Aikarauta tikittää taas aamuyötä. Se hetki, kun ihminen voi yrittää raottaa arkkunsa kantta, kuin Pandora lipastaan. Ottamatta vastuuta, tai välittämättä siitä, mitä sieltä putkahtaakaan esille tällä kerralla. Piisamirotta viskilasin kera?
Oikeastaan tammikuu on pian siinä pisteessä, että havaitsen viettäneeni jo/vasta kaksi vuotta entisen deitin, nykyisen avopuolisoni kanssa. Meistä ei oikeastaan koskaan pitänyt tulla mitään, mutta toisin kävi. Tai piti ja piti, mutta tiedättehän miten solmuisia ihmissuhteet ovat? Ne eivät ole mitään nättejä vetosolmuja, vaan sellaisia joita yrität aamuhorroksisessa kiireessä avata. Yleensä pakastepusseja, tai koirankakkapusseja, joiden solmut ovat kokeneet evoluution, ikäänkuin ne olisi solminut liikaa fifty-shades kirjoja ahminut partiolainen.
Okei, tää lähti hanskasta. Palataan alkuun, vaikken haluisi. Jonnekin vuodenvaihteen 2015-2016 tienoille. Olin rikki, kompassin nuoli pyöri rulettipyörässä betsaten pelkkää mustaa.
Liikaa samankaltaisia suhteita, liikaa eroja, sydänsuruja yhdelle vuodelle. En oikeastaan halunut mitään, ketään, tai ainakaan laastaroida itseäni uudella suhteella, dumpata ja jatkaa sitten johonkin ns. oikeaan suhteeseen. Silti, tuota koska olen mies ja miehellä on tuotanoin tarpeensa.. Rikoin lasin ja painoin punaista nappia. Ei en sortunut tinderiin, tms. Oikeastaan pyörin yössä, tutustuin uudestaan vanhoihin tuttuihin, yksi asia johti yhteen ja sillai. Ainoa mikä kiinnosti oli pylly, purjevene, peräsin, eiku...
En kiellä etteikö se tuntunut hyvältä, noin niinku henkisesti, kuin fyysisestikin. Meni kovaa, kaverien mielestä liiankin kovaa. Jossain tämän kaiken keskellä tapasin sinut. Sinussa oli sitä jotakin, jota ei pysty määrittelemään, pieniä asioita, jotka saavat ottamaan sen yhden askeleen, käskevät aivoja toimimaan, haluamaan. Et ollut helppo, vaan jopa lopetit kertaalleen. En välittänyt hetkeen, menihän minulla kovaa. Silti, en tiedä, jokin pieni ääni sisälläni käski: "Nyt otat yhteyttä, tai kadut". Hitto miten olisinkin katunut.
Tavattiin. Ja helkkari vie, olit haastava, minä olin haastava, haastettiin toisiamme, tyhjensin hihat pelikorteista, mutta hitaasti illan edetessä kohti viimeistä kuulutusta.. Näin katseesi ja siihen minä jäin. Tapahtui se, mitä tavallaan pelkäsin ja tavallaan halusin. Ihastuin. Oli tavattava uudestaan, ja uudestaan ja uudestaan. Vietimme tunteja toistemme kanssa. Hissukseen aloin näkemään sellaisia piirteitä sinussa, jotka todella viehättivät. Jos ikinä ihastuinkaan tuohon naapurintyttömäisyyden ja älykkyyden yhdistelmään, vasta koko luonteeseesi ja elämääsi tutustumalla aloin todella haluta olla kanssasi. Pystyimme juttelemaan miten hassuista ja hölmöistä asioista aina suuriin, vaikeisiin, abstrakteihin, kipeisiin, kuin iloisiinkiin. Vietimme pitkiä öitä, hitaita aamuja yhdessä. Rakensimme tätä tarinaa, kuin legopalikoita. Perustuksista lähtien.
"Sul on kauniit kasvot sul on terävä pää
punaiset hiukset ja sun silmistäs nään
etten oo ensimmäinen en joka pyytää sun mukaan
Ja mul on likanen paita ja liian vähän rahaa
mä oon istunut niin kauan hei mul on aikaa
jäisit kun mä pyydän mua kuuntelemaan"
Sinä olit jalat maassa ja minun pääni on edelleen pilvissä. Ollaan erilaisia, silti samanlaisia, täydennetään toisiamme ja se hehku.. Asuu meissä edelleen. Alkuaikoina jarruttelin, oli pakko. Pelkäsin ihastua, rakastua kehenkään näin nopeasti. Jotenkin se tuntui väärältä, koska sinusta en halunnut laastaria. Lopulta.. Kevään korvalla en voinut itselleni enään mitään, myönsin tilanteen, päästin jarrusta ja annoin vuoristoradan vaunun valua täysillä. Kerroin sinulle mitä tunsin. Kuulin samat sanat takaisin. Se.. Sitä tunnetta on vaikea kuvata, mutta se saa minut edelleen hymyilemään ja tunnen lämpimän väristyksen kulkevan pitkin selkääni.
Mikä sitten tekee meistä me?
- Erilaisuus, silti samanlaisuus. Tasapaino. Se, että olemme toisillemme voimavaroja. Toki erilaisuus aiheuttaa välillä kitkaa, mutta se on luonnollista. Tärkeää on miten riidellään ja.. Me ei oikeastaan haluta tehdä sitä, tuottaa toiselle tuskaa. Joskus on pakko, minä olen äkkipikainen ja impulsiivinen, toinen taas paljon lähempänä maata. Se salamoi, mutta rakentavasti ja pahoitellen.
Toisaalta meillä on hyvinkin, joskus pelottavan, samanlaiset arvot, tavat toimia, ajatella, kokea ja olla. Ymmärrämme toisiamme ja toki hetkittäin emme, mutta keskustelu, keskustelu, keskustelu.
- Mitä me haluamme elämältä? Joskus se on arvoitus ja hyvä niin, mutta jollain tasolla haluamme samoja asioita, yhdessä.
- Arvostus ja luottamus. Minä arvostan sinua ja sinä minua. Luottamus on tärkeää ja se on minulle vaikeaa. Oma historiani ei ole kauheasti kannustanut luottamaan kehenkään, joten teen töitä sen asian kanssa päivittäin.
- Halu ja tahto olla yhdessä. Vaikka rakastankin pinkkejä lasejani, on ne ajoittain otettava pois. Jossakin kohtaa jokaisessa suhteessa tulee vastaan se hetki, se seinä, kun pelkkä tunne ei riitä. Silloin mielestäni rakastuminen muuttuu rakastamiseksi. Se on päätös, tahto, ei pelkkiä ihania hormoneja, vaan muutakin. Jokin ääni sisällä, joka kertoo minulle, joka päivä, miksi haluan jakaa elämääni juuri sinun kanssasi. Tähän liittyy etäisesti se, että jokainen suhde vaatii mielestäni kolmea asiaa: Intohimoa, rakkautta ja sitoutumishalua. Mielellään eniten intohimoa. Kyllä. Voisin viettää tupakkatakki päällä koko päivän makuuhuoneessa poistuen kanssasi vain syömään välillä soittaen taustalla Juicen "Rakkauden ammattilaista". Universaalisti kauneinta on nähdä toisen ihmisen nauttivan.
- Erikseen ja yhdessä. Vaikka nautimmekin toistemme seurasta ja ikävöimme toisiamme, niin silti osaamme myös antaa toiselle tilaa ja aikaa. Oman elämän yhteisessä elämässä, vaikka vain (siis jopa) introvertisti lukemalla kirjaa samalla sohvalla teemuki kädessä.
- Arki ja laatuaika.. Imureita, tyhjentämättömiä tiskikoneita, poikien ulkoilutuksia, töitä, koulua, kaupassakäyntiä(yyyh), ruuanlaittoa, kiireitä, elämää. Ajoittain on kuitenkin tasapainotettava ja elettevä myös "me-hetkiä" arjen ulkopuolella. Ja miksei? Toisen yllättäminen on kuitenkin aina ihan parasta, myös arjessa.
- Me-ajattelu. Me ollaan tiimi. Yhdessä parempia, kuin erikseen. Tämä pallo palaa tästä tämän kirjoitelman muihin sarakkeisiin aikalailla.
- Ylipäätään ja erikseen. Koko paketti. En vieläkään tahdo käsittää miten onnellinen olen juuri sinun kanssasi. Miksi juuri tämä toimii paremmin, kuin mikään muu koskaan? Toivon, että meillä on vielä vuosikausia aikaa selvittää nämä salat, kipinät, kytkökset, ajatukset. Sen miten kaksi sielua voi sattua istumaan vierekkäin, ajattelemaan aivan samaa asiaa, virnistäen ja puristaen toista kädestä. Kemia, tahto, kaipaus, arvot, toimivuus, synkkaus, haaveet, erilaisuus, samanlaisuus.
Muistan, kun työkaverini totesi deittailuaikoina: "Tota sä et saa". Makelle terkkui, tässä olen edelleen ja aion olla vastakin.
En siksi, että tää olisi helppoa, en siksi että se olisi vaikeaa, vaan koska minä haluan ja rakastan. Siun kanssasi on antoisa ja mukava taivaltaa tätä elämän polkua tutkien mitä minkäkin kävyn alta voi löytää. Nyt raapaistuani pintaa kaipaan takaisin viereesi. Tuohon uniseen, lämpöiseen, tuoksujen täyttämään paikkaan, joka vetää vertoja vain sen tunteen kanssa, miltä paljas ihosi tuntuu sormieni leikkiessä ihollasi. Ihoani vasten.
"From the deepest ocean To the highest peak,
Through the frontiers of your sleep.
Into the valley where we dare not speak, To be by your side."
