lauantai 20. elokuuta 2022

Toteemihauvalleni sideshow-Intolle

 

Tämä teksti ei tule koskaan tekemään sinulle oikeutta. Yritin silti. Ystäväni. Into.

Rakas lukija, jos eksyit tänne asti toivoisin sinun klikkaavan alla olevaa linkkiä ja kuunnella kappaleen tämän päätteeksi. Kiitos.

 

 


 

 

"Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.
Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Suutelin yhä uudestaan loputtoman taivaan alla."


Kävelimme ystäväni kanssa viimeistä kertaa yöllä lenkillä. Tiesin, ettei hän näkisi seuraavaa. Kipu sattui. Katselin yötöntä yötä ja ruskoa inhoten huomista. Jossakin Disney-leffassa mielessäni päästäisin sinut vapaaksi, katselisin perääsi, palaisit nuolaisit kämmentäni ja juoksisit onnellisena laumasi kanssa ikuisuuteen. Todellisuus on hirveämpi ja kipeämpi. Se viiltää niin syvältä, että se taittaa kaksinkerroin kuristaen kulman kautta ihmisen, ei edes origami-joutseneksi, vaan F-16 Falconiksi. Moninkerroin, ympäri. Kävelit kuin aina. Et tiennyt, etkä onneksi voi ajatella mitä voisi olla ollut. En ehkä kestäisi sitä. Hönö. Rakas ystäväni. Koskaan ennen ei viimeinen kotisuora ole ollut synkempi. Istuimme siinä. Kahdestaan, rapsutellen. Läähätit ja henkesi haisi kuolemalle, tai ainakin sille että hammasharjasi on ollut eläkkeellä liian kauan. Juttelimme kaiken mitä kaksi ystävää voi viimeisellä kerralla jutella.

 Viimeiset jutut, joita emme valmiiksi saanneet. Kaipasin sinua jo siinä hetkessä, sinä haistelit kasteista nurmikkoa ja nautit tyrkysti rapsutuksesta. Kaupunki kaunis valoissaan, oli pelkkä varjo musta vaan. Asvalttimiehet ajoivat pintaa pohjoisväylään. Ehkä se joskus valmistuu, mutta en usko meidän näkevän sitä. En halua kulkea tätä katua koskaan. Se sattuu vaan, vaikken olekaan tuomittu kulkemaan, pikemminkin saan olla täällä ja muistaa. Se on tuskallista, lohdullista ja kipeää. Ehkä se kasvattaa, mutta se kipu ei unohdu. Se seuraa.


Palaan talveen 2016. Muistan kun lenkkeilimme kolmestaan. Ja kuuntelin lopullisen ukaasin. Halusit toisen koiran. Se olisi valmiiksi katsottu, todennäköinen ainakin. En halunnut. Pelkäsin kipua, pelkäsin kaiken olevan vaikeampaa. Tuli kevät 2017. Muistan sen, edellisenä päivänä oli ollut vuodenaikaan nähden hämmentävän lämmintä. Istuimme opiskelijatovereideni kanssa Lahen satamassa imemässä keskiolutta, lonkeroa ja fiilistelemässä alkavaa lomaa. Vappu oli ovella.

Seuraavana päivänä satoi räntää ja lunta. Sieltä sinä tulit. Pieni myyränpoikanen pahvilaatikossa, niin uninen, niin pieni ja arka.

Herra takatakatakatalvi. Vaelsimme väristen hangessa sinä iltana ja räntää satoi lisää. Tutustuimme, mutta alku oli vaikeaa. Pissasit minne sattuu hyvin pitkään, mutta olimme paljon kahden. Olit aina jaloissa, aina lähellä ja sinä halusit minusta ystävän.

Luovutin.


En voinut sille mitään. Olit aivan helvetin ärsyttävä ja vaikea. Silti.. Jotenkin.. Olit lopulta paras ystäväni ja murruin täysin sinä iltana. Tavalla, jota häpeäkseni en ole monen ihmisen edestä tehnyt.

Muutimme, ja muutimme. Tuhannet seikkailut kuljimme kahden ja vedimme toisiamme toisiamme kohden. Kiipesimme tuntureille, joimme joesta vettä, juoksimme toisia koiria karkuun, nukuimme vierekkäin, istuimme sylikkäin ja lopulta olit kämppikseni, uskollinen toimistokaverini ja kirjoitusseuralainen. Tämänkin kirjoittaminen tuntuu tyhjältä, kun et ole jalkatilassa, tai työntämässä pitkää nenuasi syliini ja oikolukemassa kaikkea. Silti maa on kaunis ja taivas on korkea. Kenties korkeampi kuin koskaan.

Ymmärsin kuka olit ja mitä halusit. En tunne ketään toista samanlaista ja pelkään etten tule koskaan tuntemaan. Suhteemme oli vaikeasti määriteltävä, mutta rakas. Olimme samanlaisia, sielunveljiä ilman peltirumpua. Nautimme asioista aina täysillä, tai emme ollenkaan. Rakkaus kaikkea tarkoin valittua kohtaan yhdisti meitä. Suuri intohimo, ambiverttinen suhde elämään ja halu kulkea juuri itse valittuja polkuja omat soopelinkarvaiset camel bootsit jalassa.

Toteemihauvani Into. 

Hetken aikaa olimme kuljimme kaksin. Hetken aikaa ymmärsimme toisiamme, vartuimme vaan sitten. Etkä sinä unohdu koskaan. Sanattomana ystäväni yksin, kesäyössä kostean mättään päällä, untemme, toivomme mailla, raadollisesti maan juuret jo riipivät luoksesi suurin, pilvet matkaavat kuin surusaaton valkeat nenäliinat, lipuvat taivahan kannen päällä, ei liehu liput, ei edes korvasi karvasi joka säällä.

Istuimme seuraavana aamuna terassilla. Synkkyys paistoi. Olisin halunnut kadota kanssasi auringon nousun hetkessä jonnekin kauas, jos se olisi antanut meille edes hetken lisää aikaa. Tie on keveämpi kulkea kaksin. Tai ei ole, oikeastaan keveämpi kulkea ilman, mutta silti eron hetken lähestyessä tarrauduin pehmeään kaksinkertaiseen turkkiisi itkien, tietäen sen jäävän viimeiseksi kerraksi. Sinä et lotkauttanut korvaasi, haliminen ei ole koirien juttu, mutta pidit läheisyydestä, minäkin pidän. 

"The road is longWith many a winding turnThat leads us to who knows where, who knows whereBut I'm strongStrong enough to carry himHe ain't heavy, he's my brother"

Katselin ikkunasta lähtöäsi, itkin, olin vihainen ja pettynyt. Kaikkeen tässä maailmassa. Jossakin elokuvassa juoksin perässäsi, mustavalkoisena pitkin kiskoja ja huusin nimeäsi. Turhaan.

Itken nytkin kaivaten sinua ystäväni. En sanonut koskaan hyvästi, en sano koskaan kenellekään. Sanoin tavoilleni orjallisesti näkemiin. Energia ei kuitenkaan katoa, sanoo fysiikan laki. Tällä perusteella sinä olet ikiliikkuja.

Näkemiin siis ystäväni Into, Ipa, ippe, pitkänenu, toteemihauva, wuffensdorf, pieni koira isolla subbarilla, hönö, erakko, jalkapuoli, mr. needy, kämppis, karvaveli ja tuhannet muut lempinimesi sinne koirien taivaaseen. 

Elämä ei ole raadollista. Elämä on helvetin nastaa. Sinä elit aina täysillä ja niin haluaisin tehdä itsekin. Aina et sinäkään jaksanut, välillä voikin maata sohvalla röhnöttäen, kuitenkin alati valmiina seikkailuun, tai nylkyttämään tyynyä.

 Into. Se oli hyvä nimi ystävälle. Se kuvasti kaikkea olevaisuuttasi. Koirilla on tarkoitus. Koiran tarkoitus on olla ystävä. Enkä koskaan olisi voinnut kuvitella kuinka paljon koirista juuri sinä opetit minulle. Olen kiitollinen sinulle. Kaipaan seuraasi ja sitä tunnetta, jolta turkkisi tuntuu käsissäni edelleen. Sitä loputonta rakkautta, jolla suhtauduit siihen. Sitä elämän halua, sitä virnettä, sinua vanha persereikä ystäväni, verraton sporttiturkki. Koiraveljeni Inton muistoa kunnioittaen, kaikesta kiittäen, oi ystävä ihmeellinen, jokaista hetkeä kaivaten ja jatkossakin ruokakipot kaluten.

Olit parempi kuin moni ihminen.. On aina varhaista, kun luopuu parhaista. Hän ei enää pääse mukaan.

 Näkemiin. Rakkaus ei katoa.

RIP

Kaikukurun Takatalvi "Into" 2017-2022




ps. nyt se biisi ja kuviin.