Päivämme materiaalilaskureina

(Editors note: Tämä teksti on alunperin tehty LAMK:n projektina allekirjoittaneen kynästä. Teksti liittyy etäisen läheisesti ympäristökylä-tapahtumaan ja materiaalijalanjälkilaskurin esittelyyn. Kuten aina.. Se olisi ollut liian helppoa. Julkaisen tekstin tietysti myös tässä:)

Torstai on toivoa täynnä vai torstai on tonneja täynnä?

Päivä oli alkanut syksyisenä harmautena, johon yleensä pystyy vain sellaiset kylät kuin Kouvola, tai Joensuu. Kuitenkaan räntää ei satanut vaakasuoraan ja se kuuluisa solerakin tuli esiin viimeistään illan viimeisen tuopin kohdalla. Joten pystyimme tuon onnellisen hetken ajan kuvittelemaan olevamme jossakin muualla.

Aamulla kuitenkin seisoimme jonossa tavalla jolla vain pienet ekaluokkalaiset, tai valtion leirikoulun pienet nurmiporat pystyivät seisomaan.

Jossakin keskellä ”lahen” kauppatoria. Lahti.. Tuhansien tarinoiden kaupunki, josta itsestään on turha mainita mitään. Kaupungista on kaikki mainitsemisen arvoinen jo mainittu, viitattu, kivitetty ja poltettu. Kaikki mainitsemisen arvoinen tulevaisuudesta löytyy kuitenkin lahtiblogista, joten jätämme tarkemmat kuvailut heille, jotka jo ovat olleet sanan säilällä oikeassa paikassa parempana aikana.

Eksakti lokaatio jossa postasimme kyseisenä aamuna oli tietysti ympäristöviikkojen ympäristökylä. Paikassa täynnä vihreitä aatteita kauniista tulevaisuudesta, molemmista aatteeseen uskovista ja muutamista paikalle eksyneistä eläkeläisistä, jotka ajattelivat kenties saavansa ilmaisen mukillisen luomukahvia kaiken käännytystyön keskeltä.
Ja me... Me opiskelijat valmiina käännyttämään jokaisen kynnelle osuvan kulkijan. ”Hei haluaisitteko kuulla.. Ei siitä yhdestä kaverista, joka lupasi tuoda rauhan, eikä siitä toisestakaan joka lupasi karkottaa jääjätit (Ei oo muuten jääjättejä näkynyt...), vaan materiaalilaskurista?”

Aamuinen koomaus lähti ison kahvimukillisen voimalla, mutta edes munkki ei poistanut jäätöä silmistämme. Sanat mongertelivat suistamme, kuin käärmeenkielet kuiskaten vaikutuksia paremmasta pallosta ja heristäen omille kulutustottumuksillemme sormea (annoin itse avokasta itselleni, kunnes lopulta naamani punoitti. Tai ehkä se oli se kaunis neito apteekissa, jonka mielestä olin nauttinut tarpeeksi monta ilmaista magnesiumtablettia ja vitamiinijuomaa tuote-esittelystä?)

Tällä savannilla kuitenkin vaelsimme etsien riistaa kokonaisen aamupäivän. Koluten kauppahallin lihatiskit, katsellen nälkäisinä juustoaltaisiin, käännyttäen Jehovan todistajia paperittomaan maailmanvallankumoukseen ja tarjoten kemian opettajille kasvisruokavaihtoehtoja ”Jos lehtisalaattiin yhdistää Mung-papuja ja kaiken koristelee HK:n sinisellä.. saadaan hyvin kasvisperäinen yhdiste”. Lanuaukion penkeilläkään ei ollut kadunmiehiä, joilla olisi ollut kenties aikaa suorittaa laskuria. Kenties routa oli jo ajanut ystävämme lämpimien veneiden alle satamaan tietäen erästä tv-sarjaa lainaten talven olevan tulossa. Mietimme heidän hyvinvointiaan ja sosiaalitoimen saamattomuutta kitkeä asunnottomuus pois tästä entisestä hyvinvointivaltiosta, jota revittiin nyt milloin median, milloin EU:n, milloin maailmanpankin, suurvaltojen, tai muinais-skandinaavista mytologiaa tulkitsevien hourupäiden toimesta.

Ympäristökylä itsessään oli pelottava paikka täynnä kaltaisiamme. Kuin olisi lähetyssaarnajana vaeltanut via dolorosan sijaan lähetysmessuille liperit kireänä. Kilpailu sielunpaimenten lampaista oli suurta. Saimme heittää matikkaa koriin ja joukkueemme kepulainen kieroilija ja kapteenimme onnistui pussittamaan lohenkin. Keräsimme kukkasipuleja muualtakin, kuin kaupungin kukkaistutuksista. Samalla törmäsimme sähköä kauppaavaan mieheen, jonka koko koti toimi elektrisiteetillä aina lämmitystä myöten. Olisimme halunneet kaupata hänelle aurinkopaneeleita, mutta epäilimme herran saavan niin suuret paljousalennukset työnantajaltaan ja tämän kasvottoman korporaation vartioivan kirstunvartijaansa siinä määrin, että puhekin säästämisestä olisi valunut, kuin hiekka Saharan lasten hiekkalaatikolle. Ilman liukumäkeä sinne ei ole asiaa.

Vihreiden teltalle emme uskaltaneet. Heillä ei kuitenkaan ollut kokoomuslaista julkilausuttua ilkeyttä NATO kuhertelun ja nallekuvioisen lompakon kera, eikä keskustalaista himokristillistä vanhoillisuutta peitettynä maalaismaisemien latolöytöihin. Tuntematon pelotti meitä kaikkia suuresti, eikä meillä ollut varaa menettää retkikunnastamme yhtäkään, ei edes excel-taulukon kantajaa. Onneksi päiväämme alkoi saman tien piristämään lavalla alkanut lahtelaisversio ”Ensitreffit alttarilla”-ohjelmasta. Sillä poikkeuksella, että mastokaupungissa oli löydetty kierrätyskeskuksesta häävaatteet kahdelle pahaa-aavistamattomalle kaupunkilaiselle, jotka nyt marssivat ekotekona avioon luvaten muuttaa 10m2 pienempään asuntoon, siirtyä kasvisruokaan ja ostaa seuraava auto viereiseltä sähkökauppiaalta. Päätimme toivottaa onnea hääyöhön ja poistumme takavasemmalle kuokkimasta näitä bileitä.

Teimme empiirisiä havaintoja, kuinka helikopteria pyörittämällä ja siitä kuvia ottamalla voi saada ansaittua huomiota. Tai ainakin jotakin sinne päin. Tekniset termit eivät kuitenkaan ole vahvuuksiamme ja pyörittäjäkin oli jostain Malmin takaa paikalle eksynyt nuorimies.

Episodi kuitenkin sai ihmiset kasaantumaan ja tulemaan luoksemme, eikä toisinpäin, mikä sopi väsyneille jaloillemme kalliilla materiaalilla kulutetuissa ja kenties aidolla lapsityövoimalla ommelluissa tohveleissamme. Shanti. ehkä ensi kerralla verhoamme varpaamme tuohivirsuilla, mutta vain valmiiksi kaatuneesta maapuusta otetulla tuohella.

Lopulta nestehukka hyökkäsi takavasemmalta ja jano kasvoi. Päivä savannilla oli kääntynyt kurkuissamme hiekkapaperiksi vailla lohtua ja viimeistä voitelua. Kaipasimme Kari Grandia, mutta valitettavasti me emme olleet neitoja pulassa. Tätä päivitellessä havaitsimme Kipparin livistävän kameramateriaaleineen muualle, kenties seiska- tai hymylehden toimitukseen kauppaamaan kuvia koptereista? Shanghaijasimmekin siis muutaman paikallisen alkuasukkaan ohjaamaan meidät viereisen lähteen luokse. Kenties kipparia onnisti lopulta paremmin, kuin meitä jotka hävisimme ja hävitimme illan edetessä ensin kolikkomme ja sitten toisemme. Retkikuntamme hajotessa lupasimme toisillemme seuraavalla kerralla heittää sormuksen tulivuoreen, vai (excelin reppulien reppuun?) ennen rentoutumista Rautatienkadun Kaakkois-Aasialaisissa hyvinvointilaitoksissa. Tiesimme silti sydämissämme, että maailma muuttuisi vain yksi projekti, yksi laskuri ja yksi täydellinen päivä ilman sähköisiä atk-laitteita ja excel-taukoita kerrallaan.

”Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois

kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois

Ken silloin itkisi krokotiilinkyyneliään

Maapallo lahjaksi lapsille jää”