keskelle ei mitään, harmauden keskipisteeseen. Mukanani vain matkalaukku ja lupaus hotellihuoneesta. Vastineeksi olin kuulema uhonnut edellisissä pikkujouluissa kirjoittaa urheilutapahtumasta paremmin, kuin kukaan suomalainen.

Astuin junan ravintolavaunusta maaliskuiseen sateeseen pidellen salkkua kädessäni, kuin hukkuva viimeistä oljenkortta. Tarrautuen siihen kaikella vihaisella rakkaudellaan. Viimeiseen tuttuun ja turvalliseen näkyyn.
Katsoin aseman kelloa. ”Minulla olisi vielä aikaa tehdä pakollisia hankintoja”.

Katselin kaupunkia. Entistä kotiani. Joskus edellisellä vuosituhannella kiskoimme rämäpäisinä pussikaljaa puistossa eurodancen muuttuessa kohti hoppia. Katsellen kaupungin kiihkeänä sykkiviä valoja. Silloin suoranainen hulluus asui jokaisessa nuoressa. Jos ei keskustassa, niin viimeistään sillan ali, tai yli, kulkiessa löysi itsensä mitä omituisimmasta paikoista. Hilton, Sekolanmäki. Alkoholismia ja nistejä sulassa sovussa etsien merkitystä, toivoa ja kaiken olevaisen unohtamista tästä maailmasta. Päähänpotkitut viimeisellä pysäkillään ennen lopullista rappiota.

Sytytän jointin ja viritän taajuuttani kohti illan liigakierrosta.

Tarkistan huoneessani laukkuni sisältöä. Kirjoituskone: Olivetti Lettera 32, myrkyn vihreä. Ainoa kumppanini, joka suhtautuu asioihin hillityn vakavasti. Kuuntelee neuvomatta; Asia, jota ainakaan yksikään miespuolinen ystäväni ei osaa tehdä. Hellekypärä, pullo rommia, päkki bisseä, rizloja, bongi, hyönteismyrkkyä, allergialääkkeitä, ruisleipä, pippurisumutin ja pakollinen Kari-Pekka Käry. Laastaria, siteitä, veritankkausvälineet, nappeja, erlenmeyer, foliohattu, lusikka. Olin valmis. 

 "Paras ideahan on vittuilla kännissä vieraassa kaupungissa ventovieraille."

Tänä iltana pelattaisiin yksi irvokkaimmista otteluista aikoihin. KooKoo-Pelicans. Kotikylieni joukkueet luistelisivat vastakkain. Törmäilisivät laitoihin ja parin tunnin riehumisen päätteeksi koko halli tyhjennettäisiin juopuneista, fanikerholaisista paitoineen, viireineen ja rumpuineen.

Pelkäsin lopputulosta, pelkäsin jokaista vakavasti otettavaa fania molemmilta puolilta. Tuota verenhimoista saalistajalaumaa. Tempaisin siis puolet rommista pelkästään tärinään ja moikkasin lähtiessäni tuttua viiksivallua tässä keskustan nakkibaarin, kippolan ja hotellin yhdistäneessä putiikissa.

Aloitin tuopin ottamisen, eli alkoholin nauttimisen paikallisessa ilmeettömän tunnelmattomassa baarissa. Nurkkapöydässä tarkkaillen tilannetta. Jostain syystä tässä kuppilassa osattiin joskus tarjoilla kaupungin huonoin Guinness. Nyt tyydyn vain torjumaan malariaa Gin&Tonicilla suihkutellen hyönteismyrkkyä kaikkialle. 

Rohkaisen itseäni hellekypärä päässäni kohtaamaan sateisen lopputalven illan ja astumaan kohti ruosteista Urheilupuiston jäähallia kiroillen vain, etten ottanut mukaan frisbeegolf-kassiani. Olisin voinut heittää kiekkoa, nauttia kaljasta ja pitää itseni tarpeeksi etäällä faneista.
Jäähalliin astuessani savukkeeni tipahtaa alas: ”Äiti Jeesus mihin oletkaan poikasi tunkenut”. Näen Lahden. Siis täysin naamat olevat penkkiurheilun ystävät lakanoineen: ”Kouvola on Suomen turhin kylä”, ”Tervemenoo KHL:n divariin muiden ryssäjoukkueiden kera”.
Paras ideahan on vittuilla kännissä vieraassa kaupungissa ventovieraille. Mietin, että tästäkö samasta perseilystä natsisaksa lähti? Jossa yhtä asiaa palvovat isänmaan toivot, taunot ja tuijat päättävät, että vain heidän mielipiteensä on oikea. Tuo yhtenäisesti pukeutuva kerho, viireineen, rätteineen ja torvineen toitottamassa miten väärin kaikki ovat, mutta nyt vielä jurrissa.
Vastapuolella tilanne kiristyy ja kuulen jo oranssimustien pellejen aloittavan: ”Tsigagolaiset turpa kii, tai takas ettimään koripallojoukkueenne kadonnutta kivestä”. Tästä tulee pitkä ilta.
Suihkutan lisää hyönteismyrkkyä ja otan antihistamiinini toivoen, että adrenaliinipiikki saa jäädä laukun pohjalle. 

 "Nopeimmat kirmaavat tahdilla, jota ihmettelisi myös Jamaikan juoksumaajoukkue."

Kuulutusten perusteella ottelu alkaa, kaivan laukustani lisää juomista, heitän napin suuhuni ja mietin miksei yhdenkään joukkueen sisääntulobiisinä ole Beatlesin: I am the Walrus?

”Mister City, policeman sitting,
Pretty little policemen in a row,
See how they fly like Lucy in the Sky, see how they run,
I'm crying, I'm crying
I'm crying, I'm crying”
Alan itkeä liki hysteerisesti. Vieressä istuva Pena halaa minua ja taputtaa olalle: ”Oli se murha takaiskumaali heti alussa, meiän mokke lähti vissii ettiin torkkaria Nipan rillilt ”.
Katson Penaa. Hän ei ole pukeutunut heimoväreihin. Kenties siksi näinkin maltillinen kommentti.
Päätän tarvitsevani lisää juomista. Koska Suomessa ei tunneta fanikulttuuria, niin katsomoissa ei saa juoda. Katselen tasaisesti piirinä pyörivää yleisöä lasittunein katsein. ”Tarvitsevatko nämä vielä lisää viinaa? Todennäköisesti, koska tarvitsen itsekin”.
Vastapäätä poket jo raahaavat sateenkaareksi muuttunutta kasaa jäähyaitioon. Tarraan melkein cheerleaderin takapuolesta kömpiessäni rappuja ylös. Valitettavasti myöhästyn. Sillä muutkin ovat kuulleet pillin ja ryntäävät yhtenä likaisena massana kohti ylihintaista keskiolutpistettä pitämään nousuaan yllä. Nopeimmat kirmaavat tahdilla, jota ihmettelisi myös Jamaikan juoksumaajoukkue. Koen kuitenkin tähden syttyvän päässäni ja könyän kohti pressitilaa. Tuota ilmaisen viinan ja voileipien mekkaa, jossa joku joukkueen apuvalmentajan huoltajan kummin kaima kertoo tuntemuksiaan jaloviinapulloa pyörittäville paikallislehden lehtimiehille. Täällä ei kuitenkaan kuitenkaan kierretä mustaa kiveä, pelkkä tarjoilupöytä riittää.
Tervehdin nopeasti, täytän laukkuni ja pistän ovella päivystävälle pokelle kympin taskuun. 

"Päätän poistua ja muistaa tutkivan journalismin pyhää isää: Hannu Karpoa ja ojennan ruisleipäni herralle. "

Vaappuessani takaisin ilmeisesti kotijoukkue tasoittaa päätellen nopeasta Lahtelais apatiasta. En kuule vittuilua, ainakaan minuuttiin. Tosin aika tuntuu valuvan mielessäni venyen, kuin hubba bubba päävalmentajan suussa.
Käyn hallin saniteettitiloissa säätämässä itseäni tehokkaampaan kuosiin. Kanyylia sovittaessa kuulen sadattelua viereisestä kopista ja tunnen journalismin pistävän itseäni. Tiedustelen tahdikkaasti tilannetta ja koitan päätellä puheesta, murteesta ja vastauksesta vastaajan heimoa. Vastaus on hämmentävän pitkä ja rujo monologi. Sellainen, joita Veikkaaja-lehden omahyväiset asiantuntijat suoltavat jalkapallosta, käsipallosta, curlingista, tai vaikkapa päiväkodin lasten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”-pelistä. Veritankkaus etenee finaaliin samalla tahdilla, kuin otteluanalyysikin. Siihen kohtaan, jossa paljastuu herran tulosvetokortin turhuus. Päätän poistua ja muistaa tutkivan journalismin pyhää isää: Hannu Karpoa ja ojennan ruisleipäni herralle. 

Palatessa on taas erätauko, mutta värien virratessa ylös virtaan minäkin pilven lailla sulautuen yhteen kaiken kanssa, toisiaan koskettaen ja kurkottuen kohti ikuisuutta. Hengitän syvään ja kuvittelen itseni lautaksi pitkin Kymijokea katsellen mäntypuita ja kadonneita tehtaan piippuja.
Kunnes minulle kerrotaan crowd surffaamisen olevan kiellettyä. Palaan jotenkin  paikalleni. Pena on kadonnut viereiseltä paikalta johonkin. Tunnelma on äänekästä, meluavaa ja juopunutta. Minä tosin kuulen korkeintaan, kuinka hautausmaa vetää käteen.
Näen fanikerholaisia pyhiinvaellusretkellään tuijottamassa vihaisesti toisiaan, kaikkia erinäköisiä. Erityisesti minua. En ymmärrä tätä. Jos on heimounivormu peruukilla, kasvonaamiolla ja aurinkolaseilla jäähallissa, niin miten voikaan katsoa noin minun hellekypärääni ja hyönteismyrkkyäni? Havaitsen rommipullon tyhjenneen. Pahus. Minä tarvitsen rommia, ja uskon romminkin tarvitsevan minua. Olemme symbioosi, jossa kunnioitamme toistemme rajojen rajattomuutta. Kun rakastelemme, se on pelkkää platonista intohimoa sekoittuen itseinhoon ja melassisen siirappiseen itseinhoon. Toisaalla vip-aitioissa näen pukumiesten vetäneen huiveja kaulaansa, toiset jojoksi, toiset muuten vaan. Lihavaa porsastelua, hyvä veli kerhoa. Selkääntaputtamista ennen puukottamista. Osinkoja, obligaatioita, futuureja, bingolottoa ja napakymppiä, jossa kelpaa vain Nicke Lignell ja voitto kotiin ilman pastaa veisaten viis kaikesta muusta paitsi omasta navasta.

Joskus pikkujouluaikaan näissä kuulema tapaa varsin helppoja kinkkuja; puolin ja toisin. Irstaus viehättäisi. Se täydentäisi medianäytelmän ja kaukaloviihteen. Alan jo miettimään täydellistä jäälajia. Kenties lätkää voitaisiin pelata bikineissä? Jokaisessa tuolissa voisi olla selfiekamera, kaljahana, sahtihaarikka ja pornokanava. Koko komeus voitaisiin kuvata, lähettää maksukanavalla ja yleisö voisi online-äänestää kenet hallista poistetaan, kuka voittaa jäällä ja ketkä fanikerholaiset voisivat boostata suosiotaan erätauolla mutapainikehässä.
Odotan tämän artikkelin jälkeen puheluita ainakin sinulta Markus Selin. 

" Täällä ei lyödä mailalla hevosta, vaan ihmistä."

 
Samalla himmeästi ihmettelen, miksi tämä viihde ei voisi toimia kuin leffan katsominen teatterissa.
Jossa muiden katsojien puhelimen pirinä aiheuttaisi suunnattomasti paheellisia katseita, mutta kukaan ei sanoisi mitään. Täydellinen rauha keskittyä olennaiseen. Havaitsen näiden ajatusten, syntisten kelojen, jälkeen ottelun päättyneen tietämättä edes kumpi voitti. Tiedän vain, että ralli ja oikea matsi alkaa. Kiroan, ettei ole popcornia ja viritän pippurisumutinta valmiiksi. Kouvola vs Lahti part 2 – Kivesveto Go, go.
Pelicansin puolen suunsoitto menee ihon alle ja kaaos, sekä anarkia valtaavat maaston. Täällä ei lyödä mailalla hevosta, vaan ihmistä. Veikkaan seuraavana päivänä uutisoitavan tappeluista parkkipaikalla, taksijonoja, tyhjiä pulloja ja eksyneitä lapsia. Ruuhka tk:ssa ei ole ollut uutinen vuosiin, joten se jää välistä. 

Käytän sumutinta edessäni uhoavaan gorillaa muistuttavaan henkilöön sillä seurauksella, että päätän laittaa liisteriset sukset jalkoihini ja kuvitella itseni Myllyläksi, Karpaasin paikalle Lahden 2001-kisojen maalisuoralle. Loppuilta menee jotenkin sameana ja sekavana. Sekoitan soodaa ja Chivasia jäillä tehden muistiinpanoja jälkipeleistä. Haluaisin kysyä: Jos olisit nallekarkki, minkä värinen nallekarkki olisit? Ilmeisesti kysyinkin, sillä sekä Raid, että toinen sumuttimeni ovat molemmat aamulla tyhjiä, enkä löydä Erlenmeyeriani mistään.

Kouvolan yö on siitä outo, että vaikka mitä tapahtuisi, sitä jotenkin löytää itsensä seuraavana aamuna hotellin aamiaispöydästä tärisevänä etsimässä pekonia, tuota elämän eliksiiriä. Joskus, vaikkei olisi huonettakaan. Turhaan, niin turhaan.

Tissutan aamiaisen jälkeen päkistä weisseä, vauhtia ja kolaa sekaisin pysyäkseni tolkuissani deadlinen puskiessa päälle, kuin oranssimusta aalto viikatteen kera.
Penkkiurheilussa ja tällaisissa matseissa iskee lopulta vastapalloon se fantastinen, liki universaali tunne siitä, että mitä tahansa sitä tekeekin, on se oikein, että olemme aina voitolla. Pelko ei ole häviön pelkoa, ei muiden pelkoa, vaan pelkoa siitä, että itse saattaisi kulkea sen ohuen rajan ylitse. Sen rajan, jonka yli kulkeneet eivät palaa, eivät puhu, eivät kerro siitä. Silti juuri sen rajan tavoitteleminen tekee koko elämästä elämisen arvoisen ja urheilusta elämänmakuista anarkiaa, sirkusta ja nirvanan etsintää. Fanikerhot ovat tämän tarinan ääripäitä, jotka ovat olemassa muistuttaakseen inhimillisestä moukkamaisuudesta, siitä että läikkyy ylitse, jos yrittää liikaa.
Nyt vuosia myöhemmin voin tältä kukkulalta katsella Mooseksena kaikkia kultaista vasikkaa kumartavia kuolevaisia. Tajuten, että se aalto jolla ratsastin silloin joskus osui tähän kallioon, murtui ja vyöryi takaisin. En silti suosittele penkkiurheilua, fanikerhoja, enkä kasvomaalauksia kellekään yli viisivuotiaalle täysipäiselle ainakaan ilman tarvittavia suojakertoimia.

" Tämä huutava ääni, nämä erämaanpolut, ovat sisällä pääni."

Runoja, siis vaan runo. Anteeksi. Otsikkoa

Antaa anteeksi, ei ole unohtamista.
Anteeksianto on muistamista, muistamista ettei kukaan ole täydellinen,
minä kaikista vähiten, en halua sanojeni tahraavan rakkautta,
jokainen meistä kompuroi, kun haluamme pysyä pystyssä,
Silloin kielemme muuttuu ruoskaksi, joka kahlitsee ja sivaltaa yössä,
yössä, jossa kylmyys polttaa ja korpit nokkivat tähtiä raakkuen.
Sanomme sanoja, joita toivomme ettemme koskaan lausuisi.
Hetkiä, jolloin unohdamme, että rakkaus
on tärkeämpää, kuin oikeassa oleminen.
Suurin synti on olla ihminen.
Sinun silmiisi hukun, nöyränä kumarrun, kuin paju meresi edessä, 

kertoen, että rakastan, silloin aaltosi lyövät sieluni kallioilla,
koristellen kohinallasi, laulullasi pysyvyyttä sisälläni.

Just for joy and sake..

Lause: Maailmassa on paljon pieniä nautintoja, olisi kuiva aloitus. 

Sellainen jossa mummo on pyyhkinyt kissalla pöytää. Siitä saisi heti kiintoisamman, kun asian kuvaisi niin, että laittomat nautinnot, hulluus ja virneeni pimeässä huoneessa yksinäni tuottavat orgastista mielihyvää.

Silleen, kuten jos pääministeri pyyhkisi nallella leipäjonoa, jossa jokainen on nostanut porvarihallitusnappulan Slave Coastilla jääden jumiin päättymättömän heittovuoron ajaksi. Ainakin kunnes taivaassa perseet tervataan?

                                       Joo heti parempi aloitus.

Oikeesti piti kirjoittaa vaan siitä tunteesta jota koen juuri tällä hetkellä. Suunnatonta mielihyvää niinkin pienestä asiasta, kuin hetkestä.

Sellaisesta hetkestä jota en ole suorittanut pitkään, pitkään aikaan. Voin purkaa tämän osiin. Otetataan: Yö ilman Olli Lindholmia. Lisätään siihen erinomainen olut, joka on siinä määrin tukeva ja alkoholisoiva että se nostaa pisteitään kohti seitinohutta virnettä. Maustetaan koko hetki ylhäisellä yksinäisyydellä, täydellisellä hiljaisuudella ja twistataan sitä tykillä soittolistalla. Ei millään hintelällä it-patterilla, vaan sellaisella joka jauhaa kevyestä raskaammankin ratsuväen suoraan makkaratehtaalle. Tällaisina hetkinä on liki maagista jos saa käteensä soittimen, tai siveltimen. Tai minun tapauksessani koko väripaletin vahaliiduilla varustetulla sinfoniaorkesterilla. Nimittäin kirjoituskoneen. Tunnen sormiani syyhyttävän. Jokainen napin painallus kuulostaa korvissani täydelliseltä soinnulta, täydelliseltä siveltimen vedolta. Hiljakseen tämä taulu alkaa muotoutua maailmassa, jossa taiteilijalla on täydellinen vapaus luoda. Tärkeintä on ote, virne, väri ja tarina. Varasta parhailta, mutta maalaa omat surrealistisen ekspressionistiset teoksesi. Kuuntele, mutta sävellä omat sinfoniasi sellaisilla maailmoilla, joita jälkipolvi ihmettelee vielä pitkään sinun virnistäessäsi jostakin pilven reunasta "Hihih, eivät per..le tajunneet vieläkään, ettei mitään tajuttavaa ole".

Tärkeintä on aitous, vaikka väriliiduilla, jos se on osa sinua. Se on osa minua. 

Ajatus katkeilee, olut vähenee ja havaitsen saaneeni ystävän viereeni. Hän katselee minua suurilla silmillään muistuttaen, että poikienkin pitäisi mennä nukkumaan. Ei miulla oikeastaan mitään asiaa ollut, kunhan kirjoitin kirjoittamisen ilosta.

    

Paint it Cynical

Jos osaisin maalata taulun nykyisyydestä, tulevaisuudesta ja tästä lohduttomasta edessä olevassa olevasta dystopiasta laittaisin siihen:
Leipää ja sirkushuveja rotkon pohjalla nauttivia lampaita virtuaalilasit päässä. Oikeasti lampaat ovat pelkkää liukuhihnakamaa. Valmiina teuraalle, mutta silti pelkkää ongelmajätettä.
Raiskattu luonto, sulaneet navat, sukupuutto, nälänhätä, kulkutaudit.. Ehkä ruttonaamareita, kaasunaamareita ja kreikkalaisia naamareita seassa. Kenties koko systeemi perustuu aivopesulle, jossa lampaat pakkosyötetään aivopestyyn tilaan, jossa muutamille irtoaa paikka, ratas, numero joko energiantuotannossa, ruuantuotannossa, tai naamareita jakavissa viihdeteollisuudessa ja lääketeollisuudessa.
 Koirat on laitettu vahtimaan lampaita ja nuolemaan rotkon laella päivystävien porsaiden perseitä. Porsaat, jotka olivat varanneet parhaat maat, muuttaneet ne rahalla, vallalla omiksi sikoläteikseen. Korkeita aitoja, valvontakameroita, elitismin eksentrisyyttä, etuoikeuksia. Se luokka joka loi lait, se joka päättää sirkuksen ohjelmasta. Uskosta, toivottomuudesta ja lohduttomuudesta. Oligarkia, tyrannia, verenjano. Viimeinen lunastus, pelikoneen tyhjennys ja orgiat ennen viimeistä aamua.
Kukaan ei halua nähdä todellisuutta, se on liian murskaava, kauhea ja toivoton. Sellainen, joka on todellisuutta paikoin synkimmissä kehitysmaissa. Pelkkää diippiä Orwellia. Synkkiä värejä, korutonta lohduttomuutta. Sellaista, että jokainen tätä taulua katsova oksentaa ajatuksesta, tipahtaa polvilleen itkemään..
Sellainen joka valaisee.
Jonakin päivänä, jossakin lähellä, kun löydät itsesi pohjalta, sinä voit olla se, joka pyyhkii valheen harson kasvoiltaan. Ja tajuaa hetken olevan käsillä nyt. Elämän onnellisin ja katkerin hetki yhtä aikaa. Siihen joko murskautuu, tai ponnistaa taistelemaan hiekanjyvänä rattaissa. Silloin vain rattaita vituttaa.

Film-Noir ja vuosi Lahtea

Syysyö heittelee varjoja seiniin tavalla, joka saa minut kaipaamaan vain norsunluista holkkia ja Marlboron Southern Cuttia luodakseni vähän lisää Film-Noir henkeä tähän hetkeen. Ainakin pennitön kirjailija sillä jo on. 

Tuulen kulkiessa kaislikossa ja hitaasti kellastuvissa lehdissä havaitsen yhden etapin saapuvan, kuin viskitippa lasiini. Se ei pyytele, ei kysele, vaan tulee koputtamatta, kun kaivataan. Vuosi Lahtea takana kertoo kalenteri. Vielä en kuitenkaan ole ostanut Pelicansin kausaria, tai käynyt FC-Lahden matsissa, mutta en myöskään kussut Lahen NMKY:n haudalle. Joku raja sentään kaikella ja kaikessa, pissiä ehtii myöhemminkin. 

Tunnelma on ristiriitainen ja haastavasti kuvailtava, kiitos vaan urheilutoimittaja kysymyksestä. Tietysti tämä on rakasta Tuuraa lainatakseni: ”Oikea ilon ja onnen päivä”. Silti havaitsen taivaanrannassa pilviä, tai oikeastaan sellaisia pilviä, joiden olemassaoloon en ehkä koskaan uskonut. Siksi se niin outoa onkin.  En tiedä johtuuko tämä vanhenemisesta, vai mistä? Kutsun niitä ehkäpä sosiaalisiksi paineiksi? Pakko suorittaa, pakko suorittaa, pakko olla hyvä ihminen, joka suorittaa. "Gotta be somebody". Oravanpyörä kalistelee kaltereillaan ja en tiedä haluanko sitä vai en. Tavallaan koen nykyisen polun johtavan hitaasti kohti vääjäämätöntä ja minun seisovan kuin jääkäri ensimmäisessä maailmansodassa. Syvällä oman elämänsä juoksuhaudassa valmiina tekemään, kun pilliin vihelletään.

”Mutta lapseni.. Sinähän et koskaan tee sillä tavalla mitään”

Niin. Siinäpä se ristiriita piileekin. Päätösten, vastuun, ns. tavallisen elämän välttely. Yhtäkkiä ilmestyt eteeni; Häät, asuntolaina, työ yhdeksästä viiteen, farmariauto ja muuta mukavaa. Viimeisiä hetkiä juosta karkuun, etääntyä ja jatkaa helppoa elämää. Ollakko kuin Kiven seitsemän veljestä ja karata metsään vastuuta, vai ottaako se vastaan? Silti köyhän kirjailijan ajoittainen persaukisuus ahdistaa, se tuntuu jo jääkaapissa asti. Ravintolaan en uskalla, mutta Alkon ohitse käveleminen on päivä päivältä helpompaa.

Kuitenkaan.. Ennen sinua en tiennyt että tällaista on olemassakaan. Nyt en tiedä mitä haluan ja elän odotusten limbossa. Se on piinaavaa ja silti lohdullista.

Vuosi. Se on lyhyt aika, etenkin nykyään. Silti onnellinen, niin oikea ja toivottavasti tämä kaikki on vasta alkusoittoa tulevasta. Ja silti on ne oman elämän möröt niskassa. Voi meitä joita valinnanvapaus kahlitsee. 

-----

Hitaasti aamuauringon noustessa, varjojen hälvetessä ja lehdenjakajien epätahdissa en ole saanut mitään järkevää aikaan. Paitsi katsottua jälleen Kaurismäen Saimaa-Ilmiön. Se on mahtava kappale kadonnutta maailmaa ja huonoja vitsejä. Aikalaiskuvaa ja hitusen kotimaista kesäillan romantiikkaa rappiolla. Kaunista. 

Tukholman vaaligladiaattorit ja muut kadotetut

Kevät yönä satoi räntää. Kuten niin usein ennenkin, se täytti maan likaisella valkoisuudellaan ja kostealla otteellaan. Kuin merkiten reviiriään ja pitäen yllä otettaan juuri ennen kirottuja vaaleja.

Vaaleja, joissa vanha valkoinen valta haluaisi pitää yllä reviiriään ja mielellään merkitä sitä entistä laajemmaksi silmissä vilkkuen hedelmäpelin tuplauskierros, jossa joko voittaa tai häviää kaiken. Samoissa vaaleissa jokainen uusi hyveellinen, neitseellinen kasvo hehkuttaa muutostaan vain vajotakseen merkityksettömään apatiaan tai päätyen johonkin omakohtaiseen vedätykseen samat hedelmäpelit vilkkuen. Joskus joku voittaa, useimmiten ei. Voi voittajia. He ovat uusia Juhia, Timoja, Petejä, Jusseja, Sauleja, Paavoja ja muita. Istun neljän seinän sisällä katsellen loputonta lupausten tulvaa ja generoin vaalilauseita päässäni: Valitse näistä yksi: Yhdessä, Me, Yhteiskunta, Yhteisöllisempää, Suomi, Kunnalispolitikka, Parempaa, Työtä, jne. Lisää edelliseen: Tarvitsee, kaipaa, teemme, lisää, elinvoimaisempi, jne. Ja päälle: Sinulle, meille, nuorille, jokaiselle, Suomeen, jne. Näin jokaisen vaalilause on arvottu, tack. Mietin vain pääsenkö vanhoilla henkkareillani kokeilemaan systeemin toimivuutta?

Sama vanha maailma juoksee kuitenkin loputonta oravanpyöräänsä. Luen uutisia. Uutisia, jotka voisivat olla edellisen lamasuomen keskeltä. ”Gladiaattorit tekevät paluun”. Ystäväni Puolassa sovitteli jo kypärää päähänsä ja verkkoa käsiinsä, kunnes kerroin asioiden oikean laidan. Heikki Paasonen on uusi Turboviikinki, mutta kuvaisiko Axl Smith kaiken? Ja missä v..ssa Bull Mentula olisi?

Mietin saisiko lähikaupasta tämän jälkeen Aurinko Jaffaa naminamin kaverina?

Kuuleman (Taloussanomat) mukaan sukupolveni tulee putoamaan tästä kärrystä. Luulin sen pudonneen jo vuosia sitten. Osa tulee aina menestymään ja osa putoamaan, mutta epäsuhta on ollut pahemmin ylösalaisin, kuin erään huvipuiston talo vuodesta 1986. Silti näiltä hukatuilta sukupolvilta on peräisin paras kirjallisuus, tai ainakin samastuttavin. Kenties tässä syy?

Mieleen palaa eräs keskustelu eräältä samanmoiselta räntäsateiselta kevätyöltä. ”Pelkään, että yhtenä päivänä kyllästyt, pakkaat repun ja katoat”.

Niin..

Viime aikoina uneni ovat keskittyneet matkustamiseen ja siihen päihdyttävään vapauden tunteeseen.

En tiedä miksi. Miksi en halua ottaa vastuuta, integroitua yhteiskuntaan johon en luota ja josta en pidä, koska sekään ei välitä. Uusvanhat frendini pitivät minua maanpetturina, joka pitäisi vähintään viedä saunan taakse, koska en haaveilut kartanoista, suurperheestä, isänmaasta, viidenkymmenen kiväärin aseholvista, bunkkereista, en luota poliisiin, enkä puolustusvoimiin.

Miksi? Koenko asian vain niin, että en luota sellaisiin tahoihin joiden taustalla on jotakin hämärää, ihmisiä joihin en luota? Päädyn ikuiseen kysymykseen Roomasta: Quis Qustodes Ipsos Qustodes? ”Kuka vahtii vartioita?”

Jos asia ei ole avointa ja julkisesti arvioitavaa en luota. Eli siis niinkuin oikeastaan mihinkään.

Miksi? Kaikki korporaatiot koostuvat ihmisistä ja mitä korkeamalle kaukaisimman rannan norsunluutornia kiipeää sitä enemmän narsismia, elitismiä, korruptiota, ahneutta, häikäilemättömyyttä, perseen nuolentaa ja selkään taputuksia näen. Vallitsevasta realismista etääntyneitä ihmismielen raunioita, tai ihmisruumiin upeimpia monumentteja näkökulmasta riippuen.

Meanwhile luen Kerouacini, Huxleyni, Thompsonit ja Hemingwayt, sun muut Fitzgeraldit ja kumppanit mielelläni. Koska.. Yhteiskunta, integraatio, paikattomuus, itsensä etsiminen, kritiikki, maailman tarkastelu, moderni-irtolaisuus tanssii klassikoissa vahvana.

Samalla media, pelon valtakunnan luominen, ylhäältä käsketyt vivahteet uutisissa tuoksuvat nenässäni mädiltä jo ennen puusta putoamistaan. Eilen joku törmäsi muutamaan Stokiksessa. Jestas, kyllä nyt pitää Kiihtelysvaarassa pelätä. Lyödäänkö uusi tietojenkalastelulaki tämän varjolla läpi? Lisää rautaa rajalle? Koska pitää pelätä? Pitääkö viedä koirat väestönsuojaan, koska Sudanissakin soditaan? Hyökkääkö koko islamilainen maailmankaikkeus suurmoskeijasta ylleni juuri nyt? Jag tycker inte om media och hyckleri.

Tiedän, vain että lintuja katsoessani koen haikeutta. He joilla on tarpeeksi kaikkea ja näennäinen mahdollisuus mennä mihin tuuli kuljettaa vailla huolen häivää.

Kevättalven väsymystä

Maaliskuu hyökyi taas kiireisenä ylitseni. Tajuten sen muuttuvan hitaasti kohti huhtikuuta. Kiire, kiire, painaa, painaa, kirjoittaa, lukee, raportoi..

Viimeisiä puristuksia ennen niin kutsuttua kesää. Vieläkään tietämättä mitä sen kanssa teen.

Otan huikan olutta ja mietin.. Ei en oikeasti haluaisi ajatella mitään. Sellainen täydellinen punaisen ”Reboot” napin painaminen tuntuisi hyvältä. Harmikseni tajuan, että alkava kevättalvi ei ole tuonut mukanaan tuttua tunnetta: Kaukokaipuuta ja elämän filosofoinnin tarvetta. Ei pitkiä sessioita vesipiipun kera, Sonin soidessa taustalla. Huikka rommia sieltä, olut tuolta. Jumittelua ja välähdyksiä ilman kiirettä.

Väsymys on täällä. En jaksaisi kiinnostua ja pahoittaa mieltäni mistään, vaikka aihetta olisikin. Kymmenen vuoden laman jäljiltä mielensä pahoittaminen, halpa tv-viihde, ääriainekset.. Koko ilmasto on muuttunut kylmemmäksi ja vihamielisemmäksi, vaikka sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla kovaa vauhtia lämpenemässä. Valtiovalta.. En jaksa ees aloittaa.. Mitä jää jäljelle, kun ihmisiltä otetaan kaikki pois? No se halpa tv-viihde, aivottomuus, toivottumuus. Lohduton tulevaisuus ikuisena luuserina, köyhänä, hylkiönä. Kakkosluokan kansalainen ja valmista kauraa orjatyöluokkaan. Oikeastaan valtion tulisi kustantaa leikkaus ja kohennuspäissään ilmaista luotia ja köyttä kaikille kelkasta pudonneille. Ihan vaan koska ihmisyydestä on tullut pelkkä kustannustekijä.

Huuh..

Mihin tää pallo oikeasti menee?

Periaatteessa. Voitaisiin sanoa tulevaisuuden syntyvän aina tuskasta. Jos olemme viisaita tuosta tuskasta kypsyisi aina parempi maailma. Meidän tulisikin oppia, ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa toistaa menneisyyden virheitä.

Diippii shittii, eli maaliskuu.. U did it. 

Onneksi sentään soundi pysyy vakiona ja tippa rommia lämmittää edes vähän väsynyttä mieltä.

Oon silti edelleen sitä mieltä että pitkä lämmin loma ja nollaus.. God that I miss them.