perjantai 17. joulukuuta 2021

Familymanin koottu kelailu

 

Tylsyys tappaa luovuuden. Tavallinen elämä mielikuvituksen. Insinööri on harmaus. Harmaa on hyvä väri.

En tiedä tarvitseeko tätä avata enempää. Itseselitteisesti tiivistetyt vuodet ilman kaartuvaa aika-avaruutta, tai madonreikiä ja klikkiotsikoita.


Tietynlainen raukeus ja rentous on vallannut minut. Saunan jälkeinen musafiilistely, pari bisseä, Goonin valtatie 7 ja toimiston suljetut ovet. On niin hiljaista että se tuntuu hyvältä, selkäpii värisee, karvat nousevat kananlihalle mielihyvästä ja se tuoksu joka viereisestä kylpyhuoneesta kantautuu sieraimiini on taivaallinen. Tiedättehän miltä puulämmitteinen sauna tuoksuu kylpemisen päälle? Mökiltä ja merisäältä, koivulta ja juhannusyöltä, jopa joulukuussa.

Kaikki tämä kasautuu aistiärsykkeiden mix-tapeen, jossa nostalgia, nykyisyys, rauha ja kaukokaipuu moshaavat ja polttavat kirkkoja Norjassa. Hyvää puuta se on.

Kaikki on hyvin ja silti niin väärin. Tasainen elämä vie terän ja ajan sekoiluilta, jotka luovat tarinoita, kasvua ja pohjaa kirjoituksille. Kohta on jäljellä vain pullo Pramian Yölintu likööriä ja Hemingwayn Vanhus ja Meri. Ehkä kirjoitan jatkossa latteuksia, siis latteampia latteuksia. Sellaisia joissa on näennäisfilosofinen merkitys ilman kerroksia ja saumaa virnistää rivien välistä. ”Mietin mihin kadotin sen hipin, vai onks sitä oikeesti koskaan ollutkaan.”


Oikeastaan kelailen mikä oli se käännekohta, point break, no turning back? Kun kaikki muuttui? Tämä kela lähinnä siitä, kun katselin Levottomat pitkästä aikaa ja hiffasin sen leffan surullisen kauneuden; Kaverusten lapsuuden viimeinen kesä ennen aikuisuutta seassa yksi joka ei tunne mitään. Jollain tasolla tuttua ja liikuttavaa, kyllä minä tunnen. Miksi aika on kortilla, miksi minulla on kaikki se josta vuosikymmen takaperin kirjoitin etten halua: Omistusasunto, vaimo, lapsi, farmari, koirat?
Vai halusinko? Muutuinko? Pehmenin, koska rakastin, ja rakastan koko pientä perhettäni. Se on silti ristiriita sisälläni, sillä edelleen pieni kipinä haluaisi huutaaa ”Freedom” ilman Mel Gibsonia. Takaovi, mahdollisuus katkoa kaikki siteet kaikkeen on lohdullinen harha. Pidän siitä, se tuo voimaa ja vähän rauhaa.


Oikeasti muutos on ollut hidas. Kun katson ystäviäni, sama vaipparalli, sama arki, samat sävelet. Aika ei riitä, koska meillä kaikilla on oltava täydellisen onnellinen perhe, kivitalo Espoosta, domppa kylmässä ja takataskussa nokkela kasku jossa pahoitellaan likaisuutta, mutta tarjotaan kahvia. Tavallaan sitä miettii mikä helvetti ajaa ihmiset tähän? Jos vaihtoehtona olisi elää ikuisesti kesää, juosta alasti kenkäkukkulalle Doris-pullo kädessä ja kertoa kuinka olen ikuinen pala tätä tomua? Vaikken kuitenkaan vaihtaisi aivan kaikkea Dorikseen, niin pienen palan tätä kakkua, ajoittain, makean viinin, haluan maistaa.

Se pitää ihmisen elossa, kun oli unelmia aamuviideltä, ei huolia, vain hyviä ystäviä. Saatana kuinka paljon ihminen voikaan kaivata ystäviään tällaisina aikoina, tässä vieraassa kaupungissa ihmiskunnan kokoinen karanteeni niskassa. Ei aina tiedetty mitä halutaan, mutta yhdessä kesäyöt eivät koskaa päättyneet edes ravintola seipään suljetuille oville. Ikävä ja nostalgia ovat tämänkin aikakauden syöpiä. Mennyt ei palaa, eikä Suomi mene takaisin kivikaudelle.


Meillä on vain nyt ja huominen. Se on ehkä aikamme kovin haaste. Tässä mediaviidakossa pitäisi koittaa luovia reitti, jossa tästä hetkestä voisi nauttia ilman sipsiä ja netflixin frendien uusintoja. Elää huomiselle, katsoa sinne, unelmoida ja jumankauta toteuttaa niitä. Saada niitä hulluja ideoita, polttaa kalenterit, soittaa ystävälle, kysyä ulos pelaamaan korista muuten vaan. Kokea vanhemmuus, nähdä pikkutyypin kasvavan ja opettavan hälle elämästä ja tarjota niitä nostalgisia hetkiä legojen, pihaleikkien ja matkojen parissa. Tulevaisuus on kaunis, jos on tuuria ja siitä tekee sellaisen kuin haluaa. Oli se sitten syysyö ravintola lasihelmessä kassit täynnä leipää, tai suljetulle uimastadionille murtautuminen pari ruosniemeläisen voimalla. Sopeutuminen on tärkeää, mutta itsensä säilyttäminen ja sielustaan kiinni pitäminen on myös miltei yhtä tärkeää, aivan kuten myös hobitistakin huolehtiminen. Hän on tärkeä. Silti on pirun vaikea kirjoittaa kiintoisia tekstejä kun elämä on pelkkää ruuhkavuosien verkkosivustoa. Siis sitä sopeutumista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti