Toteemihauvalleni sideshow-Intolle

 

Tämä teksti ei tule koskaan tekemään sinulle oikeutta. Yritin silti. Ystäväni. Into.

Rakas lukija, jos eksyit tänne asti toivoisin sinun klikkaavan alla olevaa linkkiä ja kuunnella kappaleen tämän päätteeksi. Kiitos.

 

 

 

 

"Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.
Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Suutelin yhä uudestaan loputtoman taivaan alla."

Kävelimme ystäväni kanssa viimeistä kertaa yöllä lenkillä. Tiesin, ettei hän näkisi seuraavaa. Kipu sattui. Katselin yötöntä yötä ja ruskoa inhoten huomista. Jossakin Disney-leffassa mielessäni päästäisin sinut vapaaksi, katselisin perääsi, palaisit nuolaisit kämmentäni ja juoksisit onnellisena laumasi kanssa ikuisuuteen. Todellisuus on hirveämpi ja kipeämpi. Se viiltää niin syvältä, että se taittaa kaksinkerroin kuristaen kulman kautta ihmisen, ei edes origami-joutseneksi, vaan F-16 Falconiksi. Moninkerroin, ympäri. Kävelit kuin aina. Et tiennyt, etkä onneksi voi ajatella mitä voisi olla ollut. En ehkä kestäisi sitä. Hönö. Rakas ystäväni. Koskaan ennen ei viimeinen kotisuora ole ollut synkempi. Istuimme siinä. Kahdestaan, rapsutellen. Läähätit ja henkesi haisi kuolemalle, tai ainakin sille että hammasharjasi on ollut eläkkeellä liian kauan. Juttelimme kaiken mitä kaksi ystävää voi viimeisellä kerralla jutella.

 Viimeiset jutut, joita emme valmiiksi saanneet. Kaipasin sinua jo siinä hetkessä, sinä haistelit kasteista nurmikkoa ja nautit tyrkysti rapsutuksesta. Kaupunki kaunis valoissaan, oli pelkkä varjo musta vaan. Asvalttimiehet ajoivat pintaa pohjoisväylään. Ehkä se joskus valmistuu, mutta en usko meidän näkevän sitä. En halua kulkea tätä katua koskaan. Se sattuu vaan, vaikken olekaan tuomittu kulkemaan, pikemminkin saan olla täällä ja muistaa. Se on tuskallista, lohdullista ja kipeää. Ehkä se kasvattaa, mutta se kipu ei unohdu. Se seuraa.

Palaan talveen 2016. Muistan kun lenkkeilimme kolmestaan. Ja kuuntelin lopullisen ukaasin. Halusit toisen koiran. Se olisi valmiiksi katsottu, todennäköinen ainakin. En halunnut. Pelkäsin kipua, pelkäsin kaiken olevan vaikeampaa. Tuli kevät 2017. Muistan sen, edellisenä päivänä oli ollut vuodenaikaan nähden hämmentävän lämmintä. Istuimme opiskelijatovereideni kanssa Lahen satamassa imemässä keskiolutta, lonkeroa ja fiilistelemässä alkavaa lomaa. Vappu oli ovella.

Seuraavana päivänä satoi räntää ja lunta. Sieltä sinä tulit. Pieni myyränpoikanen pahvilaatikossa, niin uninen, niin pieni ja arka.

Herra takatakatakatalvi. Vaelsimme väristen hangessa sinä iltana ja räntää satoi lisää. Tutustuimme, mutta alku oli vaikeaa. Pissasit minne sattuu hyvin pitkään, mutta olimme paljon kahden. Olit aina jaloissa, aina lähellä ja sinä halusit minusta ystävän.

Luovutin.

En voinut sille mitään. Olit aivan helvetin ärsyttävä ja vaikea. Silti.. Jotenkin.. Olit lopulta paras ystäväni ja murruin täysin sinä iltana. Tavalla, jota häpeäkseni en ole monen ihmisen edestä tehnyt.

Muutimme, ja muutimme. Tuhannet seikkailut kuljimme kahden ja vedimme toisiamme toisiamme kohden. Kiipesimme tuntureille, joimme joesta vettä, juoksimme toisia koiria karkuun, nukuimme vierekkäin, istuimme sylikkäin ja lopulta olit kämppikseni, uskollinen toimistokaverini ja kirjoitusseuralainen. Tämänkin kirjoittaminen tuntuu tyhjältä, kun et ole jalkatilassa, tai työntämässä pitkää nenuasi syliini ja oikolukemassa kaikkea. Silti maa on kaunis ja taivas on korkea. Kenties korkeampi kuin koskaan.

Ymmärsin kuka olit ja mitä halusit. En tunne ketään toista samanlaista ja pelkään etten tule koskaan tuntemaan. Suhteemme oli vaikeasti määriteltävä, mutta rakas. Olimme samanlaisia, sielunveljiä ilman peltirumpua. Nautimme asioista aina täysillä, tai emme ollenkaan. Rakkaus kaikkea tarkoin valittua kohtaan yhdisti meitä. Suuri intohimo, ambiverttinen suhde elämään ja halu kulkea juuri itse valittuja polkuja omat soopelinkarvaiset camel bootsit jalassa.

Toteemihauvani Into. 

Hetken aikaa olimme kuljimme kaksin. Hetken aikaa ymmärsimme toisiamme, vartuimme vaan sitten. Etkä sinä unohdu koskaan. Sanattomana ystäväni yksin, kesäyössä kostean mättään päällä, untemme, toivomme mailla, raadollisesti maan juuret jo riipivät luoksesi suurin, pilvet matkaavat kuin surusaaton valkeat nenäliinat, lipuvat taivahan kannen päällä, ei liehu liput, ei edes korvasi karvasi joka säällä.

Istuimme seuraavana aamuna terassilla. Synkkyys paistoi. Olisin halunnut kadota kanssasi auringon nousun hetkessä jonnekin kauas, jos se olisi antanut meille edes hetken lisää aikaa. Tie on keveämpi kulkea kaksin. Tai ei ole, oikeastaan keveämpi kulkea ilman, mutta silti eron hetken lähestyessä tarrauduin pehmeään kaksinkertaiseen turkkiisi itkien, tietäen sen jäävän viimeiseksi kerraksi. Sinä et lotkauttanut korvaasi, haliminen ei ole koirien juttu, mutta pidit läheisyydestä, minäkin pidän. 

"The road is long
With many a winding turn
That leads us to who knows where, who knows where
But I'm strong
Strong enough to carry him
He ain't heavy, he's my brother"

Katselin ikkunasta lähtöäsi, itkin, olin vihainen ja pettynyt. Kaikkeen tässä maailmassa. Jossakin elokuvassa juoksin perässäsi, mustavalkoisena pitkin kiskoja ja huusin nimeäsi. Turhaan.

Itken nytkin kaivaten sinua ystäväni. En sanonut koskaan hyvästi, en sano koskaan kenellekään. Sanoin tavoilleni orjallisesti näkemiin. Energia ei kuitenkaan katoa, sanoo fysiikan laki. Tällä perusteella sinä olet ikiliikkuja.

Näkemiin siis ystäväni Into, Ipa, ippe, pitkänenu, toteemihauva, wuffensdorf, pieni koira isolla subbarilla, hönö, erakko, jalkapuoli, mr. needy, kämppis, karvaveli ja tuhannet muut lempinimesi sinne koirien taivaaseen. 

Elämä ei ole raadollista. Elämä on helvetin nastaa. Sinä elit aina täysillä ja niin haluaisin tehdä itsekin. Aina et sinäkään jaksanut, välillä voikin maata sohvalla röhnöttäen, kuitenkin alati valmiina seikkailuun, tai nylkyttämään tyynyä.

 Into. Se oli hyvä nimi ystävälle. Se kuvasti kaikkea olevaisuuttasi. Koirilla on tarkoitus. Koiran tarkoitus on olla ystävä. Enkä koskaan olisi voinnut kuvitella kuinka paljon koirista juuri sinä opetit minulle. Olen kiitollinen sinulle. Kaipaan seuraasi ja sitä tunnetta, jolta turkkisi tuntuu käsissäni edelleen. Sitä loputonta rakkautta, jolla suhtauduit siihen. Sitä elämän halua, sitä virnettä, sinua vanha persereikä ystäväni, verraton sporttiturkki. Koiraveljeni Inton muistoa kunnioittaen, kaikesta kiittäen, oi ystävä ihmeellinen, jokaista hetkeä kaivaten ja jatkossakin ruokakipot kaluten.

Olit parempi kuin moni ihminen.. On aina varhaista, kun luopuu parhaista. Hän ei enää pääse mukaan.

 Näkemiin. Rakkaus ei katoa.

RIP

Kaikukurun Takatalvi "Into" 2017-2022

ps. nyt se biisi ja kuviin.

Emme vaikene Ukrainasta

 

Jo kahden vuoden ajan olen kokenut ahdistusta aina avatessani uutiset. Näin ainakin luulin. Nyt en haluaisi nousta tästä bunkerista huomiseen katsomaan uljasta vanhaa maailmaa. 1920-luku soitteli säveliään jo kauan, kunnes nyt kun hyppäsimme 30-luvulle katsomaan samaa paskaa eri paketissa (lause jonka osasin muuten joskus tsekiksikin, epäilen käännöksen majailevan jossakin ravintolakuitin takapinnassa horjuvilla kirjaimilla ja runsailla konsonanteilla).

Venäjä, rakas itänaapurimme, on päättänyt tuoda peeniskateudessaan ja kleptokratian pyramidihuijauksen huipulta kylmän sodan takaisin ja kolkutella vaaran vuosia takaisin historian kirjojen lehdiltä tähän päivään. 1968 tankit vyöryivät kuin atooppinen paskavyöry Prahan toreille ja turuille.

”Mun maailma on rikki mutta helvetin kaunis
Mun mieli on rikki mutta vielä todellinen
Mun maailma on musta mutten ole vielä valmis
Ja vaikka helvetti huutaa, mä laitan tulpat korvaan
Ja kävelen sateeseen”

Hämmennys, viha ja epätoivo vuorottelevat. Voin vain kuvitella miltä viattomista ukrainalaisista tuntuu? Se kauheus kun joudut saattamaan rakkaasi rajalle turvaan, tarttumaan torrakkoon ja marssimaan modernin sodankäynnin lihamyllyyn, jossa on vain häviäjiä. Ne jotka jauhautuvat multaan ja ne jotka joutuivat toteuttumaan täysin päättömiä määräyksiä Kremlin runkkuringin toimesta vain boostatakseen rappeutuvan valtion egoa, penistä ja hupenevia veroparatiisirahojaan. Voi voittajia, historia on teidät tuomitseva aivan kuten ennenkin. Voi Ukrainaa, joka uhrataan aivan kuten Itävalta, Tsekkoslovakia ja osat Ranskasta vain hetkinä ennen lopullista marssia Puolaan.

Mikä lie Suomen kohtalo? Jauhautua samoissa rattaissa viikossa? Ystävät ja toverit, oli kiva tuntea. Ahdistun suunnattomasti pelkästä ajatuksesta etten näkisi pienen tyttäreni kasvavan. Kuinka monen viattoman on kärsittävä ennen loppua? Onko loppu kolmas maailmansota, Putinin vaihto johonkin yhtä harhaiseen oligarkkien komppaavaan sätkynukkeen mimikoimaan ”demokratiaa”, vai vallankumoukseen? En tiedä, mutta maantiede mielessä kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, pelaamme peliä jossa olisi valittava se vähiten paska aikuisuuslarppi.

”There is no enemy
There is no victory
Only boys who lost their lives in the sand ”

Samaan aikaan on aivan helvetin järkyttävää miten vapaasti Venäjän masinoima koneisto on saannut jyllätä täysin vapaasti ns. äärioikeiston piireissä. Ollaan päästy, kelatkaa te entiset Stallarit, että vanjan koneisto haukkuu taviksia kommareiksi. Kelatkaa.

Suomeen on pesiytynyt selkeä Putinistiporukka, jonka vaikutus ylttää liian kauas lonkeroinaan. Esimerkiksi Janus Putkosen MV-lehti on venäläinen julkaisu. Sitä kuten Donbassin alueen Suomen suurlähettilääksi julistautunut, tai julistettu, what evö, dosentti.. Anteeksi Desantti Bäckman löytyy tietyistä yhteistyöseurueista useiden persujen kanssa, mainittakoon nyt vaikkapa Hakkarainen ja Peltokangas, jonka yhteydet muihin natseihin ovat aivan selvät. Samaan porukkaan voidaan niputtaa monet muut ”kansallismieliset” maanpetturit, joiden sanoman monet emälän korkeakoululaiset ja Virolahtelaiset ovat ostaneet ilman kysymyksiä.

”Pilvi nousi taivaanrannalle pohjoiseen
Vakavina kuljimme puistoon harmaaseen
Silloin tiesin jonkin vaiheen päättyneen
Ja tunsin kuinka ihmiskunta lensi raiteiltansa pois ja heitti taaksensa ajan jota ei voi löytää uudelleen ”

Ja kun uutiset huutavat saastaa, some pauhaa whataboutismia ja hyveposeerausta, taivaalta sataa tuhkaa, ilmasto tappaa nälkään, inflaatio vie leivän, taudit järjen, roistot saavat tehdä mitä haluavat, valta keskittyy ahneille, suoratoisto masturboi mieltä, rakastaminen on rikos ja kaikki oikea on vain harhaa, tai nigerialaisia prinssejä. Tällaisina aikoina sitä haluaisi sulkea silmät, mutta silti se jyskyttää takaraivossa. Viimeinen tuomio, loppu, reuna, kuilu. Jotakin jota ei voi ennustaa, mutta josta jokaisella on jokin mielipide, tai mielipidevaikuttaja.

Ehkä ylireagoin, mutta tällä hetkellä maapallo on jälleen ottanut yhden askeleen lähemmäs roskakorin pohjaa, sinne tahmaisten banaaninkuorien ja sen ylihintaisen, mutta jääkaapissa homehtuneen sipulin viereen. Meinasin kirjoittaa leivän, mutta eihän leipä nykyään homehdu, eihän. Katkeruus kasvaa kunnes aika on taistella. Tämä on huono.

Avain on sama kuin aina ennenkin. Yhtenäisyys, eiliset viholliset ovat veljiä yhteistä vihollista kohtaan. Yhtenevä maailma, kansojen yhtenäisyys, tasa-arvo, veljeys.. Vaikka kaikki tämä kuulostaakin naiivilta tänään, se on totta myös huomenna. Huomautan vielä loppuun, että vika ei ole tavallisten venäläisten, vain heitä hallitsevien roistojen. #Янемолчу

”Do you hear the people sing?

Singing a song of angry men?

It is the music of a people

Who will not be slaves again!

When the beating of your heart

Echoes the beating of the drums

There is a life about to start

When tomorrow comes! ”

" Vaan silmäis sinen viha tummentaa
Natalia, kun muistat taas
On vieras hävittänyt armaan maas
Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vinkkaan siirtyy varjo ristikon
Natalia, oi kuuletko?
Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!"

ps. Julistetaanko vuorostaan itsenäinen Karjalan tasavalta? Näen niin mielessäni Pride kulkueen kauniissa Viipurissa.