Ajan tuomia tuskailuja

Nykyään, yhä useammin, kun katselen tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää, muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina kuvailtavaan muotoon.

Nytkin vääntäisin rautalangasta tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi. Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen. Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia, mainoskatkotunnareita, uutisia. 

Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin taskulämmin mustikkamaito

hellepäivänä ennen Tarzania. Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden ilman tuskaa.

Aina kun karkaan menneeseen pakenen nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.

Jos sisällä asuu tuska, on helpompi joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo, lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään eunukkipalvelijaa.

Entä jos haluaisin edelleen syödä onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.

Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä? Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?

Inhoan kaikkea mikä on jotenkin keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.

Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi, janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992, kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.

Kaipaan teitä, ystävät kun olitte villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.

Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.

"

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.

En unta saanut ja näin... jäin miettimään...

Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."