Määrittelemättömät kaiut vuosien takaa

Muistatko sen määrittelemättömän ajan jolloin ei ollut eternaalisia krapuloita, joissa taistelukissa ei ratsastanut aamiaispekonin voimalla huutaen ”I have the vomit”. Ajan jolloin oltiin täysin kuolemattomia. Kannoimme toisiamme junaan, välillä saatiin monosta, tai virtsakilpailun aikana sähköpaimenesta. Kirjaimellisesti; Don't cross the streams. Sen kesän kun hypättiin junaan ja reilattiin ilman suuntaa, ilma päämäärää, rahatta ja nukkuen lehtiroskiksissa. Kuljettiin festareilta mökeille ja takaisin. Kotona vaihdettiin vaatteet ja pyykättiin. Kuolleiden huonekasvien rivistö, mätääntyneet karhukirjeet postilaatikossa ja uuden evoluution kokeneet maksalaatikot juoksivat jääkaapista postiluukun kautta väljemmille vesille omin jaloin.

Sinä kesänä sniikattiin futisstadionille potkimaan jurrissa palloa. Ruoho oli kosteaa ja valot hiljaisia. Oltiin ei ehkä sankareita, mutta ainakin Litmasia kaikki. 

Yö alkoi ja päättyi joskus aamulla, kun perkeleet puissa soi. Aina ei oltu kivoja, mutta aina komeita.

Sitten tuli se syksy ja autettiin muutoissa. Yhtäkkiä läsnä oli kiire, puoliso, lapset, asuntolaina, autolaina, kaksi koiraa, kissa ja talo maalta. Joskus ehkä nähdään, juodaan kaksi olutta urheiluravintolassa ja kerrotaan samat tarinat, kuin ennenkin. Kolmannen kohdalla suunnittelemme jo kiivaasti uutta valloitusta. Alkaen sieltä mistä kaikki muutkin sotaretket alkavat: ”Ajetaan jollain satasen autolla täältä Kaspianmerelle uimaan”. ”Todellaki”. 

Heräät seuraavana aamuna neljännen viskishotin jälkeiseen kuolemaan. Lakanat märkinä täynnä vapinaa ja kiipeileviä liskoja. Vaimo heittää ylävitoset ja jättää sinut ihmettelemään tärinässä riisimurokulhoja ja piirrettyjä juoksukaljojen ja epätoivoisen darrapaneskelun sijasta.
Mietit miten tässä kävi näin?

Miksi kukaan ei halua oikeasti irroittaa sokkaa ja heittää?
Ottaa ja lähteä?

Nauttia ja elää?

Vai onko tämä nykyisyys elämää?

Onko se sellaista elämää, jota halusimme elää?

Silloin, sinä kesänä?

Miksi ihanteet kuolevat?

Miksi vapaus kuolee, jos sitä ei käytä?

Miksi valheet ja laiskuus ohjaavat meitä?

Onko marraskuinen sohva ja tempparien ties mones kausi elämää?

Loputon masturbointi, kalsarikännit ja räntäsade elämää?

Onko elämä Työmiehen lauantaita vai Jack Kerouacia?

Onko neljän viikon loma heinäkuussa elämän tarkoitus?

Voisiko pyyhe, hullut ystävät ja koppa bisseä olla mahdollisuus?

Vai onko paluu huolettomuuteen, aurinkoon ja mananaan pelkkää uhkaa?

Päivystän puhelimen ääressä odottaen viestiä: "Lähtisitkö kanssani.. No, fuckin mihin vaan, paitsi tänne. Tietämättä missä ja miten heräämme huomenna". I'm all in.
#liisaihmemaassa

 " Ei pelätty lainkaan

Ei kelattu liikaa
Autobaanil vaihde kuudenteen
Nyt pelätään liikaa
Eikä meil oo aikaa
Elää sellast kesää uudelleen

Me oltiin kuolemattomii
Oltiin elossa, mut täynnä mustelmii
Kun lähetään voitte hautakiviin kirjottaa
"Se oli kaikki tai ei mitään", eiks niin"

Porkkanapellossa runoiltuja yön viisauksia

Kesäyö on mitä runollisin. Melodinen hetki, jolloin sielu huutaa pakomatkaa. Katselen pellolle nousevaa usvaa ja koen eksistentiaalista tuskaa. Halua. Pakkaan jakkaran, kirjoituskoneeni, viskipullon ja paketin tupakkaa mukaani ja suuntaan sinne.

Kaskisavun verhoumaan niittyyn kasteiseen. Tunnen kesäyön hennosti kohoavan usvan ihollani, kuin peittona, lämmittävänä ystävänä jostakin kaukaa. Poltan tupakkaa ja nautin huika viskiä. North State ei ole kuin ennen. Miedompaa, jotenkin pliisumpaa. Yhtä leikattua konjakkia tämäkin. Viski polttelee kurkussa ja tuottaa mielihyvää. Hennon hymyn huulilleni. Juuri nyt elämä on pelkkää Eino Leinoa. Odotan omaa Nocturneani. Poltan ketjussa, juon ketjussa.

Tuntuu, että kaikki fiksu ja filmaattinen on jo sanottu, muut ovat kuitanneet kullan, jään voimattomasti kaipaamaan sanojen kauneutta, nauttien hetken ohrapellon huojunnasta.

Onko kaik älykäs ja kaunis jo annettu?

Kaik on nokkelat riimit jo lausuttu?

Suuresta saavista on sukupolvittain jo kaskipellosta ammennettu.

Usva nousee pellon takaa, vaan soittaako ruislintu koivikonkaan?

Onko tilalla laulajaa kotoisaa kuitenkaan?

Jos soivat yössä tyynessä vain kaskaat?

Missä olisi kulkija kirjava tuo taivaankannen?

Kantoivatko rinnassaan soinnin elämän raskaat?

Vai soljuivatko vaahtopäinä, pieninä kaarnalaivoina tuon pärskyvän joen?

Pelkkiä unelmia, pelkkiä tunteita, varjoja ja valoa

Onko yössä mikään todellista, tähtitaivas ja kuutamouinti

Toiveita ikuisuudesta, sinne maailman nään piirtyvän,

Muttei sinne koskaan ikiaikain suviyöhön siirtyvän

Katkon kahleita menneisyyden, vangit ovat vapaat ratsastamaan, 

Maantie narskuu alla laulajan jalkojen, viisaiden, ehkei, mutta kivisten

Tahdissa yön, joka ei koskaan sammukaan. Lipuu vaan päällä,

pitkin pellon keltaisten, tuulten tuomin aaltojen, kuin hangessa yksinäisten lasten. 

Korven kauneus lumoaa hiljaisuudellaan. Enää puuttuisi Kaakkurin tai Kuikan ikiaikainen vihellys, rakas ääni kaukaa vuosien takaa. Jään tähän, Suomi-Filmin mustavalkoiseen logoon ja Porilaisten marssiin.

Ajan tuomia tuskailuja

Nykyään, yhä useammin, kun katselen tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää, muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina kuvailtavaan muotoon.

Nytkin vääntäisin rautalangasta tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi. Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen. Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia, mainoskatkotunnareita, uutisia. 

Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin taskulämmin mustikkamaito

hellepäivänä ennen Tarzania. Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden ilman tuskaa.

Aina kun karkaan menneeseen pakenen nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.

Jos sisällä asuu tuska, on helpompi joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo, lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään eunukkipalvelijaa.

Entä jos haluaisin edelleen syödä onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.

Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä? Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?

Inhoan kaikkea mikä on jotenkin keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.

Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi, janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992, kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.

Kaipaan teitä, ystävät kun olitte villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.

Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.

"

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.

En unta saanut ja näin... jäin miettimään...

Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."

Kidius, serious or what?

Ruuhkavuosien ruuhkatuutissa on sellaisia omituisia asioita, joista en itsekään tiedä mitä ajatella.

Tai ajatella ja ajatella. Oikeastaan.. Lievästi voisi sanoa, että ahdistaa. Kaikkialta tuleva lievä painostus.

Ai mistä? Lapsista.

Pitäisi haluta. On kuulema oikea ikä. Media rummuttaa ties mitä väestöpommeja ja talkoita.

Silti.. Esitän vain yhden kysymyksen, johon en koskaa löydä vastausta: Miksi?

Tai siis miksi ihmiset haluavat lapsia? Ymmärrän kyllä, että naisväellä on biologisia tekijöitä, mutta en koskaan kuule ns. kaksilahkeisten edustajistosta mitään järkevää näkemystä asiaan.

Kun minä näen kuvia pienistä lapsista, en koe mitään ”aah, kun se on suloinen” fiilistä. Näen vain yhden potentiaalisen miniatyyrin huutamassa räkäposkella Prisman lattialla, karkkiaskin, tai lätkävarusteiden perään.

Minä näen vain menetettyjä euroja, menetettyä vapaa-aikaa, lisää aikatauluja ja elämän hankaloittamista. Näen vähemmän kahdenkeskistä aikaa, vähemmän rakastelua, vähemmän unta ja kodin muuttumista legoansojen ihmemaaksi.

Itsekästä? En tiedä oikein miten muutenkaan ajatella. Onko lasten hankkiminen sellainen kansalaisvelvollisuus, kuin intti, verojen maksaminen, vanhainkodissa hoitajapulasta kärsiminen ja lopullinen puupalttoo?

Normeista poikkeavana ja kaikenlaista vastuuta pakoilevana en halua lukittua häkkiin.

Entä jos seuraavana päivänä tekeekin mieli ostaa ne halvat lennot lämpimään räntäsateen keskellä? Osuu arkivapaa ja tekee mieli kalsaroida keskellä viikkoa? Jos haluaa spontaanisti rakastella? Tai vain maata kahdestaan sohvalla molempien lukiessa omaa kirjaansa vailla kiirettä mihinkään?

Entäpä raskausmasennukset, synnytyksen jälkeiset masennukset, komplikaatiot, riskit ja muut?

Miksi riskeerata ja tehdä elämästä vaikeampaa?

Jos kaikkea tätä kelaillaan sosiaalisen altistumisen kautta, niin kehtaan perskohtaisesti väittää että mirreillä on selkeästi aivan toisenlaisia kokemuksia. Eivät minun frendini jaa hehkutuksia somessa, ei tupsahtele varpajaiskutsuja, tai hassuja kuvia meikkaussessioista, polkupyöräretkistä, tai vanhempainilloista.

On minullakin niitä hetkiä, jolloin ajattelen kuinka hyvä isä voisin olla, tai sitäkin että modernissa maailmassa maailmani on autuaan vanhanaikainen, eli omavaraisen vapaata skidien suhteen.

Siperia opettaisi ja routa ajaisi kotiin. Niin minunkin lapsuudessani. Hetkiä, jolloin voisin kuvitella tietynlaista ylpeyttä, hetkiä jolloin miettii omaa vanhuuttaan. Hetkiä, jolloin voisi välittää tiettyjä pieniä hetkiä jälkikasvulle, nähdä heidän nauttivan ja oppivan elämästä.

Miksi?

Sitä ei saa kysyä? Rationaalisia syitä? Tavallaan siis haluaisin, että sinä Simo Vaatehuoneelta kauppaisit tämän ajatuksen, perustelisit sen järkisyillä, kuten ”Kun laitat nyt paksuksi, saat kaksi yhden..”eiku ei. Laita kustantajan tarjoamat rahat suoraan tililleni, mutta sen Sunny Kid Centerin kyltin voit myydä sopivien kylkiäisten kera? Montako tonnia kilahtaa tilille, paljonko jää voitolle? Vertailua: plussat ja miinukset?

Ja ei. En halua yhdenkään mimmin vastaavan. Sori, tää on tällainen herrasväen sisäsiittoinen kerhokysely, johon voi liittää jonkin homoeroottisen kreikkalaisjumalan nimen?

Lyhyesti. Minä en tiedä. En kuitenkaan ole itsekäs ja ajatele oman perseeni olevan aina oikeassa, joten tiputan vain mikin tähän. Olkaa hyvä, areena on teidän. Olen utelias, kertokaa syyt miksi lapsia?