Syysyö heittelee varjoja seiniin
tavalla, joka saa minut kaipaamaan vain norsunluista holkkia ja
Marlboron Southern Cuttia luodakseni vähän lisää Film-Noir henkeä
tähän hetkeen. Ainakin pennitön kirjailija sillä jo on.
Tuulen
kulkiessa kaislikossa ja hitaasti kellastuvissa lehdissä havaitsen
yhden etapin saapuvan, kuin viskitippa lasiini. Se ei pyytele, ei
kysele, vaan tulee koputtamatta, kun kaivataan. Vuosi Lahtea takana kertoo kalenteri.
Vielä en kuitenkaan ole ostanut Pelicansin kausaria, tai käynyt
FC-Lahden matsissa, mutta en myöskään kussut Lahen NMKY:n
haudalle. Joku raja sentään kaikella ja kaikessa, pissiä ehtii myöhemminkin.
Tunnelma on
ristiriitainen ja haastavasti kuvailtava, kiitos vaan urheilutoimittaja kysymyksestä. Tietysti tämä on rakasta
Tuuraa lainatakseni: ”Oikea ilon ja onnen päivä”. Silti
havaitsen taivaanrannassa pilviä, tai oikeastaan sellaisia pilviä,
joiden olemassaoloon en ehkä koskaan uskonut. Siksi se niin outoa onkin. En tiedä johtuuko
tämä vanhenemisesta, vai mistä? Kutsun niitä ehkäpä
sosiaalisiksi paineiksi? Pakko suorittaa, pakko suorittaa, pakko olla
hyvä ihminen, joka suorittaa. "Gotta be somebody". Oravanpyörä kalistelee kaltereillaan
ja en tiedä haluanko sitä vai en. Tavallaan koen nykyisen polun
johtavan hitaasti kohti vääjäämätöntä ja minun seisovan kuin
jääkäri ensimmäisessä maailmansodassa. Syvällä oman elämänsä
juoksuhaudassa valmiina tekemään, kun pilliin vihelletään.
”Mutta lapseni.. Sinähän et
koskaan tee sillä tavalla mitään”
Niin. Siinäpä se ristiriita
piileekin. Päätösten, vastuun, ns. tavallisen elämän välttely.
Yhtäkkiä ilmestyt eteeni; Häät, asuntolaina, työ yhdeksästä
viiteen, farmariauto ja muuta mukavaa. Viimeisiä hetkiä juosta
karkuun, etääntyä ja jatkaa helppoa elämää. Ollakko kuin Kiven
seitsemän veljestä ja karata metsään vastuuta, vai ottaako se
vastaan? Silti köyhän kirjailijan ajoittainen persaukisuus
ahdistaa, se tuntuu jo jääkaapissa asti. Ravintolaan en uskalla, mutta Alkon ohitse käveleminen on päivä päivältä helpompaa.
Kuitenkaan.. Ennen sinua en tiennyt
että tällaista on olemassakaan. Nyt en tiedä mitä haluan ja
elän odotusten limbossa. Se on piinaavaa ja silti lohdullista.
Vuosi. Se on lyhyt aika, etenkin
nykyään. Silti onnellinen, niin oikea ja toivottavasti tämä kaikki
on vasta alkusoittoa tulevasta. Ja silti on ne oman elämän möröt
niskassa. Voi meitä joita valinnanvapaus kahlitsee.
-----
Hitaasti aamuauringon noustessa, varjojen hälvetessä ja lehdenjakajien epätahdissa en ole saanut mitään järkevää aikaan. Paitsi katsottua jälleen Kaurismäen Saimaa-Ilmiön. Se on mahtava kappale kadonnutta maailmaa ja huonoja vitsejä. Aikalaiskuvaa ja hitusen kotimaista kesäillan romantiikkaa rappiolla. Kaunista.
