perjantai 28. elokuuta 2020

Elämäni koiruuksille

 

Jos koet elämässäsi varjon ja valon hetkiä. Hetkiä jolloin marionettikuningas käskee ja sinä pyllistät kuten kaikki muutkin itseään epäonnistuneeksi miljonääriksi luulevat proletaarit tekevät. 


Sellaisia mustavalkoisia tuokiokuvia, kun Macgyverin nauha ei saapunut maahamme, räntäsade hakkaa kasvojasi kulkiessasi Kouvolan torikatua kaiken harmaan keskellä kohti Pohjolatalon falloksista kolossaalisuutta ja häämöttävää ”Virastot” kylttiä kohden. Niin tällä, kuin viimeisellä matkallakin tässä päättymättömässä tarinassa, joka muistuttaa enemmän surreealia Art Noveau versiota Steinbeckin vihan hedelmistä. Sekä kaikkina niinä aikoina, kun tämä onnellinen kiertoajelu pitkin Valley of Ashesia potkii päähän, voi meidän kaltaisemme ihminen toivoa vain yhden asian. Se ei ole iltarukous uskollisen .454:n että puhelimen kanssa, vaan yksi katse.


Karvainen ja kylmä kuono, joka tökkii kättäsi. Pieni tassu, joka tarttuu käteesi työntäen sitä lähemmäs tuota kuonoa. Suuret silmät katsovat. Ne eivät tahdo ainakaan pahaa. Tuikkivat tarkkaavaisesti ja kun katsot niihin, ne hymyilevät vienosti. Kosketat pehmeää turkkia, hän istuu eteesi pyytäen lisää, hymyillen ja katsoen sinuun palavan rakastavasti. Koiran katse, koiran hellyys ystäväänsä kohtaan on takeetonta ja puhdasta, paitsi kurakelillä. Tuhannen Talvivaaran kaivoksen pohjalta ponnistaessa, kun kaikki on makaronilaatikkoa ja jaffaa ja kun rengas puhkeaa jossakin Loimaalla.. Yksi kuitenkin kuuntelee, on läsnä, häntä ei kiinnosta miltä näytät, ketä äänestät, tai mille saarelle laitat pöytälaatikkoon rahaa jemmaan. Hän on, hän pitää, hän nuolee. Häntä katsoessa ei ole vihaa, vaan pelkkää virnettä. Ystävän hymy.

 Elämä voi olla arvoitus, mutta koiran katse on sen selitys.
Rapsuta koiraa, voit paremmin sinäkin.