In da year 2016

Vuoden viimeisenä päivän on kuulemma trendikästä, hip ja cool muistella mennyttä vuotta.
Monelle artistille, staralle ja muulle tutulle jutulle se oli valitettavasti viimeinen. Monelle ystävälleni, tutulleni ja läheiselleni se oli hankala. Vuosi 2016 oli ikävä myös talouspoliittisesti, geopoliittisesti, tai ihan vaan poliittisesti korrektisti poliittisesti perseestä. U know what.. Sama syöksykierre jatkuu ensi vuonna. Rikkaat cashaa ulos, köyhät ja kipeät kuihtuu ja talous matelee. Talous matelee, koska kauppa ei vedä. Kauppa ei vedä, koska kuluttajilla ei ole rahaa, koska kun kauppa ei vedä oyosakasab potkii sinut tehottomana nuolemaan valtion suolakivestä Sipilän, Orpon ja Soinin (&co.) kyyneleitä. Oravanpyörä jauhaa siis samaa lauluaan.
Silti vuosi 2016 oli, nämä asiat unohtaen, omasta itsekkäästä näkökulmastani katsellen mahtava.

Miksi?
Muistan sen oudon fiiliksen mennä uutena vuotena seistessämme eräässä harmaassa kaupungissa ratapenkan päällä (nurmikolla). Juotiin skumppaa, raketit ampuivat päin ja taustalla soi vaan: "Anna tuulen puhdistaa..". Vuosi 2015 oli ollut melkoista vuoristorataa. Tavallaan upeaa, mutta myös raastavaa aikaa.
Kaikki päätti sattumakaupalla muuttua heti tammikuun pakkasten purtua.  Pieniä kipinöitä, paljon puhaltelua. Nyt kun katson kaikkea muutosta vuodessa voisi pyöritellä päätäni, jollen olisi tyytyväinen ja onnellinen. Total eclipse of life.

Joulukuinen yö.. Taivaalta sataa hennosti lunta pimeyksien keskeltä katulamppujen valaisemaan maahan.

Katselen yölampun valossa sinua nukkumassa lämpimässä käpertyneenä. Valutan kättäni peittosi alle ja kaappaan sinut viereeni tuntien onnellisuutta tästä pienestä, lyhyestä hetkestä. Mietin kuinka monesti olenkaan kasannut elämäni alusta pala palalta päästäkseni taas tähän pisteeseen.
Muistelen kulunutta vuotta. Hymyilyttää. Niin monta muutosta, niin paljon iloa ja rakkautta.

En osaa selittää miksi tunnen näin. Se vain on. Levollinen, hyvä olla. Yksikään parisuhteeni ei ole koskaan tarjonnut alkuhuuman jälkeen mitään tällaista. 

En voi tietää mihin elämä meitä heittelee, mutta sen tiedän että tulevaisuutta.. Tulevaisuutta ei kannata pelätä, koska pelossa ei kannata eikä pidä elää. ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. ” Silti meillä on vain tämä hetki, yhteinen elämämme retki. Ja minä, minä valitsen sinut siihen mukaan. Siksi, että olet upeaa matkaseuraa, sellainen jolle haluan avata oven ja läpsäistä takamukselle heti perään. Siksi, että huonoinakin hetkinä pidän sinusta, siksi, että minä uskon sinuun, minuun, meihin. Siksi, että rakastan sinua. Niin teen nytkin, lumen sataessa pieninä hiutaleina kadulle, suutelen sinua ja kierähdän hymyillen omalle paikalleni. Ehkä jouluöissä tosiaan on taikaa?

Hyvää, parempaa ja muutosten täytteistä vuotta 2017 just siulle.

Kaamos ja minä

Marraskuu... Ei kasvanut mandoliinipuuta torille, vaik markkinapäivä olikin.

Tänään oli pakkasta ja iltapäivällä koulusta ulos päästyäni katsoin, kuinka maasto oli yhtäkkiä täynnä kokkelia. Sniffasin ja havaitsin ainoastaan nenäni paleltuvan, joten ethän sinä kokeile sitä, ethän?
Ei vaan.. Loppusyksy on taas koittanut. Vuoden masentavin vuodenaika, jolloin räntää sataa ja Kouvola voisi olla kauneimmillaan, jollei Pohjois-Karjalaa olisi keksitty.

Tässä kuussa teemoina ja päälimmäisinä asioina ovat:

1. Kaukokaipuu ja matkakuume. Joka vuosi.. Syksy ja kevät, muutosten vuodenajat saavat vanhan suolan ja vapaudenkaipuun nostamaan suloisen janoittavaa päätään rännästä. Tekisi mieli nauttia vapaudesta ja lähteä lämpimään nauttimaan valosta, auringosta ja karkuun Suomen masentavasta poliittisesta ilmastosta, jossa pääasia on vain SSS:n, illuminatin ja molempien verotiedoissa julkaistun isorikkaan lompakko. Meanwhile irtisanotaan kaikki->ei varaa kuluttaa->ei rahaa verokassaan ja yritysten maailmanpankkiin->oravanpyörä keeps spinning. Ikuisuusaihe ansaitsisi joskus oman postauksensa?
2. Väsymys. Olen ollut toista viikkoa kenties väsyneempi, kuin vuosiin. Tiiä mistä tämä sitten johtuu? Pari viime syksyä on mennyt kenties varpaillaan, tai muissa murheissa, joten ei ole ehtinyt ns. keskittyä myös itseeni? #Kaamos
3. Edelliseen liittyvät epäilyt koulutusalan suhteen. Väsymys ja jatkuva ”Oot paska matikassa-> jatkuvaa laskemista ja jatkuvasti aivan pihalla”. En tajua miten päädyn aina inssipuolelle ja koen saman fiiliksen, mutta minkäs teet.. Ikuista itsensä ja työn etsimistä? Vai onko työ aina shittiä kuitenkin, joten paras saada siitä mahdollisimman paljon irti?
4. Samalla koen ajoittaista tympääntymistä tämän maan olutskeneen, jota haluaisin yhtä aikaa kiusata ja toisaalta verkostoitua. Tätä kaupallisuus vs idealismi, tai pienet piirit vs miellyttämishalu?  
5. Silti pimeyden keskellä kauniit kasvot ja terävä pää auttavat jaksamaan tässä kaamoksen räntäisessä sylissä. On meinaan oikeesti jännää elää parisuhteessa tällä tavalla. Se tuntuu lämpimältä ja saa alati itseni hymyilemään.
   
   
   No... kohta on onneksi kevät. Jälleen.

Päivämme materiaalilaskureina

(Editors note: Tämä teksti on alunperin tehty LAMK:n projektina allekirjoittaneen kynästä. Teksti liittyy etäisen läheisesti ympäristökylä-tapahtumaan ja materiaalijalanjälkilaskurin esittelyyn. Kuten aina.. Se olisi ollut liian helppoa. Julkaisen tekstin tietysti myös tässä:)

Torstai on toivoa täynnä vai torstai on tonneja täynnä?

Päivä oli alkanut syksyisenä harmautena, johon yleensä pystyy vain sellaiset kylät kuin Kouvola, tai Joensuu. Kuitenkaan räntää ei satanut vaakasuoraan ja se kuuluisa solerakin tuli esiin viimeistään illan viimeisen tuopin kohdalla. Joten pystyimme tuon onnellisen hetken ajan kuvittelemaan olevamme jossakin muualla.

Aamulla kuitenkin seisoimme jonossa tavalla jolla vain pienet ekaluokkalaiset, tai valtion leirikoulun pienet nurmiporat pystyivät seisomaan.

Jossakin keskellä ”lahen” kauppatoria. Lahti.. Tuhansien tarinoiden kaupunki, josta itsestään on turha mainita mitään. Kaupungista on kaikki mainitsemisen arvoinen jo mainittu, viitattu, kivitetty ja poltettu. Kaikki mainitsemisen arvoinen tulevaisuudesta löytyy kuitenkin lahtiblogista, joten jätämme tarkemmat kuvailut heille, jotka jo ovat olleet sanan säilällä oikeassa paikassa parempana aikana.

Eksakti lokaatio jossa postasimme kyseisenä aamuna oli tietysti ympäristöviikkojen ympäristökylä. Paikassa täynnä vihreitä aatteita kauniista tulevaisuudesta, molemmista aatteeseen uskovista ja muutamista paikalle eksyneistä eläkeläisistä, jotka ajattelivat kenties saavansa ilmaisen mukillisen luomukahvia kaiken käännytystyön keskeltä.
Ja me... Me opiskelijat valmiina käännyttämään jokaisen kynnelle osuvan kulkijan. ”Hei haluaisitteko kuulla.. Ei siitä yhdestä kaverista, joka lupasi tuoda rauhan, eikä siitä toisestakaan joka lupasi karkottaa jääjätit (Ei oo muuten jääjättejä näkynyt...), vaan materiaalilaskurista?”

Aamuinen koomaus lähti ison kahvimukillisen voimalla, mutta edes munkki ei poistanut jäätöä silmistämme. Sanat mongertelivat suistamme, kuin käärmeenkielet kuiskaten vaikutuksia paremmasta pallosta ja heristäen omille kulutustottumuksillemme sormea (annoin itse avokasta itselleni, kunnes lopulta naamani punoitti. Tai ehkä se oli se kaunis neito apteekissa, jonka mielestä olin nauttinut tarpeeksi monta ilmaista magnesiumtablettia ja vitamiinijuomaa tuote-esittelystä?)

Tällä savannilla kuitenkin vaelsimme etsien riistaa kokonaisen aamupäivän. Koluten kauppahallin lihatiskit, katsellen nälkäisinä juustoaltaisiin, käännyttäen Jehovan todistajia paperittomaan maailmanvallankumoukseen ja tarjoten kemian opettajille kasvisruokavaihtoehtoja ”Jos lehtisalaattiin yhdistää Mung-papuja ja kaiken koristelee HK:n sinisellä.. saadaan hyvin kasvisperäinen yhdiste”. Lanuaukion penkeilläkään ei ollut kadunmiehiä, joilla olisi ollut kenties aikaa suorittaa laskuria. Kenties routa oli jo ajanut ystävämme lämpimien veneiden alle satamaan tietäen erästä tv-sarjaa lainaten talven olevan tulossa. Mietimme heidän hyvinvointiaan ja sosiaalitoimen saamattomuutta kitkeä asunnottomuus pois tästä entisestä hyvinvointivaltiosta, jota revittiin nyt milloin median, milloin EU:n, milloin maailmanpankin, suurvaltojen, tai muinais-skandinaavista mytologiaa tulkitsevien hourupäiden toimesta.

Ympäristökylä itsessään oli pelottava paikka täynnä kaltaisiamme. Kuin olisi lähetyssaarnajana vaeltanut via dolorosan sijaan lähetysmessuille liperit kireänä. Kilpailu sielunpaimenten lampaista oli suurta. Saimme heittää matikkaa koriin ja joukkueemme kepulainen kieroilija ja kapteenimme onnistui pussittamaan lohenkin. Keräsimme kukkasipuleja muualtakin, kuin kaupungin kukkaistutuksista. Samalla törmäsimme sähköä kauppaavaan mieheen, jonka koko koti toimi elektrisiteetillä aina lämmitystä myöten. Olisimme halunneet kaupata hänelle aurinkopaneeleita, mutta epäilimme herran saavan niin suuret paljousalennukset työnantajaltaan ja tämän kasvottoman korporaation vartioivan kirstunvartijaansa siinä määrin, että puhekin säästämisestä olisi valunut, kuin hiekka Saharan lasten hiekkalaatikolle. Ilman liukumäkeä sinne ei ole asiaa.

Vihreiden teltalle emme uskaltaneet. Heillä ei kuitenkaan ollut kokoomuslaista julkilausuttua ilkeyttä NATO kuhertelun ja nallekuvioisen lompakon kera, eikä keskustalaista himokristillistä vanhoillisuutta peitettynä maalaismaisemien latolöytöihin. Tuntematon pelotti meitä kaikkia suuresti, eikä meillä ollut varaa menettää retkikunnastamme yhtäkään, ei edes excel-taulukon kantajaa. Onneksi päiväämme alkoi saman tien piristämään lavalla alkanut lahtelaisversio ”Ensitreffit alttarilla”-ohjelmasta. Sillä poikkeuksella, että mastokaupungissa oli löydetty kierrätyskeskuksesta häävaatteet kahdelle pahaa-aavistamattomalle kaupunkilaiselle, jotka nyt marssivat ekotekona avioon luvaten muuttaa 10m2 pienempään asuntoon, siirtyä kasvisruokaan ja ostaa seuraava auto viereiseltä sähkökauppiaalta. Päätimme toivottaa onnea hääyöhön ja poistumme takavasemmalle kuokkimasta näitä bileitä.

Teimme empiirisiä havaintoja, kuinka helikopteria pyörittämällä ja siitä kuvia ottamalla voi saada ansaittua huomiota. Tai ainakin jotakin sinne päin. Tekniset termit eivät kuitenkaan ole vahvuuksiamme ja pyörittäjäkin oli jostain Malmin takaa paikalle eksynyt nuorimies.

Episodi kuitenkin sai ihmiset kasaantumaan ja tulemaan luoksemme, eikä toisinpäin, mikä sopi väsyneille jaloillemme kalliilla materiaalilla kulutetuissa ja kenties aidolla lapsityövoimalla ommelluissa tohveleissamme. Shanti. ehkä ensi kerralla verhoamme varpaamme tuohivirsuilla, mutta vain valmiiksi kaatuneesta maapuusta otetulla tuohella.

Lopulta nestehukka hyökkäsi takavasemmalta ja jano kasvoi. Päivä savannilla oli kääntynyt kurkuissamme hiekkapaperiksi vailla lohtua ja viimeistä voitelua. Kaipasimme Kari Grandia, mutta valitettavasti me emme olleet neitoja pulassa. Tätä päivitellessä havaitsimme Kipparin livistävän kameramateriaaleineen muualle, kenties seiska- tai hymylehden toimitukseen kauppaamaan kuvia koptereista? Shanghaijasimmekin siis muutaman paikallisen alkuasukkaan ohjaamaan meidät viereisen lähteen luokse. Kenties kipparia onnisti lopulta paremmin, kuin meitä jotka hävisimme ja hävitimme illan edetessä ensin kolikkomme ja sitten toisemme. Retkikuntamme hajotessa lupasimme toisillemme seuraavalla kerralla heittää sormuksen tulivuoreen, vai (excelin reppulien reppuun?) ennen rentoutumista Rautatienkadun Kaakkois-Aasialaisissa hyvinvointilaitoksissa. Tiesimme silti sydämissämme, että maailma muuttuisi vain yksi projekti, yksi laskuri ja yksi täydellinen päivä ilman sähköisiä atk-laitteita ja excel-taukoita kerrallaan.

”Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois

kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois

Ken silloin itkisi krokotiilinkyyneliään

Maapallo lahjaksi lapsille jää”

Mitäs me lahelaiset

00:07 Triple O' seven perjantai-iltana. Silmiä alkaa uhkaavasti luppaamaan, vaikka on viikonlopun alku. Se hetki kun pitäisi parantaa maailmaa kantakuppilassa vähillä opiskelijalanteillaan, mutta mie en jaksa tänään.
Toista viikkoa on elämäni jatkunut menoaan lahelaisena eli lahtivattilaisena, eli lahtelaisena.
"Mites sulla siel Tsikakos menee?"
Mietin jo kuinka monta kertaa olen tämän kuullut? Toisaalta täähän tarkoittaa vaan sitä, että ihmiset ympärilläni joko oikeesti välittävät, tai ovat kiinnostuneita, tai vaan pohjattoman uteliaita. Anyway.. Olen kiitollinen olemassaolostanne.
Oikeastaan tätä on ihan helkkarin vaikea summata, koska en ole vieläkään sisäistänyt tätä. Ainoastaan syönyt viiliä ja ollut ihan viiliksissä (yeah, shitty bun intended).
Tässä päällimmäiset hajatelmat:

1. Tasapaino ja uutuuden viehätys. On oikeasti jännää jopa tälleen vanhuksena muuttaa elämäänsä lähes kokonaan. Se kutkuttaa joka päivä, se tuo uutta sisältöä laitostuneeseen ruumiiseen ja nautin siitä. Tykkään vielä siitä, että päivilleni on syntynyt uutta sisältöä ja aikataulutusta. Se luo rytmiä ja pitää skarppina.

2. Koulu. Edelliseen vahvasti liittyvä tekijä. En tiedä valmistunko mie oikeesti koskaan, mutta on oikeesti tosi avartava kokemus oppia vaikkapa laskemaan taas. Meinaan se unohtuu. En muista ala-asteella olleeni näin pähkinöinä tunteesta, kun saa murtolukulaskun oikein, tai muistaa kemiassa jonkun yhdisteen veden ja hiilidioksidin lisäksi. Se, että oppii ympäristöasioista uutta, se että tutustuu uusiin ihmisiin erilaisista lähtökohdista. Se, että voi kokeilla miten hyvä on vielä missäkin. Toki miulla olisi paljon kritiikkiä liittyen mm. sähköisiin järjestelmiin ja mauttomaan ruokaan näin foodiena ja muuhun pikkuviilaukseen.

3. Parisuhde. Tästä olen satusetänä kertonut paljonkin. Silti arki on... seesteistä, ehkä me eletään molemmat vieläkin viilispöllyssä sekaisin kaikesta uudesta? Pieniä uusia asioita sitä kuitenkin oppii joka päivä. Oppii arvostamaan sitä, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, arvostaa sitä että joku oikeasti tukee sua ja auttaa. Arvostan erityisesti taitoa manageroida taloutta ja niitä pieniä asioita. Aikaansaamista, vaikka kokohelapäiväduunissa. Siitä ropisee minun silmissäni niin paljon pisteitä ja papukaijamerkkejä, ettei edes opiskelijabileissä löydy kenenkään haalareista yhtä paljoa pätemispisteitä(ei en omista).

4. Lahti City. Jokainen lahtiblogia lukeva tietää tämän. Kaikki tuntee Lahden ja vaikka täällä on ikänsä pyörinyt se hohtaa vielä uutuuttaan. Se yllättää välillä monessakin mielessä, mutta tuulisuutta en ole rannikon jälkeen löytänyt. Nautin laiskana salaa siitä, että kauppaan on vain kivenheitto. Siitä, että lyhyen kävelymatkan päässä on kaikki. Veskun sorsat, rantakuppilat, puistot, Aleksin kiire, Rautsikan "pikku Kallio" hieromoineen ja leikkikalukauppoineen, ulkoilumaastot ja metsät vieressä. Tavallaan kaikki mitä ihminen kaipaa sielunsa hoitoon, tai sieluttomuuden hoitoon.

5. Sisäinen rauha ja haasteet. Vaikka tuntuu välillä siltä, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken ja välillä siltä, että oispa vaan duunissa se oli niin helppoa. Silti.. Tuntuu hyvältä haastaa itsensä. Huomata vielä oppivansa ja sen miten erilaista se on nykyään. Kokea se tunne ja ilo kun saa käyttää aivojaan oikeasti.
Samalla.. En ole vuosiin ollut yhtä tyytyväinen, iloinen ja... uskallanko sanoa onnellinen(?) elämässäni. Se on kaikkien näiden asioiden summa, mutta romantikkona annan parisuhteelle ja entiselle tyttöystävälleni, eli nykyiselle avopuolisolleni (what a word) paljon kiitosta ja paljon kunniaa. On kenties itsekästä sanoa, että on helpompaa katsella, tutkia ja ihmetellä maailmaa toisen kanssa, jolla on elämästä, maailmasta ja ihmissuhteista samanlaisia haluja, kuin itsellänikin. Se tekee tästä muutoksesta helpompaa niin helkkarin monella tasolla. Silti ennen muuta se luo suunnan yhteiselle elämälle jota tässä askel askeleelta elämme. Ja tiiätteks.. Se tuntuu meistä molemmista ihan hemmetin hyvältä, oikealta ja paikoin todella helpolta.

Koska kirjailija ei pysy hereillä on mentävä hiljakseen yöpuulle pohtien kaikkia viime vuosien muutoksia ja sattumia. Sitä miten kaikki on johtanut tähän pisteeseen ja miten tämä tästä jatkuu? Vain, Lahden, tähdet kertovat ilman kaasua.

Two weeks to midnight

Hän on täällä tänään. Tunnen sen jo hiljakseen nenässäni, ihollani, sydämessäni. Se on hiipinyt taas maailmaan, kuin varkain. Hän joka ei koskaan koputa, hän joka tuo mukanaan lopullisen pimeyden. Hän on syksy.
Hän on ilmassa taas. En haluaisi. Silti juuri tänä syksynä jokainen päivä, jokainen hetki kuljettaa minua lähemmäs tulevaa ja pois nykyisestä.
Se kulkee unissa rullaluistellen pitkin siltoja loppusyksyn räntäsateessa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä Kuusankoski on unissani aina revitty suoraan B-luokan kauhuelokuvien halvoista lavasteista. Niin oli nytkin. Luistelin pitkin siltoja Kuusaalla peläten tippuvani joen kuohuihin liukkaalla säällä kymmenien siltojen ja tuhatpäisten tehtaiden varjoissa. Miettien samalla miten saisin tästä kaikesta kuvan Instagrammiin. Ilman somea et ole elossa unissakaan.
Voisin kertoa enemmänkin somen outouksista. Niistä jotka tiivistetään lauseeseen, joka saisi Kantin pyörimään haudassaan. Tai voisin kertoa siitä, miksi vuodet vierivät käsittämättömällä vauhdilla. Joskus syksyn saapuminen oli maailmanloppu. Pitkä, kuuma, ikuinen kesä olisi ohitse. Nyt se oli ystävääni lainaten: "Ehkä yksi tiistai". Niinpä..
Toisaalta tiedän, että samalla tahdilla seuraavakin kesä on ovella ja se avaa taas monia mukavia asioita esiin.

Silti.. En vaihtaisi näitä hitaita alkuyön tunteja mihinkään. Hetkiä jolloin Miljoonasade laulaa Juri Gagarinista ja maailma nukkuu. Minä valvon tuhansien laatikoiden keskellä. Ihmetellen aikaa, ihmetellen sitä miksi se oikeasti ei merkitse mitään ja oikeasti on kaikki mitä meillä on.
Nimittäin tavallaan.. Jos tietäisit kuolevasi vuoden päästä; mitä kaikkea muuttaisitkaan elämässäsi? Niinpä niin, aika paljon. Silti voisi kysyä: Miksi et muuttaisi näitä asioita jo tänään? Eroa systeemistä, rakasta täysillä, levitä siipesi maailman ylle ja näe ne pienet ihmeet lähelläsi.
Tarvitseeko asioiden tapahtua jollakin tietyllä syklillä? Tarvitseeko elää niin, että "Huomenna hän tulee", "Ehkä seuraavana päivänä"? Ja silti "Kaikki tässä ja heti" ei sovi minullekaan.
Minun elämäni suurimpia muutoksia on pian ovella. Se tuntuu oudolta. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu oikealta. Se tuntuu siltä, kun käsi kurkulla hellittäisi ja toteaisi: "Nyt saat elää ja hengittää". Toisaalta onko sitä estetty ennenkään? Ehkä ei. Ehkä minäkin olen vain odottanut seuraavaa päivää jolloin kaikki muuttuu paremmaksi. Tajuten sen, että vaikka kuinka rukoilisi lottovoittoa, pitää se pahuksen kuponki täyttää itse.
Ehkä kaikki etenee nopeasti? Ehkä en välitä ajasta, jos kaikki tuntuu oikealta? Ehkä kaikki kaatuu, ehkä kaikki katoaa, ehkä olen väärässä, ehkä sinä olet väärässä?
Varmaa on vain kyyneleet lopussa. Joten... Sinä kysyt miksi? Minä vastaan omaan tapaani: "Miksi ei?"

Kaksi viikkoa.. Suurlähettiläiden "Kun tänään lähden"-hetkeen. En oikeasti tajua, että Hamina on kohta menneisyyttä. En tajua sitäkään, että minulla on vain neljä työvuoroa jäljellä. Sitten legenda poistuu laitoksesta. Viisi vuotta ja risat on tuossa työssä käsittämätön saavutus. En tajua, että en asu Kymenlaaksossa kohta. En tajua, että asun kohta ihmisen kanssa, jota voin sanoa rakastavani.

 Ja samalla pyörittelen päätäni kaikille risteyksille, mahdollisuuksille, pysäkeille matkallani. Enkä tajua, että polkuni on vasta alussa (toivottavasti). Koska olenhan päättänyt elää ikuisesti, tai kuolla yrittäessäni.




"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus"

Jäähyväiset Haminalle

Scraap, scraap, scraap.. Hiekkatie pölysi tossujeni alla. Oikeastaan ainoa mikä pölysi oli hautausmaan ympäri menevä kuntorata, eikä hiekkatie. Sellainen jonka sijainti oli menneisyydestä ah..niin tuttu.

Olin aamulla saanut niin omituisen viestin, että luulin sen olevan jokin ovela kalasteluyritys. Lyhyt selvitystyö olisi muuten aiheuttanut hikoilua, jollen olisi ollut valmiiksi märkä. Helleyöt ja pitkät kiusaavat aamut ovat toisiaan täydentävät vastakohdat. Sellaista tosielämän ying ja yang-kamaa.

Viesti näytti tulleen Lassila ja Tikanojan huoltopalvelusta: ”Työtilauksenne on valmis, nimi vaihdettu”.

En ollut tilannut mitään, joten hämmentävä viesti osoittautui pienen päättelyn jälkeen sellaiseksi, että oli laitettava lenkkarit jalkaan ja suunnattava kohti pohjoista.

Olen jo eksyä talojen väliin, niiden kaikkien näyttäessä samalta. Eivät sentään kuullosta samalta, toisin kuin edellisenä päivänä Puolassa, jossa jokainen sana kuulosti lähinnä: wzckyscychstmnanczKURWA.

Vilkaisu rappukäytävän tauluun paljasti epäilyt oikeaksi. Todella hämmentävä hetki. Siinä olisi ollut jollakin asukkaalla ihmettelemistä, kun kaksi naamaa koittaa kurkkia kilpaa huuruntuvan lasioven lävitse rappukäytävään. Näen oman nimeni vieraassa talossa. Näen oman nimeni lisäksi toisenkin nimen lisätyn samaan asuntoon. Puristan toista kättä vähän kovempaa. Näen vieressäni hymyilevät kasvot. ”Onks tää oikeesti totta”.

Niin onko tämä oikeesti totta?

Palatessani seuraavana päivänä takaisin kotiini minut valtaa todella outo tunne. Ikäänkuin tämä polku elämässäni on kohta kuljettu ja uusi jännittävä retki olisi alkamassa.

Se on yhtä aikaa haikeaa ja innostavaa. Viimeinkin voin alkaa elää elämääni siten kuin haluan. Mietin samalla olisinko ryhtynyt tähän kaikkeen ilman rakkautta? Kelaillen kaikkia viime vuosina tapahtuneita käännöksiä?

Ja siinä sinä olet.. Hymyilyttää.. Jouduin tässä yhtenä iltana valitsemaan suosikki ruumiinosani ja hämmästytin sinua valitsemalla kasvosi, tai pääsi. Koska ilman sitä mitä olet, et olisi mitään.

Loppujen lopuksi kaikessa on kyse elämän suurista mysteereistä. Kuka minä olen, mitä minä haluan tältä retkeltä, jota elämäksi kutsutaan ja osuvatko omat haluni, aatteeni, tapani, uskomukseni yksiin toisen kanssa. Rakkaus on tärkeää, tuskakin on tärkeää, katoavaisuuden hyväksyminen on tärkeää.

Ystävät.. Uskokaa, kun kerron minun elämäni suurimman viisauden: 

”Matka on tärkeämpää, kuin päämäärä”.

Sillä on useita pysäkkejä, useita vaiheita. Joskus mukaan voi ottaa polulleen toisen kulkijan. Joskus on kuljettava yksin oppiakseen nöyryyttä ja anteeksiantoa. Löytääkseen rauhan sisältään, sen kuka oikeasti on. Joskus polulla on kiviä, joskus risuja.. Minun vaikeuteni on oppia näistä, mutta itsensä muuttaminen tasapainoisemmaksi on tietysti hidas prosessi. Nyt ikäänkuin tunnen olevani vapaa. Seisoen kalliolla, tuntien tuulen hiuksissani, hyväksyen kaiken katoavan ympäriltäni, kaiken muuttuessa ja muuttaessa. Levollisena ja valmiina hyppäämään kohti tuntematonta, koska haluan, eikä siksi että kukaan odottaa. Tarraten toiseen käteen, kevyesti kulkemaan kohti tuntematonta. Alasti pelkkänä itsenäni. Tuntien itseni todella pieneksi, ilman naamaria, ilman egoa ja tietäen että olen hyväksytty sellaisena kuin olen. Tietäen, että selviydyn, tietäen, että vaikka kaikki katoaisi.. Minä selviän silti siihen päivään, kun on minun vuoroni astua ihmismielen tuntemattomimmalle polulle. Sille jossa minä ja ruumiini eroavat toisen jatkaessa kulkuaan. Ehkä se on toiveajattelua, mutta lopulta toivo on kaikki mitä meillä on.

 Sitä ennen.. Eläkäämme, nauttikaamme ja rakastakaamme.

Tämä on minun hyvästini kaupungille nimeltä Hamina. Viisi vuotta ja risat eivät koskaan kotiuttaneet minua tänne. Silti kaikki se mitä opin elämästä, ihmisistä, työstä, olevaisuudesta ovat olleet suuria oppitunteja. Välillä täynnä hämmennystä, pahoinvointia, surua, iloa, rakkautta ja elämää. Epäilen tämän koulun kestävän silti läpi elämän, enkä silloinkaan tiedä siitä kaikkea.

Nyt on kuitenkin seikkailijan aika laittaa hellekypärä päähän, sovittaa rakkaita vaelluskenkiä jalkaan ja pakata tavarat. Yksi ovi sulkeutuu takana, toinen avautuu edessä. Tämä on minun tarinani,mutta sinäkin näyttelet siinä osaasi. Tämä on sinunkin tarinasi; olemmehan kaikki osa jotakin itseämme suurempaa näytelmää ja tiedättekö.. Se juuri onkin perin kutkuttavaa.

Tästä opetuksesta ja vaiheesta kiitän teitä kaikkia; menneitä, pois potkittuja, eronneita ja karanneita, tänne jääviä ja etenkin pitkään täällä olleita. Jos joskus tiemme taas risteävät.. Nostakaamme yhdessä tuoppia kaikelle.  Menneelle ja tulevalle, mutta muistaen, että vain nykyisyys ja siinä elävät päätökset ratkaisevat. Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

"Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua."

 “Like most others, I was a seeker, a mover, a malcontent, and at times a stupid hell-raiser. I was never idle long enough to do much thinking, but I felt somehow that some of us were making real progress, that we had taken an honest road, and that the best of us would inevitably make it over the top. At the same time, I shared a dark suspicion that the life we were leading was a lost cause, that we were all actors, kidding ourselves along on a senseless odyssey. It was the tension between these two poles - a restless idealism on one hand and a sense of impending doom on the other - that kept me going.”

ps. Tiesittekö, että ihmisen lisäksi toinenkin eläin osaa ajatella abstraktisti? Se on ollut toistaiseksi opetettavissa vain joillekin eläimille, kuten vaikkapa koirille, tai apinoille, muttei niillekkään luonnostaan.

Tämä toinen eläin on tietysti: Ankka. Älkää koskaan aliarvioiko läpsyjalkaisen vaappujan kaakatusta. Se saattakin olla fiksumpi, kuin luulettekaan.

psps. Olen myös päättänyt suorittaa elämässäni muutaman muunkin muutoksen, siinä myyttisessä tulevaisuudessa. Askel, askeleelta. En kuitenkaan spoilaa teiltä tämän tarinan loppua, koska en onnekseni tiedä sitä itsekkään. Tiedän kuitenkin miten haluan elää ja viimeinen asia näistä iski eräänä kuumana yönä lävitseni kaikkien pelkojeni filtteröimänä. Mutta näistä jutuista ehkä joskus myöhemmin.

Lahtivatit are U ready for me?

"Se päivä muutti kaiken"

Heräsin tuoreeseen Suuret Oluet, Pienet Panimot aamuun kerrankin Lahdesta. En Haminasta, tai Kouvolasta. Silmät turpeina tartuin puhelimeeni. Naputin sängyssä maatessa ja aamuauringon loistaessa ikkunasta luuristani erittäin ratkaisevaa tietoa. Nuuhkaisin rohkaistuksesi viereiseltä tyynyltä töihin paenneen neidon huumaavaa tuoksua rohkaistukseksi. Meillä kaikilla on paheemme ja tapamme juopua. Tämä tapa on mielestäni kaikkein vaarallisin ja silti koukuttavin. Unisuutta, aamupanetusta, feromoneja, ominaistuoksua ja eilistä hajuvettä. Kaikki sovussa tyynyllä kuin huutaen tulemaan luokseen. Liha on heikkoa, etenkin hetkinä, kun kuvittelen aamuista takkutukkaista Tina Turneria...eiku:D
Hetki on kuitenkin myös jännittävä. Kiipeän puhelimitse suoraan Tuomiovuorelle valmiina pudottautumaan alas ilman "One beer to rule them all:ia". Odottaen vain pahinta. Näppäilen pankkitunnukset sisään ja päivittelen palvelun hitautta ja kankeutta. Kunnes tajuan, etten ole itsekkään tähän aikaan aamusta-puolenpäivän aikaan-parhaimmillani.

Laitan kuitenkin hetken kuluttuani puhelimeni pöydälle tuulettaen. Tein sen mihin en uskonut itsekkään.
 Koira katselee suurilla nappisilmillään touhuani ja kipittää lähemmäs kerjäämään pakollista aamuista rapsutusta. Kerron Archie the foxy doggie:lle hyvät uutiset. Pölyhuiska innostuu myös kuulessaan minun olevan pian jatkuvasti nuolukivenä. Olen yhtä hymyä.
Päätän samalta seisomalta lähteä ottamaan ystävästäni ja monivuotisesta SOPP-veteraanista; Pastori J:stä kopin vähän etuajassa. Marssin liki helteisen Lahden ostamaan kukkia muistaen etteivät ruusut selviä tässä taloudessa koskaan. Kerrankin sääkin suosii. Aina ei tämä kaupunki ole suosinut, mutta nyt.. Kerrankin tähdet ovat oikeassa asennossa. Vaapun hikisenä kukkien kanssa vihreän taulun talosta sisään ja joudun jonotushommiin. Päätän valita tarkkailupaikan tolpan takaa ja heti kun rouva edestäni katoaa hyppään salamana esiin. Sekunnit vaihtuvat minuuteiksi ja jälkisoija valuu, kuin sadevesi Salppurin hyppyrimäistä ukonilmalla. Sellaista on ilmassa tänäänkin. Viimein hyppään piilostani esiin. Ojennan kukat erittäin hämmentyneelle ihmiselle ja kysyn: "Hei kaunis neito. Muutetaanko syksyllä yhteen?"
Poistun yhtä nopeasti hakemaan matkajäätelön ja tapaamaan töistä karannutta pastori J:tä. Hän huomaa riemuni, joten päätämme yhdessä pyhittää vähän vettä ja kastaa suuta. SOPP-Lahti siintää edessäpäin.

Kyllä.. Syksyllä minusta kuoriutuu lahtelainen. Yhtä aikaa ilmassa olevat kuviot tulevasta vuodesta vaikuttavat todella kutkuttavilta. Samalla muistelen vuosien takaisia kirjoituksiani; pyristelyitä ulos täältä.
Nyt sen viimein ollessa edessä sitä on vaikea ajatella.. Pientä haikeutta, suurta riemua ja uusia haasteita.
Tähän hetkeen en voi muuta, kuin lainata Goonin "Kaiken ei tarvitse"-biisiä:



"Kaiken ei tarvitse olla täydellistä.
Kaiken ei tarvitse mennä, niinkuin On etukäteen suunniteltu, niin Kuin tähtiin kirjoitettu. Joskus Täytyy elämän potkia turpaan niin, Että sattuu kunnolla, muuten ei Voi onnea oikeasti tuntea ja kun Se sattuu kohdalle, niin se tuntuu Siltä, niinkuin joku päästäis kädet Kurkultas ja sanois: "Nyt saat Hengittää.""

FiXit: Final Exit, BrExit ja muut karkumatkat

"Mihin päätätte päivänne?" Kaikui korvassani työpäivän lähestyessä viimeisiä metrejään sen ryömittyä, kuin etana estejuoksukisan vesiesteessä. Hitaasti, räpiköiden, kohti lopullista päämäärää. Tiesin työtoverin ja esimiehen tarkoittavan tällä kysymyksellä jotakin aivan muuta ja vastasin tietysti.. Jotakin aivan muuta. Kuuntelin tasaisen monotonisena liutana valuvaa virkakieltä. Ei yllätyksiä. Pelkkää tasaista harmautta. Hetken ajattelin istuvani kotona Kouvolassa. Pohjolatalon kannen alla kuuntelemassa harmauden keskellä tasaista tuulen suhinaa pitkin rakennuksen betonielementtejä ja teräskaiteita. Havahduin omaan vuorooni nojaten toiseen teräskaiteeseen: "Päättäisin päiväni riippumattoon palmujen väliin. Rommipullo sylissä, kainaloissa kaksi sairaanhoitajatarta". Jätin virallisesta osiosta pois lopun: Toisella käsissään mitä tahansa kipua poistavaa psykedeeliä viimeiselle tripille ja toisella viimeistä voitelua varten hierontaöljyä. Lämmin tuuli puhaltaisi Valtamereltä, hiekka olisi kuumaa ja hienoa. Olotila raukea, päihtynyt ja kaikin puolin tyydyttynyt. Pitkä eletty elämä takana.
Elämänhän ei ole tarkoitus olla pitkä matka akselilla koulu-työ-velkavankeus-farmariauto-nojatuoli-monttu. Pikemminkin suurella vauhdilla, pölypilvi takana, sivuluisussa, täynnä mustelmia ja maaliviivalla huutaen: "Wow-mikä kyyti".
Ja melkoista kyytiä tuntuu olevan valtapolitiikka maailmallakin. Brittien kinatessa ollakko EU:n (Ei siisEspoo United:n, vaan sen toisen) kavereita ja faneja kärhämöi toinen elossa oleva suurmaavalta omasta johdostaan. Entistä Uutisvuoto juontaja Peter Nymania lainatakseni: Kuulin eilen mehevän vitsin Yleisradion ruokalassa. Haluatteko kuulla sen? Ei se mitään kerron sen silti. Tiedättekö mitä yhteistä on Game Of Thrones sarjan Hodor hahmolla ja Donald Trumpilla? Molemmilla on kaikkiin ongelmiin yksi ja sama vastaus ja se on molemmilla heidän oma nimensä.
Tosin huhut suolaisen meren takaa kertovat Donaldin kamppanjan olevan talousvaikeuksissa ja tällä kertaa Diiliin ei kuulu oman nimen huutaminen kovempaa, kuin muut, vaan varojen pyytäminen muilta. Toimitus jää seuraamaan alkavaa kaaosta tämän, Republikaanipuolueen käsillä olevan repeämisen ja reilusta jalkapallofanituksestaan tunnetun saaren käänteistä. Rommipullo tiukasti toisessa- ja pussillinen popcornia toisessa kädessä. Ainoa mikä on varmaa on se, että tämä poliitinen sirkuspellehermanni tulee jatkumaan pitkään. Käsiä pestään, kaveria puukotetaan, talous kärsii ja tavallinen tallaajakin kärsii vielä ennen pitkään. Globaali maailmanpolitiikka heijastuu ennen pitkään tänne samalla tavalla, kuten olemme jo tottuneen sähköyhtiöiden hinnoittelussa näkemään: Jos sataa, hinta nousee, jos on kuivaa, hinta nousee. Jos on kylmä, hinta nousee ja jos on lämmintä, no tiedätte kyllä. Sitä ennen; hyvää Juhannusta toivottaa hän ja ratsastaa keppihevosella auringonnousuun toivoen näkevänsä siinä joskus pilkahduksen maailmalta heijastuvaa järkeä, toivoa ja iloa. Ehkä sitten sielä riippumatossa viimeistään?

Odottava kesäkuu

Odotusta.
Olen raskaana.
Söin liikaa jäätelöä.
Vaikka epäilen ettei jätskiä vaan yksinkertaisesti voi syödä liikaa. Ei ainakaan, jos se on "oikeaa" jäätelöä, Gelatoa. Tiivistä, venyvää, rikkaan makuista. Ja lämpö hyväilee ihoa tavalla, jolla se ei hyväillyt aiempana kesänä.  Tuulikin on lämmin ja puhaltaa hellästi kesäiltaan, palmut huojuvat ja maailma nauraa. Hetkeksi, pieneksi sellaiseksi voi ihminen kokea mieletöntä euforiaa astuessaan onnellisuuden kuplaan ja koittaessaan unohtaa kaiken muun. Kaiken.. Maailman vaanivan pahuuden, suhmuroinnit, epäkohdat vapaudessa, veljeydessä ja tasa-arvossa. Viva.

Palaan takaisin Suomeen. Odotan edelleen. Keskikesän juhla on ovella, mutta koska olen tästä pyhästä hölmöilystä ja irtiotosta kirjoittanut aiemmin ei tarvinne sitä laulua laulaa ja levyä soittaa gramofonista tässä uudestaan. Savikiekko on silti olemassa ja vinyylitkään eivät koskaan poistu muodista isoine kansineen.
Odotan muutakin.
Korkeakouluhakujeni tuloksia ja yhden projektin etenemistä. Koen pientä poltetta ja intoa näissä kuvioissa.. Josko viimeinkin tähdet olisivat kohdallaan ja planeetat konjunktiossa (opin muuten termin Turtlessista vuonna 1991). Josko viimein.. Voisin tän leikin lopettaa. Lopettaa ja astua ulos, levittää siipiäni kauemmas ja tarttua mahdollisuuteen.
"Kaupunki on täynnä muistoja,

(mun pakko päästä pois)
en tahdo niitä nyt kohdata.
(mun pakko päästä pois)
Ja mä tiedän, tää on typerää.
(mun pakko päästä pois)
Mä en jää.
Mä en jää."

Silti odotan. Työkuvioiden lisäksi odotan yhtä toistakin asiaa. Sellaista joka ehkä avaa lisää asioita, ovia odotettavaksi. Kaikella on aina aikansa ja jokainen ovi elämässä on mahdollisuus. Mahdollisuus tarttua kahvaan ja kulkea kynnyksen yli, katsoa, kokea, elää. Tietäen, että usein yhdestä kuljettuaan sulkee toisen takana. Tämä nimenomainen asia on klassinen "Entä jos" lause, jonka pohtiminen on inhimillistä, mutta aivan turhaa. Toisaalta jos elämässä pitäisi elää dolce vitaa ja viimeistä päivää tässä ja nyt murehtimatta huomista ja haikailematta mennyttä, niin eikö se ole aivan perhanan vaarallista?
Ajattelu, harkinta, ennakointi? Vs Spontaanius, heittäytyvyys ja tässäjanyt? Vai onko vastakkain asettelu tässäkin turhaa?

Asiallisesti sanoen uskon kaikella olevan paikkansa ja hetkensä. Minä odotan myös sellaista hetkeä, jolloin voin toistaa erään illan sanani. Sinä iltana oli pimeää, etelän yöt ovat pimeitä, parvekkeella oli lämmintä, hymyä, musiikkia, suklaata ja juomista.
Sanoja.. Sanoja joista jätin viimeisen lauseen mainitsematta kertoen senkin hetken kenties joskus tulevan, mutta sitä ennen on odotettava. Maltettava tutustua, hioa särmiä, katsoa miten todellinen arki toimii. 

Vaikka elämä on monien kauniiden asioiden odottamista täynnä on ihmisen elettävä, eikä vain jäätävä junnaamaan "Huomenna hän tulee" tunnelmaan. Kukaan ei pelasta sinua, kukaan ei hae sinua siitä atk-laitteen ääreltä. Elä ja unelmoi siekin, niin miekin teen. Ja tiiätteks.. Se on upeaa, vaikka välillä vähän haastavaa. Ainakin silloin, kun on napa täys jätskiä.

Fifty-Sixty

Juon viimeistä Tonicia ennen lomaa. Maistan sen suloisen karvauden, raikkaan pistävyyden ja katkerahkon jälkipotkun. Siirtomaherra sisälläni hymyilee. Ainakin malarialääkitys on kohdallaan ennen reissua.
Reissua niin.. 
Rinkka pakattuna, lähtökuopissa ilman merirosvolippua.
Kuinka paljon olenkaan odottanut tätä hetkeä, tätä matkaa. Samalla olen käynnyt yhdessä asiassa sisäistä kamppailuani jo tovin tietämättä kohta mikä on oikein ja mikä ei. Se voi olla väärin, se voi olla väärin, mutta sen pitäisi olla oikein. Kaivetaanko kuitenkin vain kuoppaa ?
 Tämäkin saattaa lähteä hanskasta ja silloin sydämet syttyvät. Näin huutaa Resistance taustalla. Lyriikat suoraan ajatuksistani. 
Jäät poksuvat lasissani muistuttaen nestetasapainon ylläpidosta. 
Viikko edessä Balkanin taivasta, slaavilaista kulttuuria, kaupunkeja, kirkkoja, museoita, rantoja, saaria, metsiä, puistoja ja hetkiä kahden.
Bussimatkailua, outoja ruokia, jokunen maltainen, eväitä, välimerta, lämpöä, rakkautta ja sulaa hullutta.
Hulluus hieman jännittää. On hetkiä ihmisen elämässä, jolloin olisi helppoa olla kaikkea muuta kuin tunteva, spontaani ja intuitioonsa luottava. Niinku sellainen järkevä, maanläheinen ja analyyttinen. Malttava, jäykkä.. Tai no jäykkähän mie jo olen, ainakin selästä. 
Googlailen aihepiiriä löytämättä järkevää näkökantaa kysymykseeni. Vastaukset muistuttavat entisen kenttäpäälikön lausetta: "Vedetään tilanteen mukaan". Ei oikeita vastauksia, vain vääriä. Jokaisella on oma mielipide, eikä synergiaa löydy.
Näitä ongelmia ratkoessa kulttuuritekijät asiassa saivat minut käymään metsässä etsimässä sopivaa raaka-ainetta, vaan ei, ei, ei. Harmi. Mietin otanko tämän enteenä? Ettei kannata edes yrittää? Ettei hetki ole oikea? Itikoitakin on ja korvaa kutittaa väärästä kohtaa. 
Eletään mielenkiintoisia aikoja siis. Nykäsen Masalla oli kanssa joku elämän viisaus näihin asioihin: "Se on ihan fifty-sixty miten käy."
GT loppuu lasissani. Asia kiusaa vieläkin. Luulen sen kiusaavan mieltäni vielä pitkään. Onko soveliasta, onko liian hätiköityä, joidenkin mielestä on aina? Silti tiedän tismalleen mitä haluan, mihin tämä kaikki on johtamassa ja se on vähän hassua se. Pitäisi jännittää? En osaa, se on turhaa, kun en tiedä lopputulosta. Se on aina arvoitus. Kuten elämäkin. Tää on sattumaa, tää on kohtaloo, tää on kaikki tässä ja nyt. Muuttuuko asiat vetkuttelulla? Joskus. Joskus eivät? Vaikea ammentaa ainakaan menneestä kokemuspohjasta tällä kertaa.
No.. Ilman paineita, kohti tuntematonta.
----------------
Niin mitäkö?
No helkkari mietin mitenhän kesäoluen käy yksin kotona käymässä ja koko erää muutenkin. Outoja raaka-aineita, silti tuttuja, haaveita täydellisyydestä ja sillee.
Eiks je.
Mitä lie aattelitte?

Tiimalasin viime sannat ennen lomaa

Toukokuun valuessa loppuun mietin kulunneita viikkoja ja taas sitä mihin aika katoaa niin vauhdilla. Oikeasti peläten kesän juoksevan Boltin lailla ohitseni. Sen sijaan haluaisin kesän olevan, kuin tavarajunat lapsuudessani. Ne tulivat vakaasti puksuttaen jostakin, kestivät ja kestivät. Pitkiä hetkiä täynnä dieseliin sekoittuvaa puutavaran tuoksua kesähelteisellä mäntykankaalla. Ja kun lopulta näit viimeisen vaunun huiskuttamassa jossakin kaukana; ikäänkuin huutaen: "Palaan vielä pidempänä".
Minne katosivat sellaiset päivät? Vasta hetki sitten tuntui että kesään olisi taas madeltava valovuoden verran, vaikka vastahan se huristi kovaa ohitseni. Syksy oli synkää. Talvi jäi onneksi tyngäksi ja kuinka hemmetin opettavainen tämä pitkä kevät onkaan ollut.
Toukokuu itsessään on ollut varsin juhlahumuinen tiivistyen viimeiseen spurttiin näin loppukuusta. Ollaan nyt yhdessä juhlittu sukujuhlia ja omia juhliakin. Seisty yhdessä edustamassa onnellisina, mutta erillisinäkin.
Töitä riittää ennen hetken vapautta. Oikeita töitä ei onnekseni enään pahemmin ole. Muutama huonosti ajoitettu ja osuva vuoro vain. Mutta pääsykokeet, työhaastattelut ja loman odotus ja esivalmistelut stressaavat.
Kuinka odotankaan sitä hetkeä, kun pääsen kaikkeni antaneena kesäkuun ensimmäisellä viikolla erään minulle tärkeän ihmisen kera nauttimaan pitkistä hetkistä aivan kahden. Tiedostaen toki sen, että yhteiset matkat ovat riskaabeleita ja vanhentavat suhdetta. Silti tiedän molempien odottavan tätä ensimmäistä, yhteistä lomaa ja ulkomaanmatkaa tietäen ansaitsevansa sen ja toisensa.
Tai sitten vaan sitä, että saa toviksi karistaa kotimaan tomut tossunpohjistaan ja haistella vähän ilmaa Kaakkois-Euroopassa.
Ennen sitä minun on annettava kaikkeni. On vaikeaa olla vanha ja viisa.. Korjataanpa näin: Liian vanha muistaakseen matikasta, fysiikasta, tai kemiasta mitään. Ainakaan  miten asioita lasketaan. Taantuminen on ollut nopeaa ja huomaamatonta, joten.. Lähden taistelemaan ja raapimaan niitä pisteitä toden teolla. En siksi että se olisi helppoa, vaan koska se on vaikeaa. Vaikeaa muuttaa elämääni, mutta teen sen siksi, että haluan. Haluan päästä pois nykyisestä umpikujasta.
Haluan tehdä elämästäni parempaa ja toisenlaista, ainakin vähän. Eihän miulla hätää ole tässä itsekseni. Silti tiedän tien vievän toisaalle ja se antaa energiaa. Toisaalle, jossa haluan alkaa rakentamaan yhteistä elämää rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta on siis tulossa vanha, pehmeä ja porvari? Ja se ystäväiseni on hyvin, hyvin outoa, mutta jotenkin lohdullista ja antoisaa.

Se nousee, se nousee, vai muuttuuko mikään?

Valtiovalta aikoo, ellei takki käänny epolettien kera jälleen.. Muuttaa alkoholilakia fiksumpaan suuntaan mm. nostamalla alkoholirajaa ruokakaupoissa ja tarjoamalla pienpanimoille 12% ulosmyyntioikeutta, sekä lukuisia, viimeinkin, ravintolaelämää helpottavaa sääntöä (vaan eipä näkynyt alkon sunnuntai aukioloaikoja vielä..). Nice.

Toisaalta voidaan todellisuudessa kysyä suosiiko mahdollinen päätös/tuleva laki vain makroteollisuutta, jos rajaa jää vain 5,5%? Kolmas epävarma seikka on luonnollisesti lonkero/limuviinapuolella. Tulevatko Breezerit Saleen siis? Ainoa varma asia on THL:n, EHYT&co paheksunta, lobbaus, pirun maalailu mediassa, kaduilla ja toreilla. Maalailu siitä millaiseen kaaokseen, anarkiaan, juoppohulluuteen, turmioon ja saatanaan tämä maa menee.
Koska olen talven raiskaama suomalainen, niin en näe tässäkään lievennyksessä mitään aihetta ilakointiin. Mietin perusnegatiivisesti jotakin kuivakan sarkastista läppää, jolla katkaista siivet ja tappaa koko aihe pystyyn?
Kuitenkin kun pilsneri ja hiivakakkuiset nisukaljat tulevat markettiin vähän rotevampina, niin se K(okoomus)kauppias haluaa siitäkin rotevan hinnan, katteen ja kerman kuohuineen, jolla rakastella ja onanoida koko pimeän talven ylitse.
Kotimaista pienpanimoliruakin voi sitten ostaa omalla pullolla ravintelin likaisista hanoista, tai jostakin jumalan selän takaa. Sieltä Turku-Helsinki tien maalaispitäjien navetoista katkeraan ylihintaan. Jotakin sellaista katkeraa, flättiä hiivakakkuista ipahtavaa, karamellinhavuista hiivaleipälientä, joka saapuu kenties modernisti liukuvärjätyllä etiketillä.
 Mut hei, taivaalle kiitos, että saan kohta ostaa oikeaa lonkeroa kaupasta, eikä niitä pelkästään niitä esanssisotkuisia kiljupohjaisia liemiä. Sekin varmaan kovempaan hintaan, mitä Alkossa. Hille laittaa lähialkot kostona kiinni viel kehä III:n ulkopuolelta. Bissen, lonkun ja limuviinan myynnillä kilpailu kun on heille iso pala ja paikka. Se siitä vuosien kokemuksesta, palvelusta, valikoimista ja asiantuntemuksesta monopolissa. Ei pärjää paikallisen Salen kesähessun kassapojun asiantuntemukselle, palvelulle ja valikoimille kaupata lonkkua ja nelosta.
Mut hei, onneks nettikaupoista ja Tallinnasta saa kaiken mitä ihminen tarvitsee päihtyäkseen. Aikoina, jolloin raha on kadonnut, kuin päivänsäde menninkäisen maailmasta. Hinta ratkaisee.

----

Tai sitten näen tämän pienenä valona ja siinä, että valtiovalta ottaa vähän päätä pois puskasta. Oikeastaan olisin ymmärtänyt tämän touhun paremmin vaik heti kuntavaalien alla. Odotan naamioidaanko tässä nyt kansan silmissä vakuutuskuoret ja muut porvarihallituksen kovasti ajamat asiat? Etenkin hetkenä, jolloin media ei työnnä muuta kuin kaiken pelastavaa ja synneistä päästävää jääkiekkomaajoukkueen pyhää antia perinteisen klikkihuoraamisen lisäksi toki. 

Popcornia ja unettomia öitä

Pitkä hetki tabula rasan kanssa on todella kiusaavaa. Yleensä pystyn aloittamaan tekstini jostakin kohtaa. Edestä, alusta, keskeltä, välistä, lopusta.. Nyt en vaan kykene. Rinnassani painaa yöttömät yöt, huonot unet, Osa näistä on alkanut toistaa itseään saaden yhä rumempia yksityiskohtia.
Viime yönä nukuin kuin pieni lapsi..bullshit.. Pienet lapset eivät nuku, ne valvottavat. Minä nukuin, uneksin asioista joita en haluaisi nähdä. Heräsin aamuyön usvassa hikisenä lakanoiltani, kuten niiiin usein ennenkin.  Oli pakko nousta. Tassutelin voipunein askelin keittiöön juomaan ja selvittämään päätäni. Olisi oikeasti tehnyt mieli oksentaa. Voin pahoin, ilman alkoholia ja muita metabolisia substansseja. En halua avata untani enempää, koska tämän kirjoituksen on tarkoitus poistaa sen tuottama tuska sydämeltäni. Kuin olisi kuunnellut koko Manowarin Achilles, Agony and Ecstasyn väärinpäin lävitse, useasti. Samojen kuvien vilistäessä silmissäni ilman filminauhoja, keloja, projektoria ja popcornia.  Join vettä, hikoilu jatkui. Yöt ovat muuttuneet hitaasti helvetiksi jossa pelkään uniani. Aluksi ne olivat vain outoja, nyt ruokottoman rumia. Näen itseni tekemässä asioita joita en haluaisi tehdä ja oudosti paikka on liki aina etäisesti samankaltainen. Selaisin unikirjoja, mutta ne tarjoavat vain toinen toistaan oudompia käsityksiä ristiriitoineen. Trust me, I know. Elämässäni on joskus hetkiä, että pelkään flippaavani lopullisesti. Sellaista tanssia päällä hulluuden nuoran, tasapainoillen taidokkaasti tällä tasapainolla.. Jeesus, olisin ottanut Spedeltäkin pataan viidensadanmarkan haasteessa, jos pitäisi ottaa jalasta kiinni nyt. Ja laittaa silmät kiinni..nyt.

Kamalaa, absoluuttisen kamalaa. Silti valveaikana ajatukseni, elämäni, kaikki on paremmin kuin koskaan? Ehkä tästä syystä yön pedot haluaisivat saalistaa? Vaistoten viimeisen hetken nuuhkia haaskaa, yön varjoja. Niitä muinoisia haamuja elämästäni etsien sijaansa, heikkouksia, kulmaa josta purra vesikauhuisena toivoen minun muistavan jokaisen haavan, ruoskan iskun ja tappurakruunun ennen kerta kerran jälkeen saapuvaa naulitsemista kärsivään katajaan kalliolla. Se ei katkea, mutta taipuu nousten aina uuteen.

Kukaan ei ole synnitön, kukaan ei ole täydellinen, kukaan ei ole elänyt täysin kultainen lusikka perseessä ilman naarmuja. Ja hyvä niin, en ehkä haluaisi nähdä maailmaa täynnä miljonäärilapsia hipsteriviiksineen toteuttamassa itseään, vain "koska mä voin". Sellaista leipää ja sirkushuveja, eli orgioita, Caligulan ja parin hevosen kera rakastelemassa aidan seivästä, sukulaisia ja hovinarreja.
Heräsin aamulla nähden samaa unta. Mietin hetken kaivaakko puhelin esiin ja vittuilla ihmisille, siitä että tunkeutuvat uniini. Seuraavalla kerralla olen vastassa sir 7,62x39:n kera, just to warn You all. Pyyhin hikeä otsaltani, tuskan hikeä. Silti minun pitäisi olla hiljaa, nöyrä ja kiltti. Kärsimykseni, en kehtaa edes puhua kärsimyksestä, mutta pitää näihin juttuihin saada vähän väriä, on niiiiin pientä muihin verrattuna. Jonain toisena päivänä itkisin sen tähden. Tänään en itke, edes omasta puolestani. Pikemminkin ihmettelen, kuten edeltä saattoivat molemmat järkevät kansalaiset lukea. Muut juuttuivat viimeistään päivittelemään popcornin puutetta.
Helkkari päivittelen itsekkin, vaikka kaapissa olisikin korkkaamaton, neitseellinen pussi jotakin poppamiehen popcornia eräältä timanttisen jyystön ystävältä. Ja ei en puhu edes seksistä, vaan musiikista, valitettavasti. Minun miettiessäni aihepiiristä: Jos ihmisellä on sisäsyntyinen tapa rakastaa ja olla rakastettu. Niin onko silloin rakkaus oikeasti Jumala? Kaverini miettii onko Matti Airaksinen jumala? (Vastaus molempiin on = )

Sekavaa eikös? Ollaan päästy jo unista Airaksisen jumaluuteen. Kenties se on katsantakannasta kiinni. Meanwhile somewhere around the city full of streets that wind up like a circle, even without acid... Mietin tulevaa. Ensi viikonlopun megalomaanista haastetta järjestää melkoiset yhteisjuhlat, mutta silti ajatukseni laukkaavat siinä ajassa ja hetkessä, jolloin olemme molemmat lomalla. Minulla on haaveita, ajatuksia, pelkoja.. Latausta ja draivia. Outoja asioita, jäsentelemättä. Tiedän mitä haluan ja miten vähään kykenen. Silti.. Helkkari, on outoa saada olla pieni, tai samalla suuri toisen rinnalla vice versa. Oikeesti mulla on hyvinkin selkiintymässä oleva näkemys monestakin asiasta, joista en halua julki huudella. "Uuuu, sillä on yksityisyyttä". Tietysti on. Te syötte kädeltä, uskotte sanaa, mutta näettekö pilkistävää ironiaa, sarkasmia, totuutta, liioittelua, tikkurilan värikarttaa? Olemassaolosta, rakkaudesta, toisistanne, elämästä? En minäkään, mutta mikään ei estä kirjoittamasta ajatuksiani äänellä jolla haluan puhua.
Nyt te popcorn-ihmiset mietitte mikä oli jutun pointti? Samalla ne kaksi muuta älykköä tappelevat kilpaa siitä miten mikäkin asia pitäisi tulkita.
Kerron vain, että tämä on assosiaatiovapaa blogi, jossa vain rakkaus elämään, maailmaan, oikeuteen, vapauteen ja mojitoon on tosi. Aina valmiina ruoskimaan itseäni, politiikan kaksinaismoraalisuutta, itsestäänselvyyksiä, niitä jotka juoksevat kaivoon vain koska "joku muu käski", mutta älkää hätäilkö kyllä minä sen kannen suljen sen käskijän perästä. Laulaen resupekkarokkia rakkaudesta ja valmiina maalaamaan utopiaa, pilvilinnoja, sateenkaaria ja taivaanrantaa. Kaikki on kiinni vain hetkestä, tunteesta ja intuitiosta. Nyt se on hyvä, ikäänkuin olisi saturnuksen renkaita ja kuutta kuuta kaivattu taas; Mikäänhän ei hulluttani muuta? Vai nouseeko se musta aurinko kuitenkin, ilman popparia?


"Katso ulos. Näätkö sen:
toiset tappaa toisiaan.
Alla veristen vaatteiden
loiset tappaa loisiaan.
Ole minulle ihminen,
kun toiset tappaa toisiaan.
Rakasta minua,
minä rakastan sinua.

Ja sinä hymyilet ja katsot noin.
Viet minut aamuun uuteen
kuin kevään ensimmäiseen sateeseen.
Sinun sieluusi kiinni päästä voin.
Viet meidät tulevaisuuteen."

Onnen kulkuri & kolmenkympin kriiseilyt

”Mä muistan sen kirkkaan päivän.. Sen kesän ja sen valon häivän”

Lauloi Aknestik mahtavalla kesähitillään jo pastellinsävyisellä kahdeksankymmentäluvulla. Niin hyvin, että kuuntelen sitä toisinaan vieläkin.

Minäkin muistan sen kirkkaan päivän ja sen valon, sen järjen häivän. Sen hetken, kun tajusin ne kaikki asiat joita en elämääni halunnut.

Viimein tuli siis se hetki, se päivä joka muutti kaiken. Ainakin leffoissa se käy aina näin.
Oikeesti minulle ei tullut. Suuret asiat harvoin paistavat kerralla otsaani huutaen jumalallisella äänellään: ”Hei dude, tee jotain”.
Pieniä ajatuksia kuitenkin oman elämäni muuttamisesta alkoi näkyä. Kipua, kriiseilyä sisälläni heijastuen myös ulospäin, koska asioiden sisällä pitäminen ei ole vahvuuteni. En tunnistanut niitä vielä silloin niin selkeästi, mutta yhden asian tajusin.. Sen etten halunnut elää loppuelämääni näin; tavallaan paikallaan junnaten, vaikka asiat olivatkin näennäisesti kohdallaan. Oli tilava koti, puoliso, vakituinen työ, vapaa-aikaa ja harrastuksia. Silti.. Jollakin tasolla aloin haluta muutakin. En tiennyt mitä, mutta sen tiesin ettei nykyisyys voinut jatkua sellaisilla kiskoilla, joilla ainoa päämäärä olisi tasainen harmaus. Vailla välipysäkkejä.. Edes Vantaalla.

Hitaasti, olen vähän hidas muuttamaan asioita elämässäni, kaikki muuttuu. Ensin vapaa-aika väheni harrastusten muuttuessa työpainotteiseksi. Seuraavaksi puolisoni muutti pois ja lopulta erosimme hyvinkin sopuisasti. Kumpikaan ei kantanut kaunaa ja olemme silti ajoittain tekemisissä. Silti, en ikimaailmassa palaisi takaisin.
Minulle tarjottiin tämän syksyisen prosessin pääteeksi onneksi pienempää asuntoa. Ja tiiättekö.. Olen erinomaisen tyytyväinen nykyiseen kämppääni. Se on sopivan kokoinen, edullinen, hyväkuntoinen ja hemmetin rauhallinen. Työni taas... Huoh. Tälläkin hetkellä haaveilen viiltosuojahanskojen ja sheriffin tähden lyömisestä tiskiin realistisesti. Henkisestihän luovutin jo vuosia sitten. En vaan jaksanut hakata enään päätäni seinään toivoen asioiden, moraalisen oikeuden, tai ajoittain edes lain löytyvän villistä lännestä. Nykyään "oon vaan sielä töissä" ja toivon ettei minun tarvitsisi murehtia näitä enään. Silti sormien pitäminen silmieni edessä on pirun vaikeaa. Ja on aina ollut. Oikeastaan pitäisi kiittää tätä alaa siitä, että tiedän miten ihmisiä johdetaan. Nimittäin; tarvitsee vain tehdä juuri päinvastoin kuin näen liki päivittäin tapahtuvan.
Päätin lopulta että en aio nähdä tulevaa talvea enään täällä. Olen tätä samaa luvannut itselleni jo vuosia, mutta nyt.. Nyt kaikki näyttää paremmalta, kuin koskaan.

Elämäni muuttuessa ja astuessa jälleen uudelle polulle myös monet asiat ja arvot ovat muuttuneet itsessäni hitaasti. En kuitenkaan lähde näitä erittelemään, mutta ikä on tuonut haluja vakauttaa elämää hetkeksi. Pysyvyyttä; se, se sana kaiketi on. Niin pitkään olen kuitenkin etsinyt itseäni ja elämääni, että pysähtyminen, rinkan laskeminen alas ja jonkin paikan kutsuminen kodikseni houkuttaa. Oma itsetietoisuuteni ja varmuuteni sen suhteen mitä haluan on kuitenkin sillä tasolla, etten tyydy tai pysy tyytyväisenä mihinkään vähempään. Vaikka en tietenkään usko ihmisen koskaan olevan valmis, tai kenenkään täydellinen. 

Tätä ohdakkeista, mutta antoisaa polkua olenkin tallannut jo tovin. Rinnastan sitä usein Reppu&Reissumies-biisiin, sen tunnelmassa on paljon itseäni.
Välillä tielle on paistanut aurinko ja reissumies on nauttinut reppunsa kera. Välillä polulla on ollut risuja, käpyjä ja välillä myrskypilviäkin on kerääntynyt taivaalle. Joskus mustarastas on vienyt hattuni ja lasini. Välillä polulla on ollut haaroja, outoja sattumia. En kuitenkaan usko kohtaloon, koska Rebell Yell.
Tärkeintä on kuitenkin pyrkiä nauttimaan hetkistä. Eihän meillä ole muutakaan. Muutamien välisatamien jälkeen olen katsellut siis satamaa pidemmäksi aikaa. "Mitä reppu tietää se onkin toinen juttu". Asiat ovat kuitenkin edenneet siihen käännekohtaan, jossa epäilen sellaisen sataman ja naulakon repulleni kukaties löytäneeni. Sellaisen jossa voin olla onnellinen. "Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua".

Koko talven ajan olen testannut, kokeillut ja hyväksynyt. Hyväksynyt elämääni toisen samanlaisen, silti erilaisen ihmisen. Ihmisen jonka luonteenpiirteet täydentävät omiani ja toisinpäin. Tarpeeksi fiksun ja nokkelan, itsenäisen, mutta silti tarpeeksi vanhanaikaisen ja niin pahuksen puoleensavetävän (Kyllä, naapurintyttömäisyys on turn on-minulle). Hitaasti aloin pitämään tästä ihmisestä. Keskustelimme aluksi tuntikausia mitä oudoimmista asioista jaaaa teemme sitä vieläkin.
Olin jo kohtalaisen kiinnostunut sinusta, mutta varoitit ettet lähde kenen tahansa mukaan. Kerroin, etten minäkään. Silti muistan erinomaisesti katseesi sinä talvisena ja kylmänä iltana, kun tarjouduin istumaan tarpeettoman lähelle eräässä puoli tyhjässä baarissa; tuomaan lämpöä tietenkin. Muistan katseesi myöhemmin samana iltana erään betonisen junakatoksen alla, samoin sen hymyn joka sulattaisi jään jäätelötehtaan kylmäkoneestakin. Silloin mietin, että tässä saattaisi olla jotakin enemmän. Lupasimme nähdä uudelleen ja silloin.. Silloin tiesin, että siinä on todellakin enemmän, mutta halusin ottaa hitaasti. Edellisestä erostani ei kuitenkaan ollut kauaa. Tapailimme ja tajusin että kerta kerran jälkeen ihastuimme toisiimme tiukemmin, mutta kerrankin holdasin tunteitani.. Aivan turhaan..

Nyt kuukausia myöhemmin.. Näen mahdollisuuden asioihin, joista en joskus halunnut edes puhua. Näen mahdollisuuden siihen, että tämä kaikki voisi olla jonkin suuremman ja kauniimman sinfonian alkutahteja.

Ja kerrankin.. Minä en ole ainoa, joka näin ajattelee. Vaan.. Lahti.. Katsotaan mitä syksy tuo tullessaan. Ehkä se on yhden aikakauden päätös ja Frederik voi jatkaa sitä kolmekymppisen laulamista ilman kriisiä; Minä kärsin sen jo ja nyt.. Polkuni on harvinaisen selkeä ja kulkijapoika käy sitä vihellellen.

Tantraa ja laupiaita samarialaisia

Makasin tutulla koirankarvaisella mustalla päiväpeitolla. Hikisenä, alasti, hengitystä tasaten. Katsellen ikkunasta mastokaupungin öisiä valoja. Pervolla tavalla fiilis on kuin jossakin leffassa; hidastettuna. Salpausselän hyppyrimäkien valot sekoittuvat kaupungin tuhansiin lamppuihin luoden pienten tuikkujen valtameren, josta nämä urheilukansan hyväilemät kolossit ponnistavat esiin.
Autot matelevat tulikärpästen tavoin pitkin maantietä. Käännähdän ja palaan tähän hetkeen, koska käteeni tartutaan hellästi. Sitä tarvitaan toisaalla.
Tuo alaston jumalatar kaipaa lämpöä myös lämmön jälkeen. Jotenkin juuri tällaisessa valaistuksessa iho näyttää todella mykistävältä. Valosaasteen hyppiessä iholle luomaan monenkirjavia värejä, jotka taittuvat pienten kasteisten helmien kohdalla, kuin minikokoiset spektrit. Sama silkkinen ja lämmin iho huutaa nyt vartaloanikin lähelleen. Onneksi sitä aamuöistä utua ei kuitenkaan ole silmissä vielä. Ne katsovat, kuin kaksi tähteä täynnä lempeää tuiketta suoraan sieluuni ja havaitsen olevani taas lähes aseeton.
Makaan pian kanssasi lusikassa ja tunnen keveän hormoniryöpyn sisälläni. 
"Mitä mietit?" Minulta kysytään. Virnistellen jaksan erästä lonkeromainosta lainaten vastata, jälleen: "Naapurin Tiinaa".
Saan tyynystä, ehkä ansaitusti. Seuraavalla lyönnillä ehdin tarttua tähän vaaralliseksi luokittelemaani esineeseen ja puutun koulutuksen suomalla edulla tilanteeseen. Valitettavasti tilanne eskaloituu painiksi ja lopulta siihen, että nauraa hihitämme toisillemme. Miten toisen virnistys voikaan tuottaa tällaista mielihyvää; nähden vain sen kissamaiset ääriviivat hämärässä. Se saa suuni jälleen väkisin hymyilemään.
"Eiku, hei nyt oikeesti.."
Oikeasti mietin vain neljää asiaa tässä järjestyksessä: 1. Lämmintä kesää. 2. Kylmää Mojitoa. 3. Vesipiippua. 4. Uusintaa edellisestä, enkä tarkoita tyynyjä.
Vastaus hyväksytään tällä kertaa vähän paremmin. Saan kuulla vain olevani: "Ihan mahoton". Mietin vastatakko kliseisesti peilaten edellisen lisäsanoilla: "Sinä&Ihana". En kuitenkaan ehdi. Sillä tällä kertaa tunnen tuon  käden vaeltavan turhankin määrätietoisesti kiusaten pitkin vartaloani arvaten jo sen päätepysäkin.
"Here We Go Again" soi päässäni, kiroilen että se jää varmaan taas korvamadoksi soimaan. Sekä sitä faktaa, ettei tänäkään yönä nukuta. Saati että aamullakaan pääsisi sängystä ajoissa ylös. Ravistelen ajatukset pois päästäni, koska hedonistihan tässä vain ravistaa suolaa parisuhteen keittoon. Sitä maustetta joka tekee siitä hetki hetkeltä paremman makuista, syntisen suloista.
Laitan kirjoituskoneen hetkeksi sängyn alle piiloon ja keskityn taas intohimoon, kamasutraan, läheisyyteen, rakkauden toteutukseen ja siihen, että kuulema pitäisi luottaa vain joka kolmanteen. Se kolmas kun on ja oli.. samarialainen.

Lauttamatkailua lahden yli ja yhet Festarit

Helsinki 1.4. Aprillipäivä. Aamu on alkanut koleana, kuulaana, mutta kutsuvana. Seison tukevasti, mutta en tukevassa, laivan peräkannella katsellen lokkien loputonta kilpailua. Elämä on kovaa, kun joutuu lokittamaan kokoajan tuumin. Toverini ja setämies tupruttelee savua ilmaan. Hän ikävöi Kööpenhaminaa ja toteaa että näytämme aivan liian poikkeavilta tällä lautalla. Katselen tasaisena massana könyäviä karhulippiksiä. Turpeita kasvoja, alkoholismia, kokolattiamattoja ja messinkikaiteita. Mautonta, mutta tälläkin laivalla voi suomalainen nauttia kahden mittavan tunnin ajan joko hoonoa soomenkielistä palvelua, tai juopua. Seison tiskillä ja olutta tilatessa tajuan tekeväni virheen tilatessani pullosta, enkä hanasta. Korjaan salamana mukahauskan pearu-IPA:n. IPA on jo niin kansanomaista, että jopa Ääs-kauppa myy sinulle jo sitä Kotimaisena. Ja Pearu sopii häivyttämään ammattialkoholismiamme rahvaan seurassa. Nimenähän se sopisi halpaan Mustamäen torin "Aitoon Adipas paitaan", kuin kolme raitaa verkkareihin. Samaa ideaa noudattelevat paatin myymälän t-paitojen tekstitkin: "Pikku kakkonen on vaihtunut Isoon kolmoseen III".

Kööpenhaminassa olisin varmaan uponnut kokolattiamaton pehmeyteen, mutta täällä joudun tyytymään hukuttautumista sohvalle. Trubaduurikaksikon veistellessä mielenkiinnottomalle massalle "Whiskey in the Jar:n" alkuriffejä kuulen jo toverini toteavan: "Matkakumppaninasi ja pullonpyörittäjäystävänäsi määrään meidät poistumaan toisaalle, kenties kölin ali". Toiset ovat niin kovin kriittisiä taustaraidan suhteen, tai kenties merenpohjan äänimaailmassa on jotakin svengaavaa. Keskustelemme siis sukeltamisesta, mustasta vedestä, suurista haikaloista, maailmantalouden tilanteesta ja piipuista. Sosiaaliongelmista, hallituksesta ja vapaamuurareista.
Samalla pähkäillen mitä lestadiolainen pääministerimme toteaisi nähdessään Tallinan lauttojen paheellisuuden? Valtion tukemaa laivaliikennettä, Eestin lipun, alla (Hämmästelin ettei tämäkin ole siirtynyt jo Panamaan) kuljettamassa meitä, isänmaan Toivoja ja Tiinoja hakemaan pakettiautoittain kotimaista alkoholia Etelä-Helsingin varastoista kuluttakseen sen sitten kotonaan. Talvi on pitkä, pimeä ja kesälläkin sataa räntää. Katsellen Bernerin sakset kädessään; voisiko näistä veroäyreistä joskus saada jotakin kotiin, vai tulisiko tämä laiva leikata sukellusveneeksi?

Mietin mielessäni samalla taulua, jonka haluaisin kotiini, virastoihin ja varastoihin. En ole kaksinen maalaaja, mutta en myöskään kasvata pieniä viiksiä ja puolisoni mukaan myös kassini vaikuttavat säällisesti normaaleilta. Siinä taulussa olisi juurikin tällainen lautta. Se matkaisi paitsi Suomen, mutta myös minkä tahansa veroparatiisin lipun alla. Kapteeni Sipilä ei pääsisi koskaan ruoriin, koska takkia ei saa käännettyä kuin kahdesti, eikä ruoriakaan voi leikata puoliksi ja kuvitella siitä kasvavan lisää: "Niin hyvää ruoripuuta". Perämies Stubb:lla olisi pyöräilyshortsit jalassaan ja kiikarit tiukasti kohti EU:n tähtikiekkoa ja edeltäjänsä nykyistä palkkapussia kohden, ansiot maan eteen ovat kuitenkin kiistattomat, molemmilla. Toinen perämies Timo taas ei näe jalkapallohuivin takaa mitään, tai näkisi, mutta hänen takkinsa jäi kolmanteen luokkaan käänneltäväksi, joten hän ei ole edes paikalla.
Samalla kansituoleilla norppataljoissaan makaava kotimaan kerma sniffaisi kokkelia ammattiliittojen selästä. Keskustellen miten muuten seuraavat satojen miljardien osingot saisi jemmattua ulkomaille. Samalla fistbumbaten päällystön kanssa ja kiittäen hyvästä työstään. Pitäähän suomalaisen kilpailla työn halpuudesta Indonesialaisten lapsityöläisten kanssa kuitenkin.
Toisessa luokassa matkaavat keskitason suomalaiset taas eivät uskalla hyteistään ulos, sillä käytäväpalvelijat on huhujen mukaan korvattu mamuilla ja kannelle matkan estäisi viimeistään Bernerin sakset, koska kenties hytin koostakin voisi ottaa vähän pois?
Ruumassa matkaava köyhällistö taas kuuntelee vasemmiston puheita kuin piru raamatun lukupiirissä. Unohtaen kuulleensa samat tarinat kansipäällystöltä vasta hetkeä aiemmin. Ne ketkä suostuvat leikkimään leikkausleikkiä tyhjästä saavat ehkä luvan siirtyä joskus seuraavan tuhannen vuoden aikana toisen luokan portaille. Muut poltetaan laivan höyrykattilassa polttoaineena.
Samalla laiva vetää perässään pelastusvenettä johon on ahdettu koko kotimainen media, että seksiwowjulkkikset. Juttujen taso ja totuus riippuu tietysti siitä kenen lompakosta tarinat maksetaan.

Havahdun setämiehen todetessaan, että: " Ei tolla ole väliä, kunhan kaikki on myynnissä ja kaikilla on oma aasi, jolla ratsastaa kuutteja nuijimaan. "
Amen, totean ja pyhitän seuraavankin kasteveden. Tai pyhittäisin, mutta Zanussin jenkkikaappia muistuttava herra pyytää poistumaan alukselta. Tiedättehän: Lyhyt, leveä, mutta kodinkoneen valkoinen. Totean minulla jo olevan Siemensin vastaava, mutta suosin oranssia. Samalla roiskautan vahingossa juomastani jäitä jääpalakonetta kohden. Marssin nauraen kohti satamaa, superalkoa ja viinarallin tuomaa vapautta kohden. Lokit kirkuvat taas korvissani. Ajattelen että onneksi ne eivät ole papukaijoja, koska muuten ne osaisivat toistaa koko liudan kirkkaiden ja värikkäiden juomien nimiä. Samalla tajuten, että siinä voisi olla piilevää nerokkuutta, koska käytös ei poikkeaisi matkaseurueemme keskusteluista. Niin monta olutta on kuulemma tänään pakko maistaa.
Pelkään illasta ja viikonlopusta tulevan kohtalokas kansantaloudellisesti, mutta epäilen brutto-onnellisuustuotteen kasvavan samalla.

Päivä kääntyi jo iltapäivän puolelle, kun väsynyt kaksikkomme lähti vaihtamaan paperia paperiksi, eli lippuja rannekkeiksi. Sisäinen tietotoimistomme oli kuullut faksilla villin huhun, että Põhjalan helposti puhuvassa (Speakeasy) ravintolassa tämä onnistuisi. Fistbumppasimme ajatukselle, että pääsemme jonottamatta sisään, kuin rokkitähdet konsanaan. Tämän ajatuksen kunniaksi piti nauttia Rimistä eurolla haalittuja ja shanghaijattuja mallasjuomia. Samalla ynnäillen, että pelkkä alkoholivero ei voi selittää hintaeroa kotimaan hintatasoon.
Päädyimme ottamaan taksin, joka lopulta löysi tämän ravintolaksikin kutsuttavan vanerihäkin.
Kieltämättä rappioromanttinen matkamme alkoi jo neuvostomaisista lähiöistä, mutta tämä lastulevystä ja aaltopellistä kyhätty työmaaparakkia muistuttava koppi olisi siis Viron upeimman panimon ravintola. Cool. Kiiltoa sen mattamustassa pinnassa ei ainakaan ole.
Paitsi meidän silmissämme. Olimmehan alunperin Kouvolasta.

Speakeasy. Lastulevyä ja raksatyömaata

Sisätiloissa vaikutti olevan pientä tungosta molempien sisällä olevien asiakkaiden muodossa, joten siirryimme terassin puolelle. Terden kaapelikeloista ja vanerilevyistä kyhätyt pöydät ja vieressä olevan rakennustyömaan fallistiset koneet saivat minut kaivamaan laukustani suojakypärän, lasit ja hanskat.
Tunnelmaan päästyäni löysin muita korkeamman syöttötuolin, tai kuninkaanjakkaran ja nostin bootsini reteästi pöydälle. Odottaen että kauniit virolaistarjoilijat kantavat kylmää juomista huulilleni ja leyhyttelevät palmunoksilla hipiääni tässä etelän keväässä. Anniskelualuetta rajaava järeä aita sai olomme turvalliseksi. Nyt eivät kaiken maailman pikkulapset kirmaa alaikäisinä ravintolaan aivan työmaan lävitse etsimään sitä hassua haipulloa janoonsa. Fistbump tällekin.

Havaitsimme kuitenkin Rolexissa ajan juoksevan, (mainos?) joten kengitimme keppihevosemme ja ratsastimme kohti festivaalialuetta. Lähietäisyydellä alkoi kuitenkin paitsi janottamaan vietävästi, mutta myös hetkellinen ajatus eksymisestä kalvamaan mieltämme.
Onneksi järjestäjät olivat uhranneet muutaman kyltin ja ohikulkijan matkanvarrelle, joten janoiset tietäjät saapuivat ilman suitsukkeita perille.. Jonottamaan.
Tämä oli tietysti valtaisa pettymys, koska blogin maine ei ollut yltänyt etelään, saati edes ravintola Tigerin VIP-alueelle asti. Olin jo varautunut laittamaan tukan hyvin, koska kaverillani näkyi kello ja marssimaan suoraan sisään. Onneksi jäimme ulos.. Sillä jos ravintola edusti rappion hekumaa, niin tämä Noblessersadamin rakennus oli kuin pyyhkäisy menneisyyteen.
Fiilistelin talonvaltausta entisen Suuren ja Mahtavan satama-alueella olevan niin Punkkia, ettei Brewdogin tiskillä käy kukaan. Rappeutunutta betonia, teollisuusmaisuutta, jätesäkkejä ikkunoiden paikalla koleassa alkuillan tuulessa ja hippejä. Tanskalaisia ruutupaitoja vahattuine viiksineen en nähnyt ja aloin välittömästi kehittelemään Tuopin Ääressä-Olutfestari bingoa; ainakin ruutupaidasta, kokoparrasta, vahatuista viiksistä, TBone:sta, läppäristä ja valituista termeistä(IPAmainen, Citra, kaakaoinen, karhulippis, Mikkeller, jne)  saa kirjaimen. Vaviskaa kesän SOPP:t.
Sisältä paljastui jotain vielä upeampaa. Nimittäin rakennuslämppäreitä, noita isojen käsien kuivaajia, joiden edessä helikopterikin pyörii paremmin kuin pelkässä kevättuulessa. Loppuillasta havaitsin parhaiden bileiden olevan lämppärin luona, jossa eksyneet sielut kaipasivat hieman lämpöä. Ja tunnetusti olenhan hyvin lämminhenkinen ihminen jakamaan lämpöä.

Kylmää, harmaata, teollista, kaunista

Niin se tila.. Aivan huikeaa punkkia, grungea ja post-apokalyptista fiilistä täynnä oleva halli. Oikeastaan kaksi, mutta toisessa oli ehkä maailman hirvein akustiikka, eikä yhtään teemaan sopivaa punkbändiä, koska kyllä minä vähän Pelle Miljoonaa tähän olisin kaivannut. Setämies pyöritti ajatukselleni päätä kaivaten jotakin yhtyettä, jossa olisi kenties Islantilaisia aöäkösiä, vielä edellistä rujompia ihmisiä murisemassa entisessä kaasukammiossa. Epävireisen kitaran ja tuuban kera katsellen kuinka kirkot, maat ja taivaat palaisivat karrelle. Lyriikoilla, joista edes Eino Leino ei olisi ottanut selvää ilman kuulolaitetta ja paria pulloa absinttia. Ja ei, en ole vieläkään nähnyt Jane Fondaa vhs:llä.
Havahduin ajatuksesta absinttitynnyrissä kypsytetystä Saisonista, kun tajusin kuulevani suomea. Suomea kaikkialta, tuttuja punakoita ja pönäköitä naamoja, muita tuttuja piirteitäkin alkoi hahmottumaan verkkokalvoilleni. Ammattialkoholisteja, harrastajia ja panomiehiä. Pelästyin, että olenkin Blade Runnerin uusintaversion kuvauksissa, jossa kaikki muut ovat androideja. Päätimme soluttautua taas sekaan ja tarrasin pikkiriikkiseen kuppiini lujasti.

 Tarvitsin olutta ja se minua. Onnekkaasti paikalla oli tätä jumalaista juomaa yllinkyllin taltuttamaan janoani. Samalla tajuten näiden olevan jälleen yksi sellainen tapahtuma, jossa mukini ei tyhjene mitenkään. Suurin huoleni oli kuitenkin erään tiskin etäisesti tutun sedän aivan liian suuri hipstermuki. Se oli falloksena suurempi kuin meidän kuolevaisten ja tämän vanhan rokkitähden aurakin säteili niin kirkkaasti, että varasin aurinkolasit seuraavalle päivälle.
Katselin massaa. Suomalaisia. Tuntien heidän, meidän, juomatapamme, että loppuillasta saattaisi paikallisen AA-yhdistyksen feissareilla olla kysyntää.. Ruuhkaksi asti. Harmi kyllä en muista loppuillasta tällaista, sillä en lopulta muistanut siitä mitään. Paitsi sen faktan, ettei kokkelia kannata edes kokkelivetkulien sniffata levylautaselta, ihmiset eivät osaa päättää seuraavaa juomaansa ja että olen punainen nallekarkki. Tapahtuneesta on olemassa videomateriaalia, mutta se on lähes yhtä palonarkaa, kuin edellinenkin blogipostaukseni, tai sitten eräs vyöperäinen näytelmä viime keväältä?

Tuttuja tuntui illan mittaan riittävän; kättelyitä, tarinointia, korttien jakoa, pussin puristeluvinkkejä, nimikirjoituksia rintoihin, selkääni taputeltiin useasti, tai sitten se oli kaveri joka halusi saada minut oksentamaan? Miten outoa, en yleensä laatoita juodessani. Ylipäänsä kannatan kaakelointihommien jättämistä ammattilaisille aikoina, jolloin hometalot pääsevät otsikoihin heti Haluatko Miljonääriksi ja seksiwowklikkaamua-uutisten perään. Totuus ja tutkiva journalismi on kuitenkin aikamme ja median hienoimpia asioita.

En tiedä miten selvisimme hotelliin, mutta epäilen vauhtia olleen tarpeeksi. Jotenkin jäi niin paheellinen fiilis siitä, ettei alueen ympärillä ollut 3km korkeita aitoja natolangalla, tarkka-ampujatorneilla ja maihinnousukenkäisillä Kekkosilla susikoira Roi:neen päivineen.
Lompakkoa ei tarvinnut, ei seteleiden taikomista kolikoiksi, tai pullonkorkeiksi. Ei kuittikasoja aamulla, ei jonottamista Visaa vinguttamaan, vaan kertarykäisyllä sisään ja juo niin paljon kuin haluat, tai ehdit.
Moraalinen krapulahan tästä vapaudesta seurasi. Sen verran hyvin on kansanterveyslaitos, sosiaaliministeriö ja muut "asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta päätetään siitä kuitenkin" järjestöt, puskat ja muut hoitaneet asiansa. Jouduin heti aamusta pyllistämään, kumartamaan muutaman kerran kohti posliinipilaria, tekemään ave mariat ja katumaan syntejäni. Valitettavasti en oppinut puhumaan kielillä norjaa, joten jokin tässä yhtälössä oli vialla.
Syytin katkerasti myös käsittämättömiä jonoja niille parille nakkikioskille, joita tapahtumaan oli saatu. Olen kuitenkin erittäin huono kansalainen, enkä lähde jonottamaan Burger Kingin avajaisiin, saati ilmaisten Orthexin ämpärien perään paikalliselle Tokmannille räntäsateeseen. Ehkä ensi vuodelle varaamme retkikeittimen ja maistuvan pussikeiton mukaan. Sekin pieksisi muutamien festareiden ylihintaiset mozzarellatikut.

Pilsneriä aam..iltapäivään

Aloitimme toisen päivän Põrgussa. Jo sisään mennessä havaitsin tuntevani puolet paikalla olleista krapulaansa hoitavista ammattilaisista. En tiedä millä eväin he olivat selvinneet yöstä, mutta oma selviämiseni alkoi vasta päivän toisella aamiaisella, lounaalla ja illallisella. Põrgu, eli manala on Tallinnalainen todella tyylikäs kellariravintola, sellainen jokaisen itseäänkunniottavan tulevan maailmanvalloittajan koti, johon päivä ei paista. Täydellinen niihin suunnitelmiin siis, jotka eivät kestä päivänvaloa, mutta silti haluat keskiaikaisen miljöön ja pari maukasta suodattamatonta pilsneriä kylkeen.
Koska päivä oli muuten liki edellisen toisinto, muttei crescendo, ei festareilta parane mainita kuin ehdottomasti parhaat oluet. Nimittäin heti paikalle kaasuttaessamme havaitsimme kaukoputkesta Tallinan Crap Beer Festival olevan menossa täyttä häkää. Niitä ihanan miehekkäitä 1,5l muovipulloja täynnä halvinta ja vahvinta bisseä janoisille. Ilman mitään helkkarin Sherry-tynnyreitä, maustekaappia ja liito-oravannahkapulloja. Sellaista jolla voi firman saunaillassa pönkittää varastomiehen egoa Vantaalta ja lyödä pöytään litran Karhua isomman falloksen.


Seuraavana aamuna ryöväsimme Stockalta reput täyteen juomista ja pörrässimme SuperAlkossa katsomassa laatikkoleikkejä. Kotiin vaappuessani jäin kelailemaan kotikatuni pimeyttä katulamppujen ollessa pois päältä. Joten kilometri pimeydessä metsän ympäröimänä ja tähtitaivaan alla sai mieleni todella runolliseksi.Osin pohtimaan asioita, jotka ansaitsevat oman postauksensa.

Thanks TCBW

Words

Moi.

Tiiätteks.

Tai siis..

Noh..

Mä halusin vaan huutaa julkisesti

onnesta ja ilosta.

Se kuulema hehkuu, vaikken ehkä sitä itse näe.

Mut lähipiiri näkee; kuulemani mukaan.

Kävi meinaan niin,

että

vietin elämäni oudoimman

ja mahtavimman yön.

Oikeastaan ehkä hauskimman?

Ja aamulla

heräsin siihen luuloon,

että pitäis nousta

mutta ehei.

Minulle kerrottiin

jotakin...

Jota en ole koskaan kuullut..

Saattaa olla että tirautin

salaa

vähän.

Tiiätteks F.R Davidin?

Sillä oli biisi

Jostain sanoista..



Jospa

kerrankin

tää

stoppi

kestäisi.

Joo

ei mulla muuta.

Just screaming of joy  and trying to keep my shit together.

Huomioita parisuhteen kynnysmatolla

Maaliskuu. Tämä kuukausi on yleensä oman elämäni kääntöpiste. Niin usein se saa mieleni levottomaksi, kirjallisen tuotantoni pulppuamaan hämmentäviä tarinoita elävästä elämästä ja kadotetuista mantroista, tai tulevista haaveista. Istun pitkästä aikaa kahvimuki kädessä ja katselen kotoani ulos. Ilmassa on kevyesti kevättä ja fiilis on mainio, keveä ja huojentunut.

Edellisen kolmen viikon aikana olen viettänyt tasan kaksi vapaapäivää kotona ja ollut sen n. 15 päivää aivan muualla. Kodistani on tullut kämppä, jossa käyn pyykkäämässä ja kastelemassa poloisia huonekasvejani. Suunnitelen niille jo automaattista kastelujärjestelmää, tai kenties kaktus tai kivipuutarhaa? Onneksi kasvini ovat kaltaisiani, vaikka välillä vituttaisikin, niin aina ne lähtevät uuteen kukoistukseen ja nousuun. Pidän juuri tästä ominaisuudesta paljon.

Viimeisen kolmen viikon aikana ehdin poiketa saapasmaassa kesällä naimisiin menevän serkkuni kera, joten keskusteluaiheet kääntyivät välillä kuittailusta häihin ja takaisin. Samalla mietin omaa suhdettani ja sen vaiheita.

En aikanaan olisi mitenkään arvannut tämän johtavan tähän kaikkien vaiheiden jälkeen. Mutta voin kertoa, että jo ensimmäisistä treffeistä lähtien tunsin jonkin palan loksahtavan eri tavalla kohdalleen. Yleensä aikaisemmin ilmassa on kipunoinnut jo alusta lähtien, mikä on mielestäni ajannut minun luonteeni tilaan, jossa olen kenties ihastunut tunteeseen ihastumisesta ja antanut sen kasvaa vaaleanpunaisten lasieni takaa.

Nyt kerrankin painoin jarrua. Halusin nähdä ja oppia tuntemaan aidosti toisen ja holdasin tunteitani. Vaikka välillä olikin raotettava tulvaporttejani, jotta.. No ikuinen romantikko-osuutenikin ja tunneihminen sisällänikin nauttisi. Voi meitä hedonisteja..

Pidin sinusta jo alusta lähtien. Vaikutit sopivan erilaiselta, silti samanlaiselta. Tuoden tasapainoa niille alueille, joihin sitä varmaan kaipaan. Samalla minä tuon, nyt jo todistetusti, sinun elämääsi paljon taas vastavuoroisia asioita. Luonteiden tasapainoisuus, sekä ns. goodperson pointsit sopiessa yhteen oli aika testata muutamia asioita..

”Mitä haluat elämältäsi”

Halusimme pitkälti samoja asioita.

”Suhde läheisyyteen ja tavat näyttää se”

Asia, jonka tulkitsen kenties isoimmaksi ongelmaksi edellisessä suhteessani. Hassusti.. Tällä kertaa olemme tässä samanlaisia. Oma järjestyksenihän tässä on: Kosketus/fyysinen läheisyys, sanat, teot, läsnäolo, lahjat.
Hitaasti kaikki kääntyi siihen, että minun oli aika tavata uuden kumppanini sukulaisia. Oli pakattava kamat ja suksittava puolikuntoisena Kuopioon. Olin sairastanut viikon influenssaa, joka oli todella tiukka. Tämän viikon sairastin vielä aivan toisaalla ja minut paremmin tuntevat tietävät, että jos en nauti olostani, en ole kauhean hyvää seuraa. Lisäksi viikon viettäminen muualla, toisten ihmisten luona ei yleensä toimi, ainakaan tässä vaiheessa. Viikko meni... Seesteisesti, kumpikaan ei kyllästynyt toisen naamaan, tai minun lievästi huonovointisuuteeni. Pidän tätä paitsi outona, mutta myös äärettömän hyvänä merkkinä tulevasta.

Reissulta palatessani pyöritin asioita päässäni. Tutkaillen vieraan perheen sisäistä dynamiikkaa ja niitä asioita, jotka hieman hämmentävät. Näin kumppanissani myös sellaisen piirteen, joka sai minut ihastumaan hieman lujemmin..

Nokkelimmatpokkelimmat teistä ehkä näkevät minun olevan äärettömän tyytyväinen. Jotkut varmaan käyttäisivät sanaa onnellinen. Kolmannet termiä rakastunut.

Ja tiiätteks.. Tää kaikki tuntuu menevän kokoajan jotenkin liian hyvin. Liian helposti. Odotan pikkuisen sitä hetkeä, kun tämä kaikki tavallaan muuttuu ja todellisuus alkaa. Koska silloin.. Silloin punnitaan pohjatyöt, yhteensopivuus, sekä aidot tunteet, halut ja se päätös.. Päätös siitä rakastaakko toista aidosti, niin aidosti, että haluaa jakaa elämäänsä?

Ehkä kerrankin.. Tämä maaliskuu ei muuttaisi elämääni, ainakaan tämän suhteen suhteen.

Aijoo, tänään talviolympialaisiin mökille. Ensimmäisistä kertaa 8v myös tyttöystäväni suostuu mukaan. Osoittaa rohkeutta, kun tietää olosuhteet:D 

Havaitsen kahvini loppuneen ja kellon juosseen niin paljon, että minun pitäisi olla jo pakkaamassa kari-pekkakyröt ja muut varusteet mukaan. Silti istun tässä, saman ikkunan äärellä ja hymyilen elämälleni.

Erään aikakauden päätös

Olen taas hassussa tilanteessa. Tälläkin kertaa osin omaa ansiotani, osin en. 
Taannoisen eroni jälkeen olen kirjaimellisesti elännyt kovaa. Rehellisesti en ole tällaista kysyntää itselleni nähnyt koskaan. Ehkä markkinat ovat alkaneet muuttua tähän ikään tullessa ja minun arvomaailmani, olemukseni ja luonteeni alkavat olla arvokkaampia, kuin silloin joskus nuorempana.. Okei olin minä aivan erilainen silloin. Kaikki tämä tuntui ensin mairittelevalta, sitten vaan oudolta. Lopulta en välittänyt vaan päätin kerrankin elää kuin sitä kuuluisaa viimeistä päivää.
Ihmisiä tuli ja meni lyhyen ajan sisällä paljon. En puhu määristä, koska se ei ole olennaista. Olennaista on ennemminkin se, miten avartava kokemus oikeastaan oli taas pitkästä, pitkästä aikaa. Äitini käski nuorena menemään ja kokeilemaan, ettei vanhana kaduttaisi. No nyt on taas menty ja koettu, joskaan en ehkä koe kuitenkaan äitiäni syypääksi tähän :p

Erilaiset ihmiset, erilaiset maailmat, erilaiset tavat, lähtökohdat, luonteet ja muut ovat avartaneet taas näkemään sen mitä itse haluan, enkä aio tyytyä mihinkään vähempään. Olen kuitenkin kertonut olevani nirso sen suhteen ketä deittailen, mutta syvemmälle eteneminen taas vaatisi paljon, paljon enemmän. Se vaatisi sellaisen ihmisen, jonka arvomaailma ja luonne kohtaavat omani. Sellaisen joka ei makaa eilisessä ja entisessä. Sellaisen joka pystyy näyttämään tunteensa, sellaisen jonka kanssa vaan sattuu olemaan sitä kuuluisaa kemiaa. Sellaisen jonka kanssa voin puhua mistä vain, jota haluan itse kuunnella ja oppia. Oppia toisesta kaiken. Tarpeeksi samanlaisen, mutta riittävän erilaisen, jotta kipinä pysyisi.

Tämä on ollut minulle vaikeaa, vaikka miellänkin itseni etupäässä seurustelevaksi, kuin deittailevaksi ihmiseksi. En kuitenkaan koe parisuhteen olevan pakollista. Se itsessään ei tuo onnea. Sen sijaan kaksi sellaista ihmistä jotka pystyvät olemaan myös yksin ja kokevat että ovat yhdessä enemmän, ruokkien toistensa parhaimpia puolia ja tajuten kaikissa asuvan myös sen kolikon kääntöpuolen. Hyväksymällä toisensa sellaisina kuin on, ihastumalla ihmiseen, eikä tunteeseen..Sellainen tuo onnea. Aluksi toki vain hormonien kautta, mutta jos sen jälkeisestä alamäestä selviää tajuten oikeasti ihastuneensa ihmiseen.. Ja päättäen rakastaa, se syventää suhdetta sellaiseksi jota voi pitkässä juoksussa kutsua rakkaudeksi.

Noniin. Olen taas eksymässä kertomaan teille aivan muuta, mutta sehän on tämän blogin perustyylilaji. 
Nyt seison tilanteessa, jossa aluksi jätin yhden toisensa jälkeen, pitäen osan kavereina, koska ihmisellä ei heitä ole koskaan liikaa. Se on iisiä, koska ei ollut tunteita. Yhden jätin. Tapailin pitkään, kunnes tajusin että tää deittailu oli nyt tässä. Se ei tuntunut enään oikealta. Joten minun oli esitettävä asia, rohkaistava mieleni. 
Vaikea-asia, koska näin toisen tuntevan jo jotakin syvempää. Lopulta esitin asiani:
"Laita kuulokkeet päähäsi, että pääset oikeaan mielentilaan. Kuuntele tää biisi." 
"song going on"
"Niin.. Tää on vaikea juttu, mutta mä tiedän mitä sä tunnet ja tiedän mitä tunnen itse.."
"Silti mun on kysyttävä: Lopetetaanko tää deittailu?"
"........"
"Ja siirrytään oikeasti seurustelemaan vakavasti, koska.. Nyt..En halua ketään muita kuin sinut ja kerrankin tuntuu, että mulla pysyy tässä järki&tunteet fiksusti, ollen oikeasti ihastuneeni ihmiseen, en tunteeseen.. Ja se tuntuu hyvältä ja niin helkkarin oikealta. Sinussa yhdistyy, ainakin nyt, lähes kaikki mitä kaipaan ihmiseltä, jonka kanssa haluan olla. Luonne, hyväsydämisyys, hassuttelu, älykkyys, herkkyys, tunteet, läheisyys, arvot, kemia ja oot viel niiiin helkkarin kuum.." En päässyt loppuun :D
"......."
"......."
"Lopetetaan"

Joten sori tytöt.. Näin tämä kääntyy. Kestääkö se? En tiedä, kukaan ei voi tietää, siksi jokaisesta elämämme hetkestä tuleekin nauttia täysillä, koska ne hetket on kaikki mitä meillä on.

Ja se biisi:

"Mä oon leikkinyt niin kauan mä tahtoisin viimein jo lopettaa
Mä oon liian monta kertaa herännyt kun valheet alkaa suupielistä taas valumaan

Mä tiedän että sä oot menossa mut hetkeks aikaa istu ja kuuntele mua kun mä pyydän
Älä mee vielä älä mee hetkeks aikaa jää

Tää ei oo sattumaa tää on kohtaloo tää on kaikki tässä ja nyt
Sä oot ainut nainen jota oon etsinyt ja pelännyt
Jäisit kun mä pyydän mua kuuntelemaan
Sä voit nauraa läpi yön
Sä teet niinku sä tahdot jonkun kädestä sä syöt
Ei mitä kaipaat vaan mitä tarjotaan

Siit on aivan liian kauan kun mä pyysin jotain näin
Siit on aivan liian kauan kun näin noin kauniit kasvot mun edessäin
Mä tiedän että sä oot menossa mut hetkeks aikaa istu ja kuuntele mua kun mä pyydän
Älä mee vielä älä mee hetkeks aikaa jää"

Risteysasemalla tuulee

On hetkiä elämässä, kun kaikki pyyhkii mahtavasti. On hetkiä jolloin tulee tunti turpaan. Fiksut kertovat miten ottaa osumaa ja nousta, koska kysehän ei ole lyöntien määrästä, vaan siitä kuinka usein nouset saatuasi selkään. Olen noussut jo monesti, aina se tuntuu yhtä shitiltä.
Pahimmalta tällainen tuntuu silloin, kun olet onnesi kukkuloilla ja arvaamattomasta suunnasta saat potkun poltseille. Elämä ravistelee. Tai siltä se ainakin tuntuu. Rationaalinen puoleni kertoo syitä, mutta tunne-minäni on loukkaantunut nähdessään vaaran.
Minulla oli suunnitelmia tälle elämälle. Oli suunnitelmia joita työstettiin vuosia, suunnitelmia jotka kaatuivat , nousivat ja kaatuivat. Puhjetakseen toisaalla kokonaan uuteen kukoistukseen.
Nyt seison yksin risteysasemalla. Olin suunnitellut tälle keväälle/kesälle/vuodelle viimein nostavani oman projektini ylös. Sen mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Olen silti toivoton ottamaan riskejä, en kaipaa byrokratiaa, verotusta, kirjanpitoa, vaan yksinkertaisesti puuhata omia asioitani omalla tavallani itseni näköisesti. Silti päätin demareiden muinoista vaalimainosta lainaten todeta: "Nyt Riittää". Minä teen sen, koska tiedän miten hyvä olen. Kyllästyneenä katselemaan toisten saamattomuutta, tekosyitä ja karttamista. Luullen, etten minä huomaa, luullen etten tajua. Olitte väärässä. Kyllä minä näin, tajusin, mutta tiedättekö miltä sellainen kohtelu tuntuu? Voisin katkeroitua, kostaa ja olla lapsellinen. En silti aio, koska silloin alentuisin tasollenne.
Kyse on lopulta kunniasta, oikeutuksesta ja halusta näyttää omaa osaamistaan ja tuottaa sen kautta iloa muille ihmisille. Potkia koko kaupunkia, vanhaa maakuntaa ja lääniä takapuoleen. Pyytelemättä anteeksi ja asenteella. Onko tarkoitusperäni oikea? Missä menee punainen viiva, se raja, jonka jälkeen kunnianhimo turmelee?
Tällä risteysasemalla näen kuitenkin oudon junan, sen saman jonka luulin saapuvan luokseni ja jonka kyytiin piti nousta kovin samanlaisena silti erilaisena. Minulla ei ole lippua tähän junaan, eikä se ole enään minun junani. Se on vain valitettavasti juna joka matkaa minun junani kiskoilla.
En tiedä vielä onko se hyvä, vai huono asia. Se voi olla minulle hyödyksi tarjoten alustan, tai viedä viimeisetkin toiveet minun visiostani.
Iso kysymys onkin: Mitä teen, jos minulta viedään kiskoni?

Tätä kysymystä pohdin nyt syvästi. Mieli tekisi viskiä, vesipiippua ja hierontaa. Paetakko tätä kaikkea kauas pois.. Pyyhkiä todellisuus pois edestäni, silmistäni ja mielestäni etsien itseään ja tarkoitustaan uudestaan? Tyytyä vain harrastelemaan ja neppailemaan omassa kuplassani? Vai etsiä uusia tuulia ja suuntaa?
Tutkimisen hienoimpia puolia on se, että yksi vastaus saa aikaan enemmän kysymyksiä. Niin nytkin.
Jäämme pohtimaan hyvin syvissä vesissä valmiina lyömään tarvittavat ässät pöytään, ennenkuin on liian myöhäistä. And trust me.. I got shitloads of them in my sleeves.