Päivämme materiaalilaskureina

(Editors note: Tämä teksti on alunperin tehty LAMK:n projektina allekirjoittaneen kynästä. Teksti liittyy etäisen läheisesti ympäristökylä-tapahtumaan ja materiaalijalanjälkilaskurin esittelyyn. Kuten aina.. Se olisi ollut liian helppoa. Julkaisen tekstin tietysti myös tässä:)

Torstai on toivoa täynnä vai torstai on tonneja täynnä?

Päivä oli alkanut syksyisenä harmautena, johon yleensä pystyy vain sellaiset kylät kuin Kouvola, tai Joensuu. Kuitenkaan räntää ei satanut vaakasuoraan ja se kuuluisa solerakin tuli esiin viimeistään illan viimeisen tuopin kohdalla. Joten pystyimme tuon onnellisen hetken ajan kuvittelemaan olevamme jossakin muualla.

Aamulla kuitenkin seisoimme jonossa tavalla jolla vain pienet ekaluokkalaiset, tai valtion leirikoulun pienet nurmiporat pystyivät seisomaan.

Jossakin keskellä ”lahen” kauppatoria. Lahti.. Tuhansien tarinoiden kaupunki, josta itsestään on turha mainita mitään. Kaupungista on kaikki mainitsemisen arvoinen jo mainittu, viitattu, kivitetty ja poltettu. Kaikki mainitsemisen arvoinen tulevaisuudesta löytyy kuitenkin lahtiblogista, joten jätämme tarkemmat kuvailut heille, jotka jo ovat olleet sanan säilällä oikeassa paikassa parempana aikana.

Eksakti lokaatio jossa postasimme kyseisenä aamuna oli tietysti ympäristöviikkojen ympäristökylä. Paikassa täynnä vihreitä aatteita kauniista tulevaisuudesta, molemmista aatteeseen uskovista ja muutamista paikalle eksyneistä eläkeläisistä, jotka ajattelivat kenties saavansa ilmaisen mukillisen luomukahvia kaiken käännytystyön keskeltä.
Ja me... Me opiskelijat valmiina käännyttämään jokaisen kynnelle osuvan kulkijan. ”Hei haluaisitteko kuulla.. Ei siitä yhdestä kaverista, joka lupasi tuoda rauhan, eikä siitä toisestakaan joka lupasi karkottaa jääjätit (Ei oo muuten jääjättejä näkynyt...), vaan materiaalilaskurista?”

Aamuinen koomaus lähti ison kahvimukillisen voimalla, mutta edes munkki ei poistanut jäätöä silmistämme. Sanat mongertelivat suistamme, kuin käärmeenkielet kuiskaten vaikutuksia paremmasta pallosta ja heristäen omille kulutustottumuksillemme sormea (annoin itse avokasta itselleni, kunnes lopulta naamani punoitti. Tai ehkä se oli se kaunis neito apteekissa, jonka mielestä olin nauttinut tarpeeksi monta ilmaista magnesiumtablettia ja vitamiinijuomaa tuote-esittelystä?)

Tällä savannilla kuitenkin vaelsimme etsien riistaa kokonaisen aamupäivän. Koluten kauppahallin lihatiskit, katsellen nälkäisinä juustoaltaisiin, käännyttäen Jehovan todistajia paperittomaan maailmanvallankumoukseen ja tarjoten kemian opettajille kasvisruokavaihtoehtoja ”Jos lehtisalaattiin yhdistää Mung-papuja ja kaiken koristelee HK:n sinisellä.. saadaan hyvin kasvisperäinen yhdiste”. Lanuaukion penkeilläkään ei ollut kadunmiehiä, joilla olisi ollut kenties aikaa suorittaa laskuria. Kenties routa oli jo ajanut ystävämme lämpimien veneiden alle satamaan tietäen erästä tv-sarjaa lainaten talven olevan tulossa. Mietimme heidän hyvinvointiaan ja sosiaalitoimen saamattomuutta kitkeä asunnottomuus pois tästä entisestä hyvinvointivaltiosta, jota revittiin nyt milloin median, milloin EU:n, milloin maailmanpankin, suurvaltojen, tai muinais-skandinaavista mytologiaa tulkitsevien hourupäiden toimesta.

Ympäristökylä itsessään oli pelottava paikka täynnä kaltaisiamme. Kuin olisi lähetyssaarnajana vaeltanut via dolorosan sijaan lähetysmessuille liperit kireänä. Kilpailu sielunpaimenten lampaista oli suurta. Saimme heittää matikkaa koriin ja joukkueemme kepulainen kieroilija ja kapteenimme onnistui pussittamaan lohenkin. Keräsimme kukkasipuleja muualtakin, kuin kaupungin kukkaistutuksista. Samalla törmäsimme sähköä kauppaavaan mieheen, jonka koko koti toimi elektrisiteetillä aina lämmitystä myöten. Olisimme halunneet kaupata hänelle aurinkopaneeleita, mutta epäilimme herran saavan niin suuret paljousalennukset työnantajaltaan ja tämän kasvottoman korporaation vartioivan kirstunvartijaansa siinä määrin, että puhekin säästämisestä olisi valunut, kuin hiekka Saharan lasten hiekkalaatikolle. Ilman liukumäkeä sinne ei ole asiaa.

Vihreiden teltalle emme uskaltaneet. Heillä ei kuitenkaan ollut kokoomuslaista julkilausuttua ilkeyttä NATO kuhertelun ja nallekuvioisen lompakon kera, eikä keskustalaista himokristillistä vanhoillisuutta peitettynä maalaismaisemien latolöytöihin. Tuntematon pelotti meitä kaikkia suuresti, eikä meillä ollut varaa menettää retkikunnastamme yhtäkään, ei edes excel-taulukon kantajaa. Onneksi päiväämme alkoi saman tien piristämään lavalla alkanut lahtelaisversio ”Ensitreffit alttarilla”-ohjelmasta. Sillä poikkeuksella, että mastokaupungissa oli löydetty kierrätyskeskuksesta häävaatteet kahdelle pahaa-aavistamattomalle kaupunkilaiselle, jotka nyt marssivat ekotekona avioon luvaten muuttaa 10m2 pienempään asuntoon, siirtyä kasvisruokaan ja ostaa seuraava auto viereiseltä sähkökauppiaalta. Päätimme toivottaa onnea hääyöhön ja poistumme takavasemmalle kuokkimasta näitä bileitä.

Teimme empiirisiä havaintoja, kuinka helikopteria pyörittämällä ja siitä kuvia ottamalla voi saada ansaittua huomiota. Tai ainakin jotakin sinne päin. Tekniset termit eivät kuitenkaan ole vahvuuksiamme ja pyörittäjäkin oli jostain Malmin takaa paikalle eksynyt nuorimies.

Episodi kuitenkin sai ihmiset kasaantumaan ja tulemaan luoksemme, eikä toisinpäin, mikä sopi väsyneille jaloillemme kalliilla materiaalilla kulutetuissa ja kenties aidolla lapsityövoimalla ommelluissa tohveleissamme. Shanti. ehkä ensi kerralla verhoamme varpaamme tuohivirsuilla, mutta vain valmiiksi kaatuneesta maapuusta otetulla tuohella.

Lopulta nestehukka hyökkäsi takavasemmalta ja jano kasvoi. Päivä savannilla oli kääntynyt kurkuissamme hiekkapaperiksi vailla lohtua ja viimeistä voitelua. Kaipasimme Kari Grandia, mutta valitettavasti me emme olleet neitoja pulassa. Tätä päivitellessä havaitsimme Kipparin livistävän kameramateriaaleineen muualle, kenties seiska- tai hymylehden toimitukseen kauppaamaan kuvia koptereista? Shanghaijasimmekin siis muutaman paikallisen alkuasukkaan ohjaamaan meidät viereisen lähteen luokse. Kenties kipparia onnisti lopulta paremmin, kuin meitä jotka hävisimme ja hävitimme illan edetessä ensin kolikkomme ja sitten toisemme. Retkikuntamme hajotessa lupasimme toisillemme seuraavalla kerralla heittää sormuksen tulivuoreen, vai (excelin reppulien reppuun?) ennen rentoutumista Rautatienkadun Kaakkois-Aasialaisissa hyvinvointilaitoksissa. Tiesimme silti sydämissämme, että maailma muuttuisi vain yksi projekti, yksi laskuri ja yksi täydellinen päivä ilman sähköisiä atk-laitteita ja excel-taukoita kerrallaan.

”Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois

kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois

Ken silloin itkisi krokotiilinkyyneliään

Maapallo lahjaksi lapsille jää”

Lahtivatit are U ready for me?

"Se päivä muutti kaiken"

Heräsin tuoreeseen Suuret Oluet, Pienet Panimot aamuun kerrankin Lahdesta. En Haminasta, tai Kouvolasta. Silmät turpeina tartuin puhelimeeni. Naputin sängyssä maatessa ja aamuauringon loistaessa ikkunasta luuristani erittäin ratkaisevaa tietoa. Nuuhkaisin rohkaistuksesi viereiseltä tyynyltä töihin paenneen neidon huumaavaa tuoksua rohkaistukseksi. Meillä kaikilla on paheemme ja tapamme juopua. Tämä tapa on mielestäni kaikkein vaarallisin ja silti koukuttavin. Unisuutta, aamupanetusta, feromoneja, ominaistuoksua ja eilistä hajuvettä. Kaikki sovussa tyynyllä kuin huutaen tulemaan luokseen. Liha on heikkoa, etenkin hetkinä, kun kuvittelen aamuista takkutukkaista Tina Turneria...eiku:D
Hetki on kuitenkin myös jännittävä. Kiipeän puhelimitse suoraan Tuomiovuorelle valmiina pudottautumaan alas ilman "One beer to rule them all:ia". Odottaen vain pahinta. Näppäilen pankkitunnukset sisään ja päivittelen palvelun hitautta ja kankeutta. Kunnes tajuan, etten ole itsekkään tähän aikaan aamusta-puolenpäivän aikaan-parhaimmillani.

Laitan kuitenkin hetken kuluttuani puhelimeni pöydälle tuulettaen. Tein sen mihin en uskonut itsekkään.
 Koira katselee suurilla nappisilmillään touhuani ja kipittää lähemmäs kerjäämään pakollista aamuista rapsutusta. Kerron Archie the foxy doggie:lle hyvät uutiset. Pölyhuiska innostuu myös kuulessaan minun olevan pian jatkuvasti nuolukivenä. Olen yhtä hymyä.
Päätän samalta seisomalta lähteä ottamaan ystävästäni ja monivuotisesta SOPP-veteraanista; Pastori J:stä kopin vähän etuajassa. Marssin liki helteisen Lahden ostamaan kukkia muistaen etteivät ruusut selviä tässä taloudessa koskaan. Kerrankin sääkin suosii. Aina ei tämä kaupunki ole suosinut, mutta nyt.. Kerrankin tähdet ovat oikeassa asennossa. Vaapun hikisenä kukkien kanssa vihreän taulun talosta sisään ja joudun jonotushommiin. Päätän valita tarkkailupaikan tolpan takaa ja heti kun rouva edestäni katoaa hyppään salamana esiin. Sekunnit vaihtuvat minuuteiksi ja jälkisoija valuu, kuin sadevesi Salppurin hyppyrimäistä ukonilmalla. Sellaista on ilmassa tänäänkin. Viimein hyppään piilostani esiin. Ojennan kukat erittäin hämmentyneelle ihmiselle ja kysyn: "Hei kaunis neito. Muutetaanko syksyllä yhteen?"
Poistun yhtä nopeasti hakemaan matkajäätelön ja tapaamaan töistä karannutta pastori J:tä. Hän huomaa riemuni, joten päätämme yhdessä pyhittää vähän vettä ja kastaa suuta. SOPP-Lahti siintää edessäpäin.

Kyllä.. Syksyllä minusta kuoriutuu lahtelainen. Yhtä aikaa ilmassa olevat kuviot tulevasta vuodesta vaikuttavat todella kutkuttavilta. Samalla muistelen vuosien takaisia kirjoituksiani; pyristelyitä ulos täältä.
Nyt sen viimein ollessa edessä sitä on vaikea ajatella.. Pientä haikeutta, suurta riemua ja uusia haasteita.
Tähän hetkeen en voi muuta, kuin lainata Goonin "Kaiken ei tarvitse"-biisiä:



"Kaiken ei tarvitse olla täydellistä.
Kaiken ei tarvitse mennä, niinkuin On etukäteen suunniteltu, niin Kuin tähtiin kirjoitettu. Joskus Täytyy elämän potkia turpaan niin, Että sattuu kunnolla, muuten ei Voi onnea oikeasti tuntea ja kun Se sattuu kohdalle, niin se tuntuu Siltä, niinkuin joku päästäis kädet Kurkultas ja sanois: "Nyt saat Hengittää.""

Lauttamatkailua lahden yli ja yhet Festarit

Helsinki 1.4. Aprillipäivä. Aamu on alkanut koleana, kuulaana, mutta kutsuvana. Seison tukevasti, mutta en tukevassa, laivan peräkannella katsellen lokkien loputonta kilpailua. Elämä on kovaa, kun joutuu lokittamaan kokoajan tuumin. Toverini ja setämies tupruttelee savua ilmaan. Hän ikävöi Kööpenhaminaa ja toteaa että näytämme aivan liian poikkeavilta tällä lautalla. Katselen tasaisena massana könyäviä karhulippiksiä. Turpeita kasvoja, alkoholismia, kokolattiamattoja ja messinkikaiteita. Mautonta, mutta tälläkin laivalla voi suomalainen nauttia kahden mittavan tunnin ajan joko hoonoa soomenkielistä palvelua, tai juopua. Seison tiskillä ja olutta tilatessa tajuan tekeväni virheen tilatessani pullosta, enkä hanasta. Korjaan salamana mukahauskan pearu-IPA:n. IPA on jo niin kansanomaista, että jopa Ääs-kauppa myy sinulle jo sitä Kotimaisena. Ja Pearu sopii häivyttämään ammattialkoholismiamme rahvaan seurassa. Nimenähän se sopisi halpaan Mustamäen torin "Aitoon Adipas paitaan", kuin kolme raitaa verkkareihin. Samaa ideaa noudattelevat paatin myymälän t-paitojen tekstitkin: "Pikku kakkonen on vaihtunut Isoon kolmoseen III".

Kööpenhaminassa olisin varmaan uponnut kokolattiamaton pehmeyteen, mutta täällä joudun tyytymään hukuttautumista sohvalle. Trubaduurikaksikon veistellessä mielenkiinnottomalle massalle "Whiskey in the Jar:n" alkuriffejä kuulen jo toverini toteavan: "Matkakumppaninasi ja pullonpyörittäjäystävänäsi määrään meidät poistumaan toisaalle, kenties kölin ali". Toiset ovat niin kovin kriittisiä taustaraidan suhteen, tai kenties merenpohjan äänimaailmassa on jotakin svengaavaa. Keskustelemme siis sukeltamisesta, mustasta vedestä, suurista haikaloista, maailmantalouden tilanteesta ja piipuista. Sosiaaliongelmista, hallituksesta ja vapaamuurareista.
Samalla pähkäillen mitä lestadiolainen pääministerimme toteaisi nähdessään Tallinan lauttojen paheellisuuden? Valtion tukemaa laivaliikennettä, Eestin lipun, alla (Hämmästelin ettei tämäkin ole siirtynyt jo Panamaan) kuljettamassa meitä, isänmaan Toivoja ja Tiinoja hakemaan pakettiautoittain kotimaista alkoholia Etelä-Helsingin varastoista kuluttakseen sen sitten kotonaan. Talvi on pitkä, pimeä ja kesälläkin sataa räntää. Katsellen Bernerin sakset kädessään; voisiko näistä veroäyreistä joskus saada jotakin kotiin, vai tulisiko tämä laiva leikata sukellusveneeksi?

Mietin mielessäni samalla taulua, jonka haluaisin kotiini, virastoihin ja varastoihin. En ole kaksinen maalaaja, mutta en myöskään kasvata pieniä viiksiä ja puolisoni mukaan myös kassini vaikuttavat säällisesti normaaleilta. Siinä taulussa olisi juurikin tällainen lautta. Se matkaisi paitsi Suomen, mutta myös minkä tahansa veroparatiisin lipun alla. Kapteeni Sipilä ei pääsisi koskaan ruoriin, koska takkia ei saa käännettyä kuin kahdesti, eikä ruoriakaan voi leikata puoliksi ja kuvitella siitä kasvavan lisää: "Niin hyvää ruoripuuta". Perämies Stubb:lla olisi pyöräilyshortsit jalassaan ja kiikarit tiukasti kohti EU:n tähtikiekkoa ja edeltäjänsä nykyistä palkkapussia kohden, ansiot maan eteen ovat kuitenkin kiistattomat, molemmilla. Toinen perämies Timo taas ei näe jalkapallohuivin takaa mitään, tai näkisi, mutta hänen takkinsa jäi kolmanteen luokkaan käänneltäväksi, joten hän ei ole edes paikalla.
Samalla kansituoleilla norppataljoissaan makaava kotimaan kerma sniffaisi kokkelia ammattiliittojen selästä. Keskustellen miten muuten seuraavat satojen miljardien osingot saisi jemmattua ulkomaille. Samalla fistbumbaten päällystön kanssa ja kiittäen hyvästä työstään. Pitäähän suomalaisen kilpailla työn halpuudesta Indonesialaisten lapsityöläisten kanssa kuitenkin.
Toisessa luokassa matkaavat keskitason suomalaiset taas eivät uskalla hyteistään ulos, sillä käytäväpalvelijat on huhujen mukaan korvattu mamuilla ja kannelle matkan estäisi viimeistään Bernerin sakset, koska kenties hytin koostakin voisi ottaa vähän pois?
Ruumassa matkaava köyhällistö taas kuuntelee vasemmiston puheita kuin piru raamatun lukupiirissä. Unohtaen kuulleensa samat tarinat kansipäällystöltä vasta hetkeä aiemmin. Ne ketkä suostuvat leikkimään leikkausleikkiä tyhjästä saavat ehkä luvan siirtyä joskus seuraavan tuhannen vuoden aikana toisen luokan portaille. Muut poltetaan laivan höyrykattilassa polttoaineena.
Samalla laiva vetää perässään pelastusvenettä johon on ahdettu koko kotimainen media, että seksiwowjulkkikset. Juttujen taso ja totuus riippuu tietysti siitä kenen lompakosta tarinat maksetaan.

Havahdun setämiehen todetessaan, että: " Ei tolla ole väliä, kunhan kaikki on myynnissä ja kaikilla on oma aasi, jolla ratsastaa kuutteja nuijimaan. "
Amen, totean ja pyhitän seuraavankin kasteveden. Tai pyhittäisin, mutta Zanussin jenkkikaappia muistuttava herra pyytää poistumaan alukselta. Tiedättehän: Lyhyt, leveä, mutta kodinkoneen valkoinen. Totean minulla jo olevan Siemensin vastaava, mutta suosin oranssia. Samalla roiskautan vahingossa juomastani jäitä jääpalakonetta kohden. Marssin nauraen kohti satamaa, superalkoa ja viinarallin tuomaa vapautta kohden. Lokit kirkuvat taas korvissani. Ajattelen että onneksi ne eivät ole papukaijoja, koska muuten ne osaisivat toistaa koko liudan kirkkaiden ja värikkäiden juomien nimiä. Samalla tajuten, että siinä voisi olla piilevää nerokkuutta, koska käytös ei poikkeaisi matkaseurueemme keskusteluista. Niin monta olutta on kuulemma tänään pakko maistaa.
Pelkään illasta ja viikonlopusta tulevan kohtalokas kansantaloudellisesti, mutta epäilen brutto-onnellisuustuotteen kasvavan samalla.

Päivä kääntyi jo iltapäivän puolelle, kun väsynyt kaksikkomme lähti vaihtamaan paperia paperiksi, eli lippuja rannekkeiksi. Sisäinen tietotoimistomme oli kuullut faksilla villin huhun, että Põhjalan helposti puhuvassa (Speakeasy) ravintolassa tämä onnistuisi. Fistbumppasimme ajatukselle, että pääsemme jonottamatta sisään, kuin rokkitähdet konsanaan. Tämän ajatuksen kunniaksi piti nauttia Rimistä eurolla haalittuja ja shanghaijattuja mallasjuomia. Samalla ynnäillen, että pelkkä alkoholivero ei voi selittää hintaeroa kotimaan hintatasoon.
Päädyimme ottamaan taksin, joka lopulta löysi tämän ravintolaksikin kutsuttavan vanerihäkin.
Kieltämättä rappioromanttinen matkamme alkoi jo neuvostomaisista lähiöistä, mutta tämä lastulevystä ja aaltopellistä kyhätty työmaaparakkia muistuttava koppi olisi siis Viron upeimman panimon ravintola. Cool. Kiiltoa sen mattamustassa pinnassa ei ainakaan ole.
Paitsi meidän silmissämme. Olimmehan alunperin Kouvolasta.

Speakeasy. Lastulevyä ja raksatyömaata

Sisätiloissa vaikutti olevan pientä tungosta molempien sisällä olevien asiakkaiden muodossa, joten siirryimme terassin puolelle. Terden kaapelikeloista ja vanerilevyistä kyhätyt pöydät ja vieressä olevan rakennustyömaan fallistiset koneet saivat minut kaivamaan laukustani suojakypärän, lasit ja hanskat.
Tunnelmaan päästyäni löysin muita korkeamman syöttötuolin, tai kuninkaanjakkaran ja nostin bootsini reteästi pöydälle. Odottaen että kauniit virolaistarjoilijat kantavat kylmää juomista huulilleni ja leyhyttelevät palmunoksilla hipiääni tässä etelän keväässä. Anniskelualuetta rajaava järeä aita sai olomme turvalliseksi. Nyt eivät kaiken maailman pikkulapset kirmaa alaikäisinä ravintolaan aivan työmaan lävitse etsimään sitä hassua haipulloa janoonsa. Fistbump tällekin.

Havaitsimme kuitenkin Rolexissa ajan juoksevan, (mainos?) joten kengitimme keppihevosemme ja ratsastimme kohti festivaalialuetta. Lähietäisyydellä alkoi kuitenkin paitsi janottamaan vietävästi, mutta myös hetkellinen ajatus eksymisestä kalvamaan mieltämme.
Onneksi järjestäjät olivat uhranneet muutaman kyltin ja ohikulkijan matkanvarrelle, joten janoiset tietäjät saapuivat ilman suitsukkeita perille.. Jonottamaan.
Tämä oli tietysti valtaisa pettymys, koska blogin maine ei ollut yltänyt etelään, saati edes ravintola Tigerin VIP-alueelle asti. Olin jo varautunut laittamaan tukan hyvin, koska kaverillani näkyi kello ja marssimaan suoraan sisään. Onneksi jäimme ulos.. Sillä jos ravintola edusti rappion hekumaa, niin tämä Noblessersadamin rakennus oli kuin pyyhkäisy menneisyyteen.
Fiilistelin talonvaltausta entisen Suuren ja Mahtavan satama-alueella olevan niin Punkkia, ettei Brewdogin tiskillä käy kukaan. Rappeutunutta betonia, teollisuusmaisuutta, jätesäkkejä ikkunoiden paikalla koleassa alkuillan tuulessa ja hippejä. Tanskalaisia ruutupaitoja vahattuine viiksineen en nähnyt ja aloin välittömästi kehittelemään Tuopin Ääressä-Olutfestari bingoa; ainakin ruutupaidasta, kokoparrasta, vahatuista viiksistä, TBone:sta, läppäristä ja valituista termeistä(IPAmainen, Citra, kaakaoinen, karhulippis, Mikkeller, jne)  saa kirjaimen. Vaviskaa kesän SOPP:t.
Sisältä paljastui jotain vielä upeampaa. Nimittäin rakennuslämppäreitä, noita isojen käsien kuivaajia, joiden edessä helikopterikin pyörii paremmin kuin pelkässä kevättuulessa. Loppuillasta havaitsin parhaiden bileiden olevan lämppärin luona, jossa eksyneet sielut kaipasivat hieman lämpöä. Ja tunnetusti olenhan hyvin lämminhenkinen ihminen jakamaan lämpöä.

Kylmää, harmaata, teollista, kaunista

Niin se tila.. Aivan huikeaa punkkia, grungea ja post-apokalyptista fiilistä täynnä oleva halli. Oikeastaan kaksi, mutta toisessa oli ehkä maailman hirvein akustiikka, eikä yhtään teemaan sopivaa punkbändiä, koska kyllä minä vähän Pelle Miljoonaa tähän olisin kaivannut. Setämies pyöritti ajatukselleni päätä kaivaten jotakin yhtyettä, jossa olisi kenties Islantilaisia aöäkösiä, vielä edellistä rujompia ihmisiä murisemassa entisessä kaasukammiossa. Epävireisen kitaran ja tuuban kera katsellen kuinka kirkot, maat ja taivaat palaisivat karrelle. Lyriikoilla, joista edes Eino Leino ei olisi ottanut selvää ilman kuulolaitetta ja paria pulloa absinttia. Ja ei, en ole vieläkään nähnyt Jane Fondaa vhs:llä.
Havahduin ajatuksesta absinttitynnyrissä kypsytetystä Saisonista, kun tajusin kuulevani suomea. Suomea kaikkialta, tuttuja punakoita ja pönäköitä naamoja, muita tuttuja piirteitäkin alkoi hahmottumaan verkkokalvoilleni. Ammattialkoholisteja, harrastajia ja panomiehiä. Pelästyin, että olenkin Blade Runnerin uusintaversion kuvauksissa, jossa kaikki muut ovat androideja. Päätimme soluttautua taas sekaan ja tarrasin pikkiriikkiseen kuppiini lujasti.

 Tarvitsin olutta ja se minua. Onnekkaasti paikalla oli tätä jumalaista juomaa yllinkyllin taltuttamaan janoani. Samalla tajuten näiden olevan jälleen yksi sellainen tapahtuma, jossa mukini ei tyhjene mitenkään. Suurin huoleni oli kuitenkin erään tiskin etäisesti tutun sedän aivan liian suuri hipstermuki. Se oli falloksena suurempi kuin meidän kuolevaisten ja tämän vanhan rokkitähden aurakin säteili niin kirkkaasti, että varasin aurinkolasit seuraavalle päivälle.
Katselin massaa. Suomalaisia. Tuntien heidän, meidän, juomatapamme, että loppuillasta saattaisi paikallisen AA-yhdistyksen feissareilla olla kysyntää.. Ruuhkaksi asti. Harmi kyllä en muista loppuillasta tällaista, sillä en lopulta muistanut siitä mitään. Paitsi sen faktan, ettei kokkelia kannata edes kokkelivetkulien sniffata levylautaselta, ihmiset eivät osaa päättää seuraavaa juomaansa ja että olen punainen nallekarkki. Tapahtuneesta on olemassa videomateriaalia, mutta se on lähes yhtä palonarkaa, kuin edellinenkin blogipostaukseni, tai sitten eräs vyöperäinen näytelmä viime keväältä?

Tuttuja tuntui illan mittaan riittävän; kättelyitä, tarinointia, korttien jakoa, pussin puristeluvinkkejä, nimikirjoituksia rintoihin, selkääni taputeltiin useasti, tai sitten se oli kaveri joka halusi saada minut oksentamaan? Miten outoa, en yleensä laatoita juodessani. Ylipäänsä kannatan kaakelointihommien jättämistä ammattilaisille aikoina, jolloin hometalot pääsevät otsikoihin heti Haluatko Miljonääriksi ja seksiwowklikkaamua-uutisten perään. Totuus ja tutkiva journalismi on kuitenkin aikamme ja median hienoimpia asioita.

En tiedä miten selvisimme hotelliin, mutta epäilen vauhtia olleen tarpeeksi. Jotenkin jäi niin paheellinen fiilis siitä, ettei alueen ympärillä ollut 3km korkeita aitoja natolangalla, tarkka-ampujatorneilla ja maihinnousukenkäisillä Kekkosilla susikoira Roi:neen päivineen.
Lompakkoa ei tarvinnut, ei seteleiden taikomista kolikoiksi, tai pullonkorkeiksi. Ei kuittikasoja aamulla, ei jonottamista Visaa vinguttamaan, vaan kertarykäisyllä sisään ja juo niin paljon kuin haluat, tai ehdit.
Moraalinen krapulahan tästä vapaudesta seurasi. Sen verran hyvin on kansanterveyslaitos, sosiaaliministeriö ja muut "asiahan ei varsinaisesti minulle kuulu, mutta päätetään siitä kuitenkin" järjestöt, puskat ja muut hoitaneet asiansa. Jouduin heti aamusta pyllistämään, kumartamaan muutaman kerran kohti posliinipilaria, tekemään ave mariat ja katumaan syntejäni. Valitettavasti en oppinut puhumaan kielillä norjaa, joten jokin tässä yhtälössä oli vialla.
Syytin katkerasti myös käsittämättömiä jonoja niille parille nakkikioskille, joita tapahtumaan oli saatu. Olen kuitenkin erittäin huono kansalainen, enkä lähde jonottamaan Burger Kingin avajaisiin, saati ilmaisten Orthexin ämpärien perään paikalliselle Tokmannille räntäsateeseen. Ehkä ensi vuodelle varaamme retkikeittimen ja maistuvan pussikeiton mukaan. Sekin pieksisi muutamien festareiden ylihintaiset mozzarellatikut.

Pilsneriä aam..iltapäivään

Aloitimme toisen päivän Põrgussa. Jo sisään mennessä havaitsin tuntevani puolet paikalla olleista krapulaansa hoitavista ammattilaisista. En tiedä millä eväin he olivat selvinneet yöstä, mutta oma selviämiseni alkoi vasta päivän toisella aamiaisella, lounaalla ja illallisella. Põrgu, eli manala on Tallinnalainen todella tyylikäs kellariravintola, sellainen jokaisen itseäänkunniottavan tulevan maailmanvalloittajan koti, johon päivä ei paista. Täydellinen niihin suunnitelmiin siis, jotka eivät kestä päivänvaloa, mutta silti haluat keskiaikaisen miljöön ja pari maukasta suodattamatonta pilsneriä kylkeen.
Koska päivä oli muuten liki edellisen toisinto, muttei crescendo, ei festareilta parane mainita kuin ehdottomasti parhaat oluet. Nimittäin heti paikalle kaasuttaessamme havaitsimme kaukoputkesta Tallinan Crap Beer Festival olevan menossa täyttä häkää. Niitä ihanan miehekkäitä 1,5l muovipulloja täynnä halvinta ja vahvinta bisseä janoisille. Ilman mitään helkkarin Sherry-tynnyreitä, maustekaappia ja liito-oravannahkapulloja. Sellaista jolla voi firman saunaillassa pönkittää varastomiehen egoa Vantaalta ja lyödä pöytään litran Karhua isomman falloksen.


Seuraavana aamuna ryöväsimme Stockalta reput täyteen juomista ja pörrässimme SuperAlkossa katsomassa laatikkoleikkejä. Kotiin vaappuessani jäin kelailemaan kotikatuni pimeyttä katulamppujen ollessa pois päältä. Joten kilometri pimeydessä metsän ympäröimänä ja tähtitaivaan alla sai mieleni todella runolliseksi.Osin pohtimaan asioita, jotka ansaitsevat oman postauksensa.

Thanks TCBW