Kohti vuodenvaihdetta

Jouluna en syönyt itseäni ähkyksi, en juonut itseäni mukavaksi, sain materiaa joka taas etsii aikansa paikkaansa kotoani. Kukaan ei tapellut, vaan..hitto vie meillä oli todella hauskaa jouluna perheen kesken.
Minäkin hymyilin. Löysin sisäisen rauhani, vaikka kävinkin ajoittain hyvin syvällä itseni sisällä. Se koski, mutta myös puhdisti, uudisti. Puhdas pöytä tuntuu helkkarin hyvältä paikalta ponnistaa likaisilla pomppusaappailla.
Meanwhile.. näen muualta asioita joita en tavallaan haluaisi nähdä. Haluaisin ajoittain piilottaa koko median edestäni, koska näen, fiilistelen asioita läheltä. Arvaan tulevaisuuden paremmin kuin muut. En tiedä pitäisikö sen vituttaa vai ei? Useimmiten se lähinnä huvittaa absurdisti. Toisaalta taas.. Muistan lapsuudesta hetket kun vanhat lelut vietiin pois. Tiedättehän ne joilla ei enään leikitty; vähän epämääräiset, risat, tai käyttämättömäksi jäänneet. Ne vietiin aina vähäosaisimmille lapsille. Ehkä tässä käy näin. Toisaalta taas..Päivän politiikassa on monta ihmeellistä asiaa..
 Minun elämäni otti taas oudon, hyvin oudon askeleen eteenpäin. On päiviä jolloin haluaisin vain nauraa tälle. Voisin ruksittaa paperilta kaikki samat asiat, jotka tapahtuivat lähes päivälleen vuosi takaperin. En avaa niitä nyt, mutta todettakoon että kaupunki, johon minulla on vahvin viha/rakkaussuhde nousee taas tuhkasta koettelemaan uusin erilaisin, silti niin samanlaisin voimin.
 Ja ei, se ei ole Kouvola, koska eihän symppiksiä voi vihata. Odottelen salaa tammikuuta ja ihmisten palaamista lähtöruutuihin kulkematta vankilan kautta. En aio pelata kengällä, en autolla, enkä edes sormustimella, vaan silinterillä. Aion heittää alussa tuplat, pystyttää hotellini uudestaan korkeammalle kuin muiden, vaikka saatankin jäädä itään, ellen sitten päädy etelään. Sitä ennen juhlikaamme uutta vuotta, tulevaisuutta, mutta eläen silti tässä hetkessä täysillä.

Matkalla sielun sisimpään

Itsetutkiskelun aikakausi on astunut luokseni.

Kaikki kaunis katosi taas tieltäni, pitkältä, mutkikkaalta ja lavealta. Se sattuu enemmän kuin pitäisi. Luulin kovettaneeni tunteeni ja päästäneeni osittain irti jo aikaa sitten. En voinut katsoa, en kestänyt sitä hidasta ja tuskaista kuolemaasi. Halusin auttaa, tehdä kaikkeni, mutta en löytänyt keinoja, etkä sinäkään. En osaa syyttää sinua, vaikka se olisikin helpompaa.

Silti..on hetkiä jolloin haluaisin vain huutaa nimeäsi kaivaten. Se riipii, rikkoo ja särkee sieluani. Haluaisin elätellä toiveita ajatuksesta; “ehkä joskus”, kun molemmat ovat taas ehjiä ja kokonaisia.

Olen päättänyt kerrankin elämäni aikana etsiä itseäni. En juosta karkuun, hakea laastareita ja lohtua muualta. En voi rakastaa muita täysillä ja ehdoitta, ennenkuin pystyn tekemään itseni kanssa sovinnon ja löytämään valon. Tuntemaan itseni, kohtaamaan kummitukseni ja näkemään kuka olen. Se matka on jäänyt niin usein kesken. Niin usein olen antanut muille haluilleni vapauden. Paikata muilla sitä kohtaa jonka koen tyhjäksi.

Tavallaan mietin syitä tähän, tavallaan pidän tätä järjettömän typeränä.

En tiedä, pitäisikö tämän johtaa katkeraan “En tarvitse ketään” ikisinkku ajatuksiin vain odottaen että sattumalta joku saisi tämän haarniskan riisuttua yltäni. Miksi en voisi itse etsiä onneani? Pohjimmiltaan koen kuitenkin elämäni varsin hyväksi, mutta..Haluaisin jakaa sen. Antaa pyytteettömästi omaa hyvyyttäni ja nähdä sen tekevän toisen ihmisen onnelliseksi.

Tarvitseeko ihminen parisuhdetta ollaakseen onnellinen? Tuskin, mutta koen sen ohjelmoiduksi ajatukseksi aivoihin. Jokainen tarvitsee rakkautta, arvostusta ja joskus myös tukea. Läheisyyttä, lämpöä, intohimoa, keskusteluseuraa, tunneyhteyttä, läsnäoloa ja ihan vain seuraa. Näitä kaikkia ei pysty yksi ihminen antamaan itselleen kuitenkaan. Vai tulisiko kaikki halut ja tarpeet tukahduttaa?

Kasvaminen sattuu, särkyneen ihmisen korjaus sattuu, aina kun luulen löytäneen itseni ja ymmärtävän, päättää maailma heittää kapuloita rattaisiin. Kenties tämä on prosessi joka jatkuu koko elämän, tai sitten ei välitä, vaan elää vain. Pelkkä eläminen olisi..ehkä liian helppoa, koska haluan kasvaa vielä suuremmaksi, paremmaksi, ehjemmäksi ja vähemmän kipuilevaksi. Kääntää heikkouksiani vahvuuksiksi ja astua epämukavuusalueille useammin. Voidaan toki miettiä miksi kliseitä? Kukaan ei ole täydellinen ja täydellisyys syntyy hyväksymisestä, siitä että pienet säröt tekevät täydellisen omissa silmissä. Toisen heikkous taas voi olla toisen vahvuus, joten tulkitakko nämä yleisten normien mukaisesti? Vai onko yhteiskunnassa vikaa?

Tavallaan tunnen itseni, puoleni ja särmäni.

Kaksi lintua, toinen ylväs, kaunis joutsen. Toinen..pingviini jetpackilla, kuvitellen pystyvänsä lentämään. Toinen vakava, rauhallinen, omien teid..vesien kulkija:D, itsenäinen, itsevarma, jalo, viisas, hyvä, realisti, vähän konservatiivinen, yksinäinen, mutta etsien vain toista puoliskoaan johon sitoutua.

Toinen taas.. Hassutteleva, seikkailija, unelmoija, optimisti, sitkeä, seuranhaluinen, hölmö, itsepäinen, hidas ja nautiskeleva. Näiden kahden kanssa on tunneihmisen välillä opittava elämään, mutta vähemmillä ailahteluilla. Kylmää loogikkoa minusta ei saa. Se olisi aivan liian järkevää ja..tylsää.

Ensimmäiset askeleet tällä polulla tuntuvat vaappuvilta, mutta kaikki hyvät asiat maailmassa saapuvat vaappuen. Tiedän mitä haluan ja mikään vähempi ei kelpaa, silti jätän tielleni aukkoja, mahdollisuuksia sattumiin, koska spontaanit seikkailut voivat olla antoisia, opettavaisia ja poikia elämään uusia asioita. Näin on käynyt jo monesti. Mitään en kadu ja monet asiat..Tekisin silti uudestaan.

"Kun yössä yksin vaeltaa

Voi kaltaisensa kohdata Ja hetken tie oli kevyt kaksin kulkea"

Herkistelyä ensilumen keskellä

Olen istunut tässä sohvalla jo tovin ihmettelemässä omaa elämääni.

Jotenkin tuo pihamaalle satanut ensilumi ja taustalla soinut herkkä jazz kappale sai melkoisen throwbackin aikaan. Hitaita talvisia aamuja, jolloin lumikolamies pörräsi pihassa aivan liian pitkään. Ulkona oli kylmää ja aivan liian kirkasta kaltaiselleni lähes lumisokealle muinaismuistolle, hetket pitkiä ja lämpimiä. 

Jotenkin nyt lumen tultua on.. Yllättävän rauhallinen ja lämmin olo. Kenties pimeys, viima, räntä ja muu epämiellyttävä on takana? Voidaanko kuitenkin sopia että ne yli -15c pakkaset ja lumimyräkät jäisivät pois, jookos talviseni?

Elätellessäni haaveita keväästä ja siitä hetkestä, kun näen taas ruohon kasvavan ja tunnen lämpimän tuulen kasvoillani aion ainakin koittaa nauttia tästä talvesta.

Palaan kuitenkin tähän hetkeen ja unelmointiin. Klassinen eksistentiaalinen tuskailu; kuka minä olen? Badding laulaa taustalla rätisevästä radiosta, tai vain jostakin tietokoneen uumenista: ”Kauas pilvet karkaavat, niin minäkin.” Vetää vähän herkäksi. Alan hiljalleen näkemään niitä asioita joita elämältäni oikeasti haluan, ainakin nyt. Se tuntuu hyvältä ja varmalta. Ei tietenkään riskittömältä, riskejä on aina ja tavallaan pitääkin olla, pysyy varpaillaan ja nöyränä. Löisin muuten ylpeän nenäni liian usein realiteetteihin, jos näin ei olisi.

Mietin hetken alkaisiko pari vuotta kestänyt kriiseily helpottamaan? Ehkä.. Jollain tasolla vapauden kaipuuni lyö kättä piilevien porvarillisten halujen kanssa. Alanko tulla vanhaksi siis? Kun alan salaa haaveilemaan maailman valloituksen lisäksi myös omasta pienestä torpasta? Luonnon lähellä, rauhallisella ja nätillä paikalla. Huolisin mielelläni vesielementin mukaan, koska siinä on jotakin missä minun sieluni lepää. Puutarhaakin pitäisi olla, jota tonkia. Sen verran maajussia on minussakin, sillä pidän käsilläni tekemisestä ja luomisesta.

Silti kaipaan myös kaupungin palveluja lähelle. Olen kuitenkin liian sosiaalinen erakoksi, mutta kaipaan enemmän rauhaa jossa voi ladata akkuja ja puuhastella omiaan.

Nyt jään fiilistelemään sitä hetkeä, kun voin vanhana istua puutarhassa ja katsoa auringon laskevan kesäiltana kauas järven, lammen, tai meren taa. Hymyillen kääntää päätäni ja tuntea katseen vastaavan tyytyväisenä. Tuntea ylpeyttä ja lämpöä kaikesta ympärilläni ja nähdä, että pienilläkin teoilla, myös sattumilla on merkityksensä. Elämä on täynnä merkitystä, jokaisena kulkumme päivänä, joten.. Nauttikkaa ystävät kaikesta mitä se antaa ja joskus ottaa. Antakaa ilonne, hymynne ja nähkää, että joskus..joskus maailma vastaa tähän.

Oonpas mie hyvällä tuulella ja lähen ny kokeilemaan miten lenkkarit luistelee lumessa.

Vuoroveden huuhtomat nyrkkeilysankarit

Elämän loputtomalla vuoristoradalla sattuu ja tapahtuu. Tuskin olin edellistä postaustani saannut sen hetkisessä tunnemylläkässä naputettua vanhalla matkamallin kirjoituskoneellani tänne virtuaalitodellisuuden loputtomille blogikentille, kun kaikki muuttui.
Se jää ainakin toistaiseksi hetkeksi, joka tuntuu lähinnä sumulta, mutta jonka muistan kirkkaasti. Hetken jolloin kala sai vuorovetensä takaisin. Sen viestin, sen aloituksen, kummastuksen, sisältä kumpuavan vaivaantuneen ja pahinta pelkäävän olotilan. Kuin ottelisi Tysonia vastaan ilman korvasuojia säkkihanskoilla ja minun taidoillani. Pelko löyhkäsi eteerisesti ilmassa saaden lähes voimaan pahoin jo ennen matsia. Se mitä tapahtui olikin jotain aivan muuta. Hämmennyin aluksi, en tajunnut, jouduin varmistamaan oliko Mike kuitenkin jäänyt saapumatta kehään, kunnes tajusin mitä on tapahtumassa, liikutuin, tipuin tuolilta ja itkin. Se koski syvältä, mutta hiljakseen tuskan synkeä viitta valui pois hartioiltani, apina katosi selästä ja tunsin raivokasta onnellisuutta. Aivoni pumppasi suoniani täyteen kaikkia niitä hormoneja, jotka tuottavat euforiaa ja hyvänolontunnetta.
Jälkikäteen olen viime viikot miettinyt mitä tapahtui, miksi tapahtui ja pahimpana että se tapahtuisi taas, mutta pelossa ei voi elää, en halua, tai aio elää. Hymyilen salaa, onneksi kukaan ei näe sitä, luulisivat hulluksi tässä tyhjässä, äänettömässä huoneessa näin ilmehtivää itseäni. En tajua kaikkea itsekkään, osan pystyn lukemaan ja sovittamaan palasia yhteen, mutta Rosettan kivi puuttuu. En tiedä haluanko sitä löytääkään? Elämä on kenties jännempää, haastavampaa ilman täydellistä avainta kaikkeen.
Mietin myös lähihistoriaa. Miten kaikki oikein päätyi hetkessä ympäri. Sattumaa, vai kohtaloa?
En tiedä. Puhuin vastikään erään vanhan tuttuni kanssa kohtalosta ja siitä miksi minun on vaikea sulattaa käsitettä siitä. Se on varsin yksinkertaista kaikessa monimutkaisuudessaan. En halua, että kaikki mitä teen olisi ennalta säädelty. Se on ristiriidassa yksilön vapauden ja sen tuoman mahdollisuuden tehdä valintoja kanssa. En yksinkertaisesti halua uskoa siihen, koska se aiheuttaisi kapinan vankilassa josta on mahdoton paeta ja kapinointi vain itsensä vuoksi olisi turhaa.
En tiedä tästä, mutta tiedän olevani taas kasassa, valmiimpana ja vahvempana ottamaan seuraavan myrskyn vastaan. Sisälläni kuitenkin toivon, että se voisi kiertää pitkän aikaa tämän poukaman johon olen nyt ankkurini laskenut. Kyllä..tässä poukamassa olen onnellinen.

Syystuulen kalventamia totuuksia

Vapaus.. Se on täällä tänään. En vaan tiedä millaisilla kasvoilla ja naamarilla se katsoo minua tänään?

Elämäni on jälleen pisteessä, jossa koen olevani enempi vähempi hukassa. Tyhjä olo, kompassi, jonka neula pyörii jokaiseen suuntaan ja joista jokainen tuntuu toinen toistaan huonommilta. Haluaisin vain odottaa parempia aikoja ja jatkaa elämästä nauttimista ja surffailua auringossa. Vaan.. En tiedä mikä minua vaivaa. Se raastaa sielua. Ehkä.. Ehkä.. Minä koen ensimmäistä kertaa elämässäni oman elämäni rajallisuuden? Kutsukaa tätä kriisiksi, minä kutsun teitä taviksia hulluiksi. Hullu olen minäkin, mutta kaikkihan riippuu siitä kuka kertoo totuuden hullulle. Jos kaikki on vain sirkusta ympärilläni ja olen vain vanki pääni sisällä tietämättäni siitä, kuka haluaa rikkoa kuplan? Haluaisin välillä juosta ajatuksiani karkuun ja löytää sen elämän tarkoituksen. 

Pelkään asioita. Pelkään omaa haavoittuvuuttani, sitä että taas sattuu. Toisaalta jokaisella kerralla kun minä otan siipeeni, minun siipeni vain vahvistuvat, feeniks nousee tuhkasta vahvempana. En kiellä etteikö sattuisi välissä aivan s...sti. Rikki sisältä, mutta naamari ympärillänne hymyilee hymyään.

Kerron tarinan, jota en usko itsekkään. Hiton hyvä pohjustus tiedän.. Olipa kerran pieni mies, joka ajatteli ettei häntä koske kukaan eikä mikään. Maailma oli mustavalkoinen kuutio. Aikaa kului, hän näki että maailma olikin täynnä harmaan sävyjä, muttei oikeita värejä ja kuutiosta tulikin jo särmikkäämpi. Hän ajatteli edelleen, ettei kukaan kosketa häntä syvältä. Hän on erilainen, inhoten keskiluokkaisia asioita hän eli elämäänsä. Kunnes kerran kävikin niin, että kuvioihin astui rakkaus. Lujempaa ja kovempaa, kuin.. koskaan aiemmilla kerroilla. Hän alkoikin löytämään itsestään outoja tunnetasoja, keskiluokkaisia haluja, ehkä sitä onnellisuuttakin. Hän ei ymmärtänyt tätä itsekkään.. Mutta vastoin Disney tarinoita.. lopulta he eivät eläneet elämäänsä onnellisina loppuun asti. Onni on kuitenkin vain ultimaattinen tavoite ja lopulta toinen ei kyennyt olemaan suhteessa haluten vain yksinäisyyttään. Näin jäi tuo tarinamme hypoteettinen sankari jälleen yksin.Vailla riitoja, suuria erimielisyyksiä, tai kipuilevia ongelmia. Hyvin hämmentyneenä ja toivottomana siitä mitä juuri tapahtui. Ja tämä tapahtui kohta samalla tavalla uudestaan, toistaen vanhaa lauluaan.

Jäämme siis taas vapauteen. Onko se sitä että ei ole juuria, vai sitä että on tuttu paikka johon palata seikkailuiltaan? Vapaus valita siis? Vai tarvitseeko vapaus riippumattomuutta kaikesta? Mikä on toki fyysinen mahdottomuus, mutta näin kuvainnollisesti siis?

Kuka minä olen? Miksi olen tässä? Mihin olen matkalla? Miksi? Kenen kanssa? Kuinka monta kertaa pitää matkalla vielä sattua? Kuinka s..nan vahvat siivet pitää olla, että ne voi levittää koko maailman ylle? Vai jatketaanko vain surffailua, päämäärätöntä nautiskelua, opportunismia ja vastuuttomuutta? Vuoristoratoja ja jarrumiehiä? Ajaako äkkijarrutus kiskoilta? Pitääkö siilin kasvattaa uudet piikit? Kysymyksiä, vailla vastauksia. Elämä..milloin siitä tuli niin.. Nyt tiedän vain sen, että pelkään rakastaa uudestaan. Uudet siipeni ovat vielä kovin heikot ja vaativat aikaa, että voin palaa taas tuhkaksi uudestaan. En jaksaisi, etenkin kun sisälläni elää edelleen kipinä muualta.

Syksyistä matkakuumeilua ja lauluja rakkaudesta

"Ja jokainen tahtoo olla huoleton
niinkuin siipiveikko tuo harmaa on
ja lentää yli kattojen
ja liitää halki taivaiden
ei saa edes tietää mitä on huominen

Siipiveikko kaiken ottaa lainaan vaan
eikä takaisin maksaa aiokaan
hyvä noste korkealle vie
yöllä kauniilta näyttää moottoritie
ja aamulla saa herätä mistä lie
ilmasilta vie"

Tässäpä tämän yön tematiikkaa kerrassaan suoraan Kaija Koolta. Huomaan syksyn saapuneen muutoksineen. Lehdet kellastuvat, päivät lyhenevät, ihmiset katoavat kesätuulen puhalluksen kadotessa. Ja minä.. Jännästi kaksi vuodenaikaa vaikuttavat minuun eniten. Ne ovat syksy ja kevät. Molemmissa on jotakin samaa, silti niin erilaista. Toinen on yhden aikakauden päätös, toinen toisen alku. Väistämättä ajatukset juoksevat lävitse koko viime vuoden. Elämä valuu filminä silmissäni, pikakelauksella. Vanha Phillipsin VHS-nauhuri surraa kovaäänisesti, A-Ha laulaa Take on Me:tä taustalla, tai laulaisi jos voisi ylittää nauhurin äänen. Se surisee korvissani kovaa. Haluaisin lainata Hectorin hienoa Eurooppa biisiä tähän, mutta en pysty, tai halua lainata koko kappaletta..
"Sä olet maailma, sä elät
 Uutiset ei ruoki, vaan syö sinun lihaa
 Ahmii sun rintaasi,
 Iskee sun suontasi,
 Sydäntä vieroksuen"

Niin paljon asioita, niin paljon tapahtumia. Menetyksiä, ihastumisia, vihastumisia, särjettyjä sydämiä, kasattuja luurankoja, itsensä löytämistä, hukkaamista ja kaipaamista. Elämäni merkityksellisimpiä vuosia, en koe kasvaneeni henkisellä tasolla koskaan yhtä paljon kuin viimeisen vuoden aikana. Viimeiset viikot olen kasvattanut henkistä selkärankaani, opiskellut positiivisuutta ja pienistä asioista iloitsemista. Keltaiset lehdet, lämmin tuuli, karvamadot tiellä, pikkulinnut puissa, tähtitaivas, teemuki työpäivän päälle villasukat jalassa, kasteinen nurmi aamulla.. Elämä on lopulta täynnä paljon hyvää ja aikoina joina pahat voimat kasaantuvat kaikkialla uhanalaisen itseni elinympäristössä tämä on tarpeen.
Silti syksyiseen tapaan koen jälleen outoja kutituksia varpaissa, vanhaa kuumeilua, kadotettuja haluja. Tiedän tämän olevan jokavuotista ja pahenevan mitä pidemmälle pimeys etenee. Mietin omaa elämääni, mitä haluan tehdä, mitä haluan olla. Silti syksyllä tämä tarkoittaa yleensä yhtä asiaa, sitä mikä on minulle lopulta kaikkein tärkeintä, suurinta arvoa ja se on vapaus. Silti koen tuskaa ajatellessani näin, koska epäilen osan tulkitsevan tämän väärin. Haluan vapautta yhteiskunnastamme, vapautta mennä mihin haluan, kokea asioita, vieraissa ympäristöissä, nähdä maailmaa, koittaa entistä paremmin ymmärtää niitä moninaisia kulttuureja joita tällä yhteisellä pallollamme on. Viime aikojen keskustelu saa minussakin inhoreaktioita aikaan ja tämä syventää haluani tehdä asioille jotakin. Yksinkertaisesti sisäinen Indiana Jones haluaa ulos. Antropologi, Arkeologi, Astronautti, Tutkimusmatkailija.. Nyt tajuan mitä halusin jo lapsena. Ymmärrän miksi maantieto ja historia veivät mennessään. Näen miksi tavallaan pidin uskonnosta, vaikka julistauduin ateistiksi jo kymmenvuotiaana opettajani kauhuksi (miellän itseni agnostikoksi nykyään).
Silti samalla minussa on piirre, anteeksi nyt murrun kyyneliin, en tekstin vuoksi, vaan taustabiisin takia. Wind of change..iskee nyt liian kovalla kädellä.. Empatia, samaistuminen tuohon hetkeen on liian voimakas. Se toivo, yhtenäisyys, HYVYYS ja ihmisen rakkaus toista kohtaan sinä hetkenä jolloin maailma oli asteen parempi ja yhtenäisempi, se hetki jolloin tavallinen ihminen päätti, että ..tut nyt riittää. Kappale, joka sai rähjäisessä kuppilassa kaukana Suomesta koko kapakan yhteislauluun, rauhan, rakkauden, ystävyyden ja paremman huomisen nimissä. Se liikuttaa vahvasti.
Huuh.. Niin minussa on piirre, joka kaipaa seesteistä, lähes porvarillista elämää. Omaa kotia, puolisoa, rauhaa, varmuutta, lottoarvontoja, saunakaljaa, säännöllisiä työaikoja, kinastelua kumpi laittaa ruokaa, sekä tietysti rakkautta, elämän suurinta arvoa vapauden ohella, ne eivät sulje toisiaan pois vaan täydentävät toisiaan (en tarkoita vapaata suhdetta tässäkään). Sitä tunnetta ei vaan voita mikään, kiitos aivojen ja kemian. Oikeesti oon ihan herkkis ja romantikko, et silleen, pusipusi vaan.
Mutta koska syksy.. Katselen halvimpia lippuja Indokiinaan (aah tahallinen termi). Hki-Bangkok alle 300e, toki menolippu. Vois kivasti kiertää samalla myös Laosin, Kambodzan, Vietnamin, Indonesian Singaporen, Malesian ja muut. Eksyä Ausseihin, Uuteen Seelantiin, sukeltaa etelämeren aaltoihin, oppia, tutustua, ymmärtää, löytää itseään.
Oikeasti siis hikoilla kuin pistetty sika törkyisessä pikkubussissa kanojen keskellä, kuumottua ötököistä, oudoista ihmisistä ja etenkin virkavallasta, tulla kusetetuksi kerta toisensa perään poliisin toimesta, kokea kulttuurishokin kaikki muodot, kärsiä vatsataudeista, nähdä raastava köyhyys ja kurjuus, joutua epämukavuusalueelle..mutta eikös se ole kaiken kasvun ydin?
Ja sitten on taas se toinen puoleni, joka vetää minua kotiinpäin, koska aaahhh, tunne-elämän uhri.
Näihin sekaviin tunnelmiin suosittelen vaikkapas lasillista kuumaa minttukaakaota lämmittämään mieltä näin syksyllä ja laittamalla taustalle vaikkapa vuoronperään reissubiisejä ja herkkiä rakkauslauluja, kuten ensin Manu Chaoa ja sitte E-roticia, eiks ni?

Syysyön kelailuja

Aamu neljä. Suden hetki. Maailma makaa hiljaisuudessa, mutta minä valvon sitä kaikelta siltä yön tuottamalta pahuudelta. Tänä yönä ei edes väsytä, sillä pitkä yövuoroputki on tehnyt tehtävänsä. Istun hiljaa alku syksyisessä yössä ja katselen tähtiä, mietin maailmaa, kesää, kulunutta aikaa yksin, yhdessä, elämää. Juuri tällaiset hetket ja juuri tämä aika on jotenkin tähän parasta. Huomaan syksyn saapuvan hitaasti ja pahaenteisesti. Tavanomaisesti välttelemme toisiamme, mutta vasta talvea minä tavallaan inhoan, etenkin sitä välivaihetta. Tiedättehän.. Räntää sataa pimeässä harmaudessa vaakasuoraan ja ihmiset ympäriltä ovat kadonneet tai vaihtaneet hymynsä poissaolevaan masennukseen, äksyilyyn vailla syytä, tyhjään katseeseen silmissä, pelkkään kuoreen, joka odottaa kevättä. En pidä siitä, se masentaa itseänikin, kärsinhän välillä kaamoksesta minäkin.. Päätänkin jälleen pitää itseni aktiivisena tulevina aikoina, sekä toivoa että ihmiset ympärilläni eivät juutu koteihinsa tuijottamaan seiniä ja tietokoneen näyttöä. Maailma ei kuole, jos niin haluaa. Se muuttuu ja vaikka kuinka haluaisin taistella tätä muutosta vastaan ja antaa ikuisen kesätuulen puhaltaa, tiedän häviäväni. Silti.. Jos pystyn; haluan levittää edes vähän iloa teille muillekin ja nähdä sitä myös, sillä muuten.. Huuh tästä tulee pitkä talvi taas. Hämärästi muistelen kyllä viime talven menneen tavallaan tavalla, jolla haluaisin talvieni menevän jatkossakin. Balanssissa lämpöä, rauhaa, ulkoilua, ihmisiä, matkustelua, iloa. En nyt kuitenkaan halua ajatella liikaa tulevaa, vaan keskittyä tähän hetkeen.
Hetkeen jossa huomaan puhkisoittavani jälleen Tehosekoittimen Maailma on sun kappaletta. Sen sanat viiltävät, koskettavat ja sopivat tunnelmaan taas.

Ajoittain koen olevani solmussa. En tiedä mihin olen menossa, vai olenko mihinkään.

Toisaalta kysyn jälleen tuttua kysymystä: “Pitääkö tässä elämässä olla aina menossa eteenpäin ja jos pitää mitä on eteenpäin”. Onko se isompi palkka? Suurempi perhe? Omistusasunto mökkeineen? Downshiftaamista? Onko väärin tyytyä siihen mitä jo on ja nauttia siitä? Tarvitseeko suorittaa? Tarvitseeko kilpailla? Mihin menet maailma?

Tähtitaivaan äärettömyys rauhoittaa. Ne ovat tavallaan ikuisia ja sieltä käsin nämä asiat ovat niin pientä ja lyhytaikaista, että sitä ei voi käsittää. Minusta piti tulla astronautti ja arkeologi, ei tullut kumpaakaan. Silti samaistan luonnettani ja intressejäni näihin hengenheimolaisiin hyvinkin usein. Löytöretkeilijää siis. Välillä tuntuu että elämä junnaa vähän paikallaan, mutta en tiedä mihin haluaisin sen etenevän. Tai tavallaan tiedän, mutta niitä kuuluisia muuttujia on paljon. Etenen siis hitaasti kohti pieniä päämääriä joiden haluaisin pysyvän, vaikka tiedänkin asioissa tapahtuvan toisinaan kausaalista vaihtelua en jaksaisi aloittaa pohjalta, nollista, kuten niin monta kertaa aiemminkin. En kiellä kokemusten kasvattavuutta tietenkään. Miettiessäni missä olin vuosi sitten ja missä olen nyt voin todeta monilla tavoin elämäni olevan parempaa. Toivon ja ainakin koitan pitää suunnan samana miettimättä liian tarkasti missä olen vuoden päästä.

Haaveita, pieniä, suuria, lusikkalistaa.. Vaikka tavallaan olenkin vähän päämäärätietoinen, en aina tiedosta sen muutoksia, välillä en halua. Vaikka luotankin itseeni ja omiin kykyihini tuntien rajani, on minun edelleen vaikea luottaa muihin. Mikä on omalla tavallaan paradoksaalista, koska pyrin olemaan avoin ja sisälläni asuva maailmanparantaja onkin usein vauhdissa. Koen silti ihmisten välillä väsyttävän, enkä jaksa kiinnostua kaikista tavalla jonka jokainen oikeastaan ansaitsisi. Se on vain..liian kuluttavaa?

En oikein tiedä mitä kaipaan, vai kaipaanko mitään? Lisäsisältöä ehkä, mutta mitä? Olen ainakin about maailmankaikkeuden huonoin aloittamaan harrastuksia, koska: a) En pidä aikatauluista b) A:han liittyen harrastaisin vain kun on fiilistä c) En pidä kilpailemisesta d) En halua maksaa itseäni kipeäksi.

Tosin innostun kyllä herkästi, mutta harvaan asiaan mielenkiintoni riittää pidempään, tämän osoittakoon pianoni joka kerää pölyä sänkyni alla.. Joten tälle osastolle voin ottaa vinkkejä vastaan, jos ne esitetään fiksusti, sillä tyrmään myös liian tyrkytetyt mielipiteet turhan nopeasti, vaikka myöhemmin kun saan palastella ja sulatella voinkin olla samaa mieltä.
Kellon madellessa kohti viittä havaitsen väsymystä, mutta en pääse ajatuksiani pakoon vieläkään. En tajua edes miksi? Toivoja, pelkoja, unelmia, ideoita, mutta ei mitään konkreettista, ei mitään mistä saisin kiinni, ei yhtään solmua auottavaksi, mutta näinhän täällä käy, enkä silti jaksa huolia. Haluaisin vain maata, tuijottaa tähtiä, pohtia, keskustella ja jakaa näitä ajatuksia, tuntemuksia, sekä mietteitä maailmasta. Purkaa lastia. Ehkä sekin hetki tulee ja sitä odotellessa..Harry Belafonte ja Banana boat songin tahtiin.. "Work all night on a drink a rum
Daylight come and me wan' go home"

Sekavia lomatunnelmia

Laiska lomapäivä vaihtuu hitaasti jälleen yhteen laiskaan iltaan. En ole viimeisen muutaman päivän aikana tehnyt oikeastaan mitään. Vain ollut, nauttinut ja vaihtanut aamupäivällä toimistoni sängystä sohvalle ja takaisin. Ei herätyskelloa, ei aikatauluja, ei kalenteria, ei ketään kertomassa mitä pitäisi tehdä. Olen jatkuvasti sekaisin päivistä. Pidän tätä hyvänä merkkinä loman kulkemisesta hitaasti omalla painollaan rullaten.

Silti on ollut pakko suorittaa pakollisia ruokavarastoni täydennyksiä. Nopeita iskuja lähikauppaan vyöryen ja vauhdilla takaisin. Huomaamattomasti, kuin kameleontti. Pukeutunut vain mukaviin kotivaatteisiin ja välillä en jaksa edes pukeutua, vaan heiluttelen helikopteria ikkunan edes.. Ehkä en.

Huomaan hälyttävästi kaipaavani liikuntaa ja rommia. Rommivarastoni näyttää uhkaavasti kutistuvan ja yritykseni saada kaikenväriset ja kokoiset rommini lisääntymään keskenään on epäonnistunut. Kenties rommi on rasistinen alkoholi, mutta ainakaan vielä se ei ole sekaantunut viskiin.

Edellisviikon pitkän roadtripin jäljiltä olen kaivannut omaa aikaani, omaa tilaani hämmentävän paljon. Silti muutaman päivän boottauksen jäljiltä alan etäisesti kaipaamaan ihmisseuraa. Toistaiseksi olen koittanut kommunikoida puutarhassani vaeltavien muurahaisten, pienten hämähäkkien ja yhden mustarastaan kanssa. Nämäkin yritykseni ovat olleet melkoisen kehnoja, vaikkakin mustarastaalla olikin asiaa. Koitin soittaa sille Cat Stevensin Morning has Brokenia. Tiedättehän sitä biisiä jossa mustarastas on puhunut. Sain vain virneen ennenkuin mustapukuinen ystäväni päätti suunnata naapurini katolle. Se pitää naapurini katosta paljon.

Katsahdan kalenterini edenneen jo tiistain kohdalle. Hämmentävää. Lämmin ilta, muttei niin lämmin vieläkään että pääsisin riippumaton asennukseen. Pelkään näiden talkoiden jäävän tulevaan kesään. Mikään ei voita laiskaa tunnetta kun saa lämpimänä päivänä köllöttää puolialasti hammockissaan. Polttaa piippua ja nauttia kylmiä juomia kenties kirjan kera. Kenties parasta mitä voi housut jalassa tai kiltti päällä tehdä?

Päätän jatkaa downshiftausta vielä ainakin huomisen verran. Torstai olkoon toivoa täynnä.

Havaitsen mansikka coolerin ehtyvän ja piippunikin kaipaa täyttöä. Jäänpä siis toivottamaan hyvää kesää kaikille. Doctors order: Muistakaa nesteytys ja ihmiset ympärillänne ajoittaisten erakoitumisten jälkeen.

Ai kävin heittämässä frisbeetä. Ylväässä yksinäisyydessäni. Eli liikuntakin hoidettu, nyt hedonismia, tack.

Kuka minä olen? Persoonallisuuden arviointia

Paitsi että olen kuluneen vuoden aikana muuttunut. Kuulemani mukaan paljon on sitä mielenkiintoista analysoida. Oikeastaan syythän eivät minua kiinnosta, niitä on paljon. Lopullinen syy on oikeastaan itsensä hyväksyminen ja ymmärtäminen.
Auringon taas paistaessa ja vesipiipun kärytessä vieressä voimmekin pohtia omaa persoonaani. Omaani tietysti, onhan tämä oma hengen tuotteeni, pohjattomien syvyyksien ja sielunelämän blogini.
Ensimmäinen pieni huomioni muuten on sellainen, että minulla hei, ei ihan oikeasti ole mitään tarvetta päteä. Jätän sen muille, minua se ei kiinnosta. Oliko tässä ristiriita, toki on. Asia on tarkemmin niin, että minua ei aina kiinnosta kuka tai mikä on oikeassa ja mikä väärässä, mutta minulla on tarve olla asioista jotakin mieltä, se ei tarkoita että minun tulisi olla oikeassa. Mieltäni saa muuttaa jos osaat perustella sen tarpeeksi hyvin. Toinen seikka on minulle vaikea myöntää. Luulin olevani rationaalinen ajattelija, todellisuudessa en ole. Olen tunteideni ohjaama tuuliviiri. Spontaanius, fiilistely ja intuitio ovat ohjaajiani. En yksinkertaisesti jaksa miettiä asioita liikaa, vaikka olenkin syvällinen, en mieti logiikan kannalta. Minun sisäinen maailmani on yleensä vain kiintoisampi kuin ulkoinen ja sinne voin upota varsin helposti. Mikä siis olen?
Psykologit, nuo tosielämän huijarit ovat määrittäneet tämän luonnetyypin: INFP:si. Meitä on n. 4% väestöstä.
"INFP:t ovat tunteellisia idealisteja, joiden ensimmäinen funktio on sisäänpäin suuntautunut tunteellisuus. Tämä tekee heistä erittäin herkkiä ja sisäänpäinkääntyneitä ihmisiä, joiden elämää ohjaavat pääasiassa tunteet rationaalisuuden sijaan. Se ei kuitenkaan tee heistä tyhmiä ja usein he ovatkin varsinaisia tunnemagneetteja, jotka pystyvät halutessaan ymmärtämään ja vaistoamaan muiden tuntemuksia ällistyttävän hyvin."

" He näkevät yleensä maailman pinkkien lasiensa läpi ja uskovat ihmisten hyvyyteen jopa silloin, kun rationaallisemmat ihmiset ovat toivonsa jo heittäneet. Se on samaan aikaan mahdollisuus ja riski."

"Toiseksi vahvin funktio INFP:llä on ulospäinsuuntautunut intuitio. Tämä tekee INFP:stä erittäin taiteellisia, avomielisiä ja joustavia ajattelijoita. Aika usein he käyttävät intuitiotaan jonkunlaiseen taiteellisuuteen, jossa he kanavoivat sisäisiä tuntemuksiaan luodakseen jotain oli kyse sitten maalaamisesta, piirtämisestä, musiikista, runoudesta tai kaunokirjallisuudesta. Jos jokin aihe kiinnostaa heitä, niin heidän intuitionsa tarttuu kyseiseen aiheeseen hanakasti ja usein hän pystyykin päänsä sisällä yhdistämään asioita hämmästyttävän nopeasti ja sponttaanisti. Usein he myös näkevät asioita uusista näkökulmista, jotka eivät välttämättä olisi tulleet muiden mieleen.  "

"Kolmantena funktiona on sisäänpäinkääntynyt tosiasiallisuus, joka tuo vakautta INFP:n elämään. Työskennellessään heillä onkin usein erinomainen keskittymiskyky, jolloin he sulkevat muun maailman ulkopuolelleen. Sisäänpäin suuntautunut tosiallisuus yhdessä tunteellisuuden kanssa saa heidät tavoittelemaan harmoniaa elämäänsä ja heille onkin tärkeää, että kaikkien mielipiteitä kuullaan ja kaikilla on kivaa. Kyseinen funktio ei kuitenkaan ole INFP:llä kovin vahva ja sen vuoksi he eivät useinkaan ole kovin käytännönläheisiä ja tämän vuoksi heillä saattaa olla ongelmia arkielämän kanssa. Heillä ei yleensä riitä kärsivällisyyttä minkäänlaisiin pidempiaikaisiin rutiinitöihin eivätkä he ole kovin organisointikykyisiä. INFP:t eivät myöskään pidä perinteitä tai lakeja kovin suuressa arvossa. He seuraavat mielummin päänsä sisällä olevaa moraalikoodistoa, joka onkin usein vahvempi ja reilumpi kuin ympäristön sanelemat säännöt."

"Usein heidän on vaikea perustella mielipiteitään rationaalisesti, koska tunteet painavat vaa'assa niin paljon enemmän. Stressitilanteissa heidän ulospäinsuuntaunut ajettelu saattaa kuitenkin napsahtaa hyökkäystilaan, jolloin tuleekin kerralla "tuutin täydeltä". Tämä saattaa tapahtua myös, kun heidän ydinarvojaan loukataan jollakin tavalla. Jälkikäteen he kuitenkin katuvat tätä purkausta ja palautuvat nopeasti omaksi rauhalliseksi itsekseen. Tämän funktion heikkouden vuoksi INFP:t ovatkin erittäin herkkiä kaikkea kritiikkiä kohtaan, jonka he ottavat usein henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka kritiikki olisikin tarkoitettu rakentavaksi."

" Kun he pohtivat miten jatkaa eteenpäin, he nojaavat kunniaan, kauneuteen, moraaliin ja hyvyyteen. INFP:itä ohjaa heidän aikomustensa puhtaus, eivät palkinnot tai rangaistukset."

"

Me tiedämme mitä olemme, mutta emme sitä, mitä voisimme olla

Parhaimmillaan nämä ominaisuudet antavat INFP:ille mahdollisuuden kommunikoida syvällisesti muiden kanssa metaforia ja vertauskuvia käyttäen, ymmärtäen ja luoden symboleita joilla jakaa ajatuksia. Tällaisen intuitiivisen kommunikaatiotavan voima johtaa kohti luovaa työtä, eikä olekaan ihme, että monet kuuluisat INFP:t ovat runoilijoita, kirjailijoita ja näyttelijöitä. INFP:ille on tärkeää ymmärtää itsensä ja paikkansa maailmassa, ja he sukeltavat näihin ajatuksiin heijastamalla oman itsensä heidän työhönsä.

INFP:illä on lahjoja itseilmaisuun ja oman kauneutensa ja salaisuuksiensa paljastamiseen metaforien ja fiktiivisten hahmojen kautta."

 

"INFP:t uivat usein syvissä ajatuksissa ja rakastavat hypoteettisia ja filosofisia pohdintoja enemmän kuin mikään muu persoonallisuustyyppi. Jos INFP:itä ei tarkkailla, he helposti menettävät kosketuksen arkeen ja siirtyvät “erakkomoodiin”, ja heidän vetämisensä takaisin todellisuuteen voi viedä rutkasti energiaa heidän ystäviltään tai kumppaneiltaan. Onneksi INFP:iden kiintymys, luovuus, epäitsekkyys ja idealistisuus palaavat aina takaisin kuin kukat keväisin, ja ne palkitsevat heidän ja heidän rakkaansa – ei ehkä logiikalla ja käytännöllisyydellä vaan maailmankatsomuksella, joka inspiroi myötätuntoa, ystävällisyyttä ja kauneutta kaikkialla minne he menevät."

Ja jotta en erakoituisi tämän vyöryn alle tarjoile kattauksen tuttuja nimiä samasta persoonasta. Näitä muita vaikeita henkilöitä:

Jean-Jacques Rousseau, J.R.R. Tolkien, A. A. Milne, Vincent van Gogh, William Shakespeare, Hans Christian Andersen, J.K Rowling, John Lennon, Jim Morrison, Kurt Cobain, Tim Burton, Johnny Depp, Björk, David Lynch, Andy Warhol, Jude Law, Heath Ledger, Tori Amos, Virginia Woolf, Robert Pattinson, John F. Kennedy, Diana, Nuuskamuikkunen, Fox Mulder, E.T, Lassi (Lassi&Leevi).

Rauhan, vai pelon ja vihan aika?

Miksi viha on rakkautta vahvempi tunne niin monelle?

Missä on myötätunto? Miksi konservatiivisuus ja rehellisesti junttius ovat nostaneet viime vuosina päätään? Missä ovat mielestäni fiksusti ja laveasti asioita katsovat ihmiset? Maailma ei ole mustavalkoinen, ei ole hyvää ja pahaa, ei oikeaa ja väärää. On vain tuhansia sävyjä, yhtä monta totuutta, kuin kertojaakin, lakeja, jotka suosivat eniten maksavaa.

Antropologi sisälläni kertoo tämän johtuvan siitä, että kivikaudesta on liian vähän aikaa. Se aika jolloin Kikan villit apinamiehet hallitsivat ja vahvimmat mulkut selvisivät. Ne jotka söivät toisten kipoista, tappoivat kaiken jota eivät ymmärtäneet ja naivat kaikkea mikä liikkuu.

Kuulostiko se kuitenkin kovin modernilta tulkinnalta?

Koska itse kaihdan konflikteja ja väkivalta saa minut suunniltani pidän ääriliikkeitä suunnattuna vain yksinkertaisille. Tai niille jotka ovat tippuneet kelkasta, tai joilla ei ole mitään menetettävää, vain halu kuulua johonkin itseään suurempaan, ensimmäiseen joka tarjoaa helppoja ratkaisuja ja hyväksyy mukaansa. Silti yhä useammin näen muuten fiksuina ja hyvinä pitämiäni ihmisiä tällaisessa touhussa mukana. Erilaisuus pelottaa, totta kai. Mutta onko oikea tapa juosta sitä karkuun, sulkea se kokonaan pois. Lisää aitaa, vartijoita, poliiseja, pelolle valtaa, vihalle valtaa, tiiliskiviä, palavia autoja ja napalmin tuoksua aamussa. Haluammeko maailman, jossa minun tulee pelätä jokaista erilaista ihmistä, rotuun, ihonväriin, seksuaaliseen suuntautumiseen, uskontoon, tai mihinkään muuhun lokeroon katsoen?

Mitäpä jos hyväksymme tällaisen olemassaolon ja otamme erilaisuuden vastaan, yritämme ymmärtää vieraita tapoja ja kulttuureja? Vai rakentaisinko kuitenkin vallihaudan ja eläisin omassa kuplassani? Anteeksi.. Mutta haluaisin vain puhkaista sen kuplasi ennen sen puhaltamista. Kuplat eivät kehity, ne taantuvat ja sitten puhkeavat.

Me olemme kaikki ihmisiä. Samanlaisia. Meissä on hyviä, meissä on huonoja, mutta mitä enemmän erottelemme toisiamme ja mitä kauemmaksi yritämme globaalissa maailmassa linnoittautua, sitä kauemmas juoksemme itsestämme. Piirrämme keinotekoisia rajoja, maalaamme kankaita lipuiksi, luomme symboleja pönkittämään kansallista egoamme. Asevarustelemme siinä pelossa että joku muu haluaa tuhota kaiken? Miksi ihmeessä? Ei tavallinen ihminen halua sotaa, kuolemaa, kauhua, pakolaisuutta, köyhyyttä, pelkoa, nälkää.. Kenen rajoja, kenen rahoja me muka turvaamme? Kuka kontrolloikaan lopulta pelkoa, kuka tekee sillä rahaa, kuka omistaa median, kenen propagandaa uskomme totuutena? Ei pieni ihminen ainakaan. Ihminen haluaa vain rauhaa ja onnellisuutta. Universaalisti. Meillä on vain yksi koti, yksi kansa. Se on planeettamme maa ja sen asukkaat.

Mitäpä jos ei olisi valtioita, ei symboleita jonka puolesta kuolla, tai tappaa? Ehkä sinne on vielä matkaa, mutta... Se matka on jo alkanut. ”Give peace a chance” ja hyväksy ulkoinen erilaisuus, se ei määritä kuka sinä olet, se ei myöskään määritä ruuhkabussissa istuvaa ulkomaalaista. Jos kylvämme vihaa ja pelkoa, sen saman me myös niitämme. Jos puuhun mahtuu yksi mätä omena, se ei tarkoita että kaikki omenat jokaisessa erilaisessa puussa, kuin siinä sinun takapihasi puussa ovat pilalla. Lopuksi.. Ihminen kykenee kamaliin tekoihin, mutta aina on mahdollisuus valita. Valitsetko itse rauhan vai väkivallan?

Lähtisitkö kanssani matkalle elämään?

Pää on tyhjä...sydän liian täynnä.
Juhannus lähestyy kovaa vauhtia klassisella tavallaan. Sateista, viileää, mutta silti Suomi juhlii, tanssii, soi ja hukkuu. Itse jään töihin korjaamaan potin kotiin. Pitäähän jonkun valvoa maailman rauhaakin samalla, kun sinä ryyppäät illan kolmatta jaloviinapulloa, ajat perheen hankeen ja hukut pikitielle paluuliikenteen keskelle?
Itse odottelen viimeistä käskyä, vapautusta nykyisestä tuskasta. En vielä tiedä millaisena se saapuu, mutta näen sen olevan tulossa.
En tarkoita kaulakiikkua, anteeksi, vaan pääsylippua pois tästä ympyröiden maailmasta. Olen jonottanut sitä jo kauan. Seissyt tällä bussipysäkillä katsomassa auton peräpeiliä, onnellisia kasvoja matkalla tuntemattomaan.
 Vaan onko tämä polku se onnellinen Disney elokuvien loppu? Saako prinsessa prinssinsä puhuvien pikkulintujen sirkuttaessa taustalla? Kuka tietää, onnelliset eivät ole ainakaan palanneet takaisin tänne murheellisten laulujen maahan.
Lainaan vähän Hesarin Nyt.fi:tä tähän ja sen haastattelua onnellisuusfilosofi Frank Martelan kanssa: "Mitä jos kaikki meneekin pieleen?"Sitten menee. On parempi kokeilla ja epäonnistua kuin olla koskaan kokeilematta."
Onko tosiaan? Onko olemassa tieteellistä tutkimusta, että se on parempi?"Hahhah! Se on kontekstisidonnaista. Ei välttämättä kannata kokeilla benji-hyppyä ilman köyttä. Mutta jos kokee olevansa onneton väärän työn takia, niin kyllä realismin rajoissa olevia unelmia kannattaa tavoitella, riskeistä huolimatta."
"
Nyt olemme asian ytimessä. Hyppy tuntemattomaan on aina parempi kuin loputon empiminen. Alan hiljakseen näkemään oman polkuni, ne asiat jotka oikeasti haluan. Tällä matkalla on luonnollisesti useita pysäkkejä, kuten kaikilla matkoilla, mutta tärkeintä on lähteminen. Matkasuunnitelmakin saattaa muuttua, voi olla että hyppään bussista paria pysäkkiä suunniteltua aiemmin ja jään fiilistelemään uutta, outoa ja spontaania. Voi olla, että jokin pysähdys osoittautuu toista pidemmäksi, koska se tarjoaa minulle elämyksiä, nautintoa, kauneutta. Jokaisen muiston kannan silti loppuun asti, jokaista tavallaan vaalien. Joillekin pysäkeille voi palata takaisin, joiltakin pysäkeiltä voi matkalle ottaa mukaan jonkun tärkeän.. Matka on kuitenkin tärkeämpi, kuin päämäärä.
"
Kukaan ei ole oman onnensa seppä. Ihminen on enemmänkin oman onnensa keskushyökkääjä: jos tiimi ympärillä ei tue, on vaikea tehdä yksin maalia.""

Hahmotan hiljakseen matkan ääriviivoja.  Taivaanrannanmaalari ei koskaan näe, eikä halua nähdä, taivaalleen rajoja, mutta ehkä värien sävy on muuttunut vuosien varrella. And the roaaaad iiis loonngg..

Kesä ja kimalaiset ovat täällä tänään

Suvituuli puhaltaa kasvoille, pääskyt aloittivat lentonsa, lihavat kimalaiset pörräävät ja nurmikko on ajettu. Tuore.. Vasta-ajeltu ruoho tuoksuu nenässä. Loistava hetki siirtää toimisto loppupäiväksi nurmikolle ja nauttia.
Avaan jääkaapin. Ei lawnmover bisseä purkkia, pulloa, eikä kegiäkään. Sekoittelen siis siirtomaaisännän lailla itselleni Gin&Tonicia peloissani. Maailma lämpenee, kenties tänä kesänä malaria iskee jo Ryysyrantaankin? Lataan vesipiipun täyteen ColaDragonia. Cola mitt Energie, todella maistuva tupakka, joka viimeistään muutaman tunnin session jälkeen saa mielettömän nikotiinirushin päälle. Energie auf Deutchland/Turkish Deutchland.
Viimein istun ruoholla. Se tuntuu hyvältä, mustarastas lauluaa naapuritalon katolla veikeästi. Kaivan läppäriltä jotakin ristiriitaista saundia ärsyttääkseni naapuruston pikkusieluja ja löytääkseni jonkun joka ymmärtää ja haluaa muuttua. Muuttaa elämänsä pois sen uomista. Niistä synnynnäisistä kiskoista ja saamaan ajattelemaan omilla aivoillaan. En maailmanpankin, en hallituksen, en suurvaltioiden ja muiden kolonistien aivoilla. ”Tehkää maailmanvallankumous” huutaa matkaradio.
Kirjoitin omaa bucketlistiä, eli lusikkalistaa. Laitoin yhdeksi kohdaksi: ”Eroa systeemistä”. Olen tutkiskellut itseäni. Havainnut muuttuneeni paljon. Näen globalisaation ilman perussuomalaisia laseja. Se on haaste, se on riski, mutta se on mahdollisuus jota odotan. Se hetki että koko ihmiskunta alkaa ponnistella yhteisvoimin rauhan, ympäristön ja keskinäisen rakkauden puolesta. Huomaan että minusta on tullut pasifisti. Pohdinkin siis tulisiko minun irtisanoutua armeijasta jo ihan yleisen ärsytyksen vuoksi?
Silti kesä on täällä tänään. Pienet päämäärät elämässäni saattavat syksyllä käydä toteen. Kenties saan viimein jätettyä tämän cityn ympyrät taakseni? Eräs suuri mies totesi ”If U can dream it, U can do it”.
Kimalainen pörrää vieressäni surullisena etsimässä kukkasia. Olen leikannut ystäväni voikukat. Lohdutan hyödyllistä pyöreää ystävää, että aion istuttaa kyllä kukkia, kasveja ja yrttejä kunhan kesä etenee hieman. Minttua ainakin, koska kesä alkaa todella vasta ensimmäisestä helteisestä päivästä kun saan lasillisen Mojitoa riippumattooni. ”Saimme niellä rakkautta” laulaa matkaradio taustalla. Kyllä.. tämäkin on tarkoitukseni. Lusikkalistani ensimmäinen asia on ikuinen toive, se kaikista tärkein asia: Rakastaa aina täysillä. Opiskella huolella hengen ja ruumiin suhdetta.

Alan tuntea pientä päihtymystä, nousua, Elämä on loputon kasvun paikka hyvyydelle, rakkaudelle ja pienille onnellisille asioille. Pyytteetön hymy, pienet asiat, yllätykset.. Ja se, ettei koskaan hyydy nauttimaan vain saavutetuista hedelmistä unohtaen edellisen. Mikään ei ole pysyvää, jos ei ponnistele sen eteen. Rakkaus, parisuhde vaatii aina kaksi. Kaksi alastonta valmiina hyppäämään yhdessä tuntemattomaan. Välillä vaikeaan, välillä antoisaan elämään kahden. Antaakseen kaikkensa pyyteettä kohti parempaa, jotakin itseään suurempaa.. Onnellisuutta, tuota meidän kaikkien päämääräämme kohden. Euforiaa, hyvänolon tunnetta, dopamiinia, perhosia vatsassa, jalat alta, iloa, naurua, läheisyyttä..
Kimalainen pörrää jo iloisempana, sekin tietää mikä on elämän tarkoitus.

Voikukan keltainen toukokuu

Toukokuu tikittää kovaa vauhtia kohti kesäkuuta.

Välillä tuntuu että elän limbossa, jossa päivät seuraavat päättömästi toisiaan samanlaisina kohti lopullista ratkaisua. 

Välillä aika matelee hitaasti, vaikka maailma ei antaisikaan sitä kaikkein parastaan. Yön hitaat ja hiljaiset tunnit, hiljaisen musiikin katkaisee vain uskollisen kirjoituskoneeni naputus alkavan kesän yössä. Pihamaan pikkulinnut ovat vaienneet, muksut eivät potki palloaan terassilleni ja minä koitan jälleen epätoivon vimmalla pitää itseäni hereillä Suden hetki. Näin tänään kevään ensimmäisen voikukan, mihin tämä aika katoaa. Kohta on jo juhannus.

Outo kevät. Opettavainen talvi.

 Maailma on ollut jo pitkään matkalla kohti helvettiä, mutta hei..mehän olemme jo perillä. Maalle on valittu perskeko hallitus, joka tulee lukemaan talouden madonlukuja tavoilla jotka eivät lupaa pienen ihmisen hyvinvoinnille mitään hyvää, toistaen muiden jo koeteltuja keinoja, vailla toimivia ratkaisuja. Raha on kadonnut maailmasta. Ekonomit kiistelevät kenen taskuun, ei minun ainakaan ja kohta he saapuvat viemään loputkin. Eräs ihminen totesi vasta hetkinen sitten, talvella, että vain ahneet, kusipäät ja itsekkäät pärjäävät täällä. He joille mikään ei riitä.

Poltan ketjussa vesipiippua, otan viskihuikan. Se lämmittää alkavassa vesisateessa. No kevätsade puhdistaa.. En usko ihmiskunnan selviävän tällä tahdilla ja pelkään meidän vain kiihdyttävän omaa tuhoamme. Jeesys, toivottavasti minun ei tarvitse olla näkemässä viimeistä romahdusta. Silti olin jo päättänyt elää ikuisesti, tai kuolla yrittäessä.

Oma elämäni matelee oudosti. Hyppäsin kohti tuntematonta, taas. Tajusin, että ei ole mitään järkeä jarrutella turhaan. Sielu, sydän, järki, tunteet, jne. Ristiriitoja, mutta tunneihmisenä en pysty holdaamaan mitään kauaa. FR David lauloi aiheesta joskus, vissiin moni muukin.

Näen haasteita, jotka onneksi tunnistan itsessäni. Antakaa minulle voimia ja älykkyyttä usvaiseen päähäni, että osaisin joskus pitää osan tyhmistä nokkeluuksistani itselläni. Antakaa minulle voimaa luottaa muuhunkin kuin itseeni. Tämä polku on tarpeeksi raskas yksin kulkea, mutta taakkaa on vaikea jakaa. On aina ollut. Antakaa voimia, etten pelkää enään. Pelkoa, että välitän liian kovaa, pelkoa että kaikki kaatuu ja minuun sattuu taas, pelkoa että käy kuten..viimeksikin. Pelkoa, että pelkään näin käyvän, enkä uskalla..Rakastaa täysillä? Siilin dilemma kummittelee mielessä, sitä en halua. Ristiriitoja taas, mutta onneksi kaikki muu paitsi purjehdus on turhaa?

Silti.. Paljon työtä, paljon tahtoa, paljon antamista ja hyväksymistä. Tähän haasteeseen haluan tarttua ja unohtaa elämän julmat realiteetit, synkän maailman ja muut vittumaiset pikkukivet polullani. Haluan tanssia sateenkaaressa, kesätuulen puhaltaessa hiuksiini elämäni aallokossa toisen samanlaisen kaarnalaivan kanssa. Vaihtaa mieleni harmaasta..keltaiseen. Ystävät. Sanon sen taas. Tästä tulee hyvin mielenkiintoinen kesä. Näen edessäni polun, joka on jotenkin niin tuttu, silti aivan uusi. Polku, jonka jotenkin tunnen, mutta epäilen, että en tiedä mistään mitään. Silti haluan tutkia, löytää ja tuntea siitä kaiken. "Nyt sisään suureen unelmaan tahdon sukeltaa
Ja toivon ettei aika tää tuu koskaan loppumaan"

Sadepäivän ihmisistä suvituulen puhallukseen

Elämä kulkee omia raiteitaan hitaasti.. No näin sitä lapsena fiilisteli. Ikuinen kesä vaihtui skoleen ja muuhun systeemiin. Aika jyrää armotonta me-nooo-aan eteenpäin. Ehkä se johtuu vaan siitä, että kulunut vuosi on ollut sitä suurten muutosten ja kasvun aikaa. Jokainen kuukausi, viikko ja päivä tuntuu uudelta seikkailulta. Täynnä värejä, tunnetta ja outoja tapahtumia, joista voi vain kompuroida, nousta uudelleen suurempana. Tänään olen hymyillyt. Ei minulle mikään tavallisin olotila. En osaa hymyillä teennäisesti, tai muuten vain. Kun minä hymyilen, koko maailma hymyilee, aurinko paistaa juuri minulle kirkkaampana kuin kenellekään, mieli laulaa ja minun..minun on hyvä olla, kuin ekstaasissa ratin takana keskellä yötä sukeltamassa kohti äärirajoja ja niiden yli. Jos näet minun hymyilevän tiedät katsovasi onnellista ihmistä, jos virnistän..juokse =D Sillä rakastan kanssaihmisten hämmentämistä, testailua, psykologisia kokeita ja vittuilua.

Tunnen sen hetken vieläkin. Kävelin kaupasta kotiin. Kevät päätti avata märät holvinsa ja sataa koko vaalit kärsineen maan päälle.

Miksi kärsineen? No, ehkä minussa asuu sen verran pessimistiä, että en kaipaisi uutta porvarihallitusta. Koska minä kannatan hyvinvointivaltiota, jossa ihmisestä välitetään ja autetaan. Kannatan vapautta ja tasa-arvoa rotuun, uskontoon, taustaan ja kulttuuriin katsomatta. En halua kiistellä, vaan luoda hyvinvointia kaikille, mutta luonto ja ympäristö huomioiden. Loppuu tämän planeetan, meidän kaikenkarvaisten ja höyhenpukuisten kodin raiskaaminen. One people, one planet, one chance. 

Asiaan.. Idealisti sai yliotteen asiasta, vaan ei vielä Aasiasta.

 Minä astelin märkänä kotiin. Vesi litisi vaellustossujen alla innokkaasti ja sade rummutti pisaroillaan varjoani. Silti.. Hymyilin, lauloin ja singing in the rain jäi tällä matkalla kakkoseksi. Sillä juuri minun uitettuun risukasaani paistoi se ainoa lämmittävä ja kesäinen auringon säde. Se ei ollut pahoillaan, vaan hymyili kanssani. Pikkulinnut lentelivät puissa, talitintti pariskunta sirkutti iloisena toisilleen ja radiostakin kuului vain hyväntuulista musiikkia: ”Vie mut minne vaan, taivaanrannan taa”. Päätin samalta seisomalta jatkaa taivaanrannanmaalailua, joka onkin yksi lempipuuhistani.

Korkkasin oluen sohvalla kesken tuulimyllynlämmittämisen. Kotipolttoinen tuote, joka pesee, pieksee ja pyyhkii pöytää ah..niin monella muulla vastaavalla kaupallisella. Jälleen se tunne, joka huutaa: ”Antakaa mahdollisuus, niin voin näyttää kuinka syvälle minun kaninkoloni vie”. Tiedän olevani hyvä tässä. Tarkka makuaisti, ymmärrys raaka-aineista, prosessista ja tarpeeksi luovaa hulluutta, joka on tietysti vahvin osa-alueeni.. Kenties jonakin päivänä..

Koen olevani eräänlaisessa ja hyvin kiintoisassa risteyskohdassa. Mieltäni kutkuttaa niin moni mahdollisuus joihin voisin tarttua. Tosin tiedän, tai epäilen tarttuvani siihen joka tuntuu parhaimmalta ja oikeimmalta juuri nyt. Haluan törmätä elämään kuin seinään ja niellä sitä rakkautta. Hymyillä myös huomennakin.

Kaarnalaivailua elämän aallokoissa

Neljä tuntia kelailua takana tässä yössä. Keskustelu sai minut uppoamaan syvälle, pohtimaan asioita. Joskus tilanteet ovat kiperiä, joskus taas kaikki on selvää, mutta katalyytti puuttuu. Sen löytyessä uppoaa.

 Raha, Työ, Tarkoitus. Laskuja, Muki Keisarin morsianta, ahaa elämyksiä. Note to self: Pitää aamulla varmistaa vielä kirjanpitäjältä, että paljonko minulle jäikään hilloa käteen?
 Kelasin itse pitkään mihin paalu katoaa. Meinasin antaa kirjanpitäjälle vähintään monoa takalistoon. Kunnes... Tajusin, että se menee matkustamiseen. Olin tyytyväinen, mutta tsekkaan vielä tilikirjat itse ennen bookerin hirttämistä. 
Kelasin asioita. Mitä ihminen katuu viimeisellä pysäkillä? Mitä arvostaa? Mitä haluaa? Muistot, kokemukset, sattumat, ihmiset, paikkojen näkeminen, oleminen.. Muttei omistaminen, paitsi jos on faarao ja minä en ole edes Kleopatra. 
Tajusin myös etten ole koskaan nauttinut töistä, kertaakaan ei ole ollut kiva lähteä töihin. Älkää ymmärtäkö väärin töissä ollessa on joskus ihan hauskaa, muttei se liity työntekoon, vaan muuhun perseilyyn työpaikalla. Mietin onko vika vain minussa, duuneissa, vai missä? Ja nyt kun tämän tajusin alkoi masentaa ja elän hetkeä jolloin "Life is a lemon and I want my money back".

Tähän minun lääkkeeni on ollut tavallisesti nostaa kytkintä, vaihtaa maisemaa, pakata mustalaisleiri seuraavalle matkalle kohti tuntematonta. Eskapismia. Nyt olen selvästi taas tämän kynnyksellä, haistelemassa tuulta, tuijottamassa tyhjyyteen vain havahtuakseni ajoittain todellisuuteen jossa en haluaisi olla. Huonokin päätös vaikuttaa paremmalta kuin päättämättömyys ja paikallaan junnaaminen.
 Samalla huomaa itsessään väsymystä tähän leikkiin. En haluaisi enään pettyä, aloittaa alusta ja rakentaa pesääni alati. Helpoin päätös kutittaa taas korvaani. Pakkaa, myy, lähde, unohda, jätä.Joskus palatessa voi sitten aloittaa alusta, mutta kun en jaksa kulkea lähtöruutuun aina uudestaan. Laskin huvikseni muuttaneeni elämäni aikana jo 12 kertaa.  
Vanha ja keskiluokkaisuutta kaipaavako minusta on tulossa? Tuskin, haluaisin vain olla onnellinen, en vain tyytyväinen.Tee loppuu, minua kaivataan, mutta minä en kaipaa nyt ketään. Työ vapauttaa, vaan ei täällä. Velvollisuudentunto potkii minua ylös, sieluni ahteria särkee. Ristiriita sisällä hämmentää ja ärsyttää, kriisipalaverin paikka, kompassini kaipaa suuntaa, purjeeni uutta tuulta ja elämäksi kutsumani laivan kapteenilta on rommi lopussa, peräsin korjaamatta ja pulloposti lähettämättä. Siinä lukee: "Vie minut turvaan, anna minulle suunta".

Kautta helvettien tiedän kulkevan sen joka eilistä jäi etsimään

Maaliskuu epätoivon kuu. En tiedä miksi juuri maaliskuu laittaa sydämeni laulamaan, tai pikemminkin se pakottaa ja hiillostaa, kuin halvan pallogrillin hiillos mieltäni. Se tunne, se näky.. Lumet sulaa, sepeli puhkoo renkaat, useasti. Valoa, vähän lämpöä. Toivon kipinä kasvaa sisällä. Kyllä talvi alkaa taittumaan. Tuskainen vuosi takana, lasillinen viskiä lämmittää istuessani avoimen ikkunan äärellä polttelemassa vesipiippua, koska sydän sanoi niin.

Olen viimeisen vuoden aikana kasvanut ihmisenä, muuttunut ja kulkenut kriisini lävitse. Pitkään tuntui että elämä junnaa samoilla kiskoilla, samassa mustalaisleirissä. Ajoittain iloista, silti mollivoittoista, kaihoisaa aikaa. Jotkut puhuvat kolmenkympin kriisistä. Voin kevyesti alleviivata, en tussilla, mutta lyijykynällä. Viimeinkin tein muutoksia, ne eivät ole helppoja, mutta joskus tuuli vain kuljettaa ja on tehtävä kipeitäkin päätöksiä. Yksi pitkä vaihe elämästäni päättyi onneksi sovussa. Olen pahoillani kaikesta väärästä jota tein, sekä siitä että junnasin liian pitkään umpikujassa.

Luen lopputalven yössä vuosihoroskooppia. En usko niihin, mutta.. onhan näitä hauska lukea. Oivaltava, totuudenmukainen ajatus: ”Sinun on opittava ensin elämään yksin”. Oikein. Silti luonteeni on tähän haastava, kuten sanoin olen oppinut itsestäni paljon. Olen varmempi, parempi ja vahvempi nyt. Voisi jopa sanoa sinut itseni kanssa. Minä olen introvertti. Tai vähän ambivertti. Välillä on vaikea kiinnostua muista, silti koen tuskaa päivittäin. Olen tunteelinen, en ajattele mitään järjellä. Intuitioni on vahvin luonteenpiirteeni ja ohjaajani. Se on mukavaa, minusta, ei niistä joita rationaalinen järki ohjaa. Teen asioita hetken mielijohteesta, kokeilen testaan. Haluan nähdä reaktioita ihmisissä ja oppia. Silti minussa elää hyvin vahva käsitys vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Ken rikkoo minun korkeaa moraaliani, saa minut suuttumaan. Siksi koen tuskaa ihmiskunnan, ympäristön, maapallon tilanteesta. 

Raha, tai valta ei minua kiinnosta, silti haluaisin tehdä jotakin hyödyllistä, olla avuksi, olla merkityksellinen. Olen pohjaton idealisti, oikeastaan ollut aina. Herkkä innostumaan taistelemaan hyvän asian puolesta. Ihminen voi valita aina hyvän ja pahan väliltä. Miksi niin monet valitsevat oman edun tavoittelun ja saavat muut kärsimään ja kuolemaan? Jokainen sota, ristiriita ja väkivaltainen tilanne saavat minut pois tolaltani. Aivan turhaa, väkivalta ei ole koskaan ratkaisu, se synnyttää vain lisää väkivaltaa ja kaikki kärsivät. Sopu, harmonia, yhdessä ponnistelu parempaan ovat minua. Se lähtee ymmärtämisestä ja auttamisesta.

 Meillä on vain yksi koti, maapallo. Se on meidän kaikkien, eikä vain ihmisten. Tuleva vuosisata tulee olemaan ihmiskunnan kannalta ratkaiseva, maapallo selviää ilman meitäkin, mutta kuinka paljon haluamme kotiamme raiskata, kuinka paljon pitää viattomien kärsiä, kuinka paljon olemme valmiit uhraamaan omaa etuamme niiden edestä jotka tulevat jälkeemme? Millaisen kodin tarjoamme, millaisen maailman jätämme taaksemme, kuinka paljon pitää muuta ympäristöä tuhota? Silti.. ”tavallisen” ihmisen halut ovat hyvin samanlaiset, lapset ovat kaikkialla samanlaisia, turvan ja rauhan kaipuu on universaali. Mitä sinä voisit tehdä sen edestä?

...Huomaan taas innostuneeni.

Elämäni on saanut hieman lisää suuntaa muutosten myötä. Olen viimein päättänyt jättää tämän kaupungin kadut, jotka eivät koskaan toivottaneet minua tervetulleeksi. Eipä siinä, vika on itsessäni. En antanut suurta mahdollisuutta ympyröille. Uusi elämä, toivottavasti se viimeinen sellainen on edessäni. Paljon työtä, paljon Laura Voutilaista laulamassa ”Kerran”. Olen kuulemma sielultani joutsen. Se sopii. Pidän linnusta paljon, kuten linnuista ylipäätään. Ne ovat aina viehättäneet, paitsi taidollaan lentää vapaana minne haluavat, mutta myös sympaattisella luonteellaan. ”Lentää siivin puhtain valkein kuten joutsen” Rautavaaran Suomi saa minut aina kyyneliin. Aika ei ollut helppoa, mutta jotain maalaisromanttista on ajatuksessa repussa ja reissumiehessä, ikuisessa kesässä ja onnellisessa laulujoutsenessa lentämässä pesälammelleen. Sitäkin minä olen, romantikko. Joskus rakkaus sattuu, mutta elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

Kyllä. Tässä alkaa huomaamaan itsessään hyvin keskiluokkaisia piirteitä. Haluja joita ei ole koskaan ollut. Siksikin joutsen sopii. Kai tässä alkaa tajuamaan oman elämänsä rajallisuuden, rillumarei vuodet alkavat olla taakse jäävää aikaa, koska ns. pitäisi alkaa tietämään mitä haluaa olla isona. Minä haluan parantaa maailman kaikesta pahasta. Se on unelma ja vain unelmilla on siiv..siis niiden ei mielestäni tarvitse olla realistisia, kunhan niitä on. Koska maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Kauniita sanoja, joiden mukaan tässä realismissa on välillä vaikea elää. Silti pitäisi muistaa että tässä maailmassa on myös paljon hyvää. Hyvyys on pieniä tekoja, pieniä päätöksiä. Älköön kenköön ajatelko: ”Jos eivät muutkaan, niin en minäkään” Vaan Jos minä, niin muutkin.

Muutosten vuosi on siis viimeinkin ohitse. Liidettyäni oudosti ajassa huomaan ettei se ollut unta, mutta mäntyjen tuoksu ja juhannusyö.. Sitä ei pyyhitty pois. Ja sammaliin laitettu sirkukseni pyörii, pahvinen leijani on korkeammalla kuin koskaan. Lumilinnat ovat kuitenkin kaadettu, ne ovat siirtyneet pilvilinnoihin, joita rakennetaan teräsbetonista, ilman J. Aholaa, sori. Kesä tulee ja aion elää sen kovaa, enkä hyytyä syksylläkään.

Blowin in the wind of change

Elämän muutoksen tuulet puhalsivat syystalvessa. Kylmä halla kouraisi ensin rintaani silloisen avopuolisoni lähtiessä omille teilleen. Jäin yksin vieraaseen kaupunkiin autioon taloon ja se minua niin ravisti.

Käytin vähiä penninjenejäni huonolaatuisiin huonekaluihin, kiroilin kasausohjeiden, puuttuvien osien ja vituilleen porattujen reikien keskellä. Osien valtameri velloi ympärilläni. Ikävänä, synkkänä ja liimaisena. Huuruisia kuvia, itkua, särkyneitä sydämiä, epätoivoa. Tunne-elämän vuoristorata kulki kohti viimeistä alamäkeään, lujaa, turvakaari auki ja ilman jarrumiestä. Kaikista lähtökohdista huolimatta selvisin ihmeenkaupalla. Shanti.

Muutin toiseen asuntoon, inhoan muuttamista. Tavaroiden roudaus on iisiä, no brainer duunia. Pakkaus, laatikkotetris ja kaikkien niiden tuhansien pikkunurkkien nuohoaminen, siivous, rättejä, moppeja, juuriharja, kauhua yössä ja karhunkielessä. Koitin hukuttaa tämän fiilikseen klooriin, mutta se vain valkaisi kaiken. Paljon saa ihminen nöyrtyä, maksaa menneistä virheistään vain oppiakseen kurkottamaan uudestaan kohti tähtiä, tulevaisuuteen.

Sitten alkoi arki, säätäminen, raataminen. Kunnes sattuma puuttui peliin yhteismaan potkiessa päähän. Vapauduit juuri vankilasta kortti osui käteeni. Vieraantuneena kaikesta aloin hitaasti ja epävarmasti kasvattamaan sosiaalista lihastani. Laitoin Eye of the Tigerin soimaan ja juoksin elämän rappusia ylöspäin, en kuitenkaan kohti maallista menestystä, joka ei ole koskaan kiinnostanut. Liikaa ruskeita kieliä, ikäviä mieliä. Pokkurointia, vääriä arvoja joiden joukoissa en seiso. Vaan kohti uutta elämää. Hitaasti, opin taas kävelemään ja puhumaan. Tuskainen taival ilman kivirekeä perässä alkaa jäämään taakseni. Uudet haasteet kiinnostavat, uusi elämä.. Maistuu suloiselta, makeimmalta viiniltä pitkään aikaan. Löydän taas positiivisen, ilakoivan puolen itsestäni, silti kyynisyys muistuttaa alati olemassa olostaan, kutsun sitä järjen ääneksi. Silti juuri nyt, haluan pitää tuplakuulonsuojausta päässäni tältä oman elämäni ihaa-aasilta. Haluan vain nauttia, olla iloinen, elää ja rakastaa. Onko se liikaa pyydetty? Sattuuko erehdyksiä vielä? Onko ilmassa kaasua, vai vodkaa? Vain tähdet kertovat.