lauantai 27. maaliskuuta 2021

Mammalle, jonka tunsin

 

Ihmisen elämä on pullollaan tärkeitä ihmisiä, enkä osaa mainita harvaa yhtä tärkeää kuin mummo, isoäiti, mummi, siis mamma.

Tämä on teksti, jota en osaa kirjoittaa vieläkään niin että se tekisi yhdelle poissaolevalle ihmiselle sitä arvoa, sitä jota hän kaipaisi. En minä, Meller, eikä Morrison. Ei Tervo, Kerouac, Thompson, eikä edes Kunnas. Koitan silti hennosti tussilla, vaikka tähän tarvittaisiin Botticelli leveällä pensselillä, pelkkä kevät mielessäin.


Mamma oli ihminen johon kulminoitui kaikki pysyvyys elämässäni. Oikeastaan tähän voisi lopettaa, ilman että tarvitsisi edes aloittaa. Tämä on silti minun via dolorosani, jäähyväiseni mammalle.

"Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää"

Kuten lintu on luotu lentämään
On ihminen luotu onneen
Kun ei pelkää itseään
Ei pelkää myöskään elää elämää
https://lyricstranslate.com
Kuten lintu on luotu lentämään
On ihminen luotu onneen
Kun ei pelkää itseään
Ei pelkää myöskään elää elämää
https://lyricstranslate.com
Maailma on salaisuuksia täynnä,
Joka hetkessä asuu ikuisuus
Joka kadulla asuu ihminen
sisällään sanoja tuntemattomia
https://lyricstranslate.com
Maailma on salaisuuksia täynnä,
Joka hetkessä asuu ikuisuus
Joka kadulla asuu ihminen
sisällään sanoja tuntemattomia
https://lyricstranslate.com
Maailma on salaisuuksia täynnä,
Joka hetkessä asuu ikuisuus
Joka kadulla asuu ihminen
sisällään sanoja tuntemattomia
https://lyricstranslate.com

 Kun kävelin niistä ”mummolan” ovista sisään astuin takaisin lapsuuteeni. Maiston kylmän Friscon huulillani ja haistoin puhelinpöydän punapyökin olevaisuuden, tunsin parketin jaloissani yhtä hyvin kuin olohuoneen lasipöydällä makaavat Seurat, Aput ja muut puoliksi täytettyine ristikoineen. Kuulen miesten superpujottelun alkavan, maistan kahvin huulillani. ”Otatko kahvia? No vain jos sinäkin juot” ja edessäni on nopeasti taiottu pöydällinen patonkia, olympiajuustoa, tomaattia, lihaa ja vähän eilistä mokkapalaa, siis ruotsinpiirakkaa ja Kouvolan Sanomat. Ei siinä sanoja tarvittu, katseita vain. Introverttien yhteys toisiinsa.

Jos tämä olisi muistelmateos, se olisi pitkä kuin elämä. Yli kolmekymmentävuotinen rakkaus. Niistä hetkistä kun taaperona juoksin mamman syliin, edeten kaikkiin niihin hetkiin, iltoihin ja öihin Tuusulan vesisängyistä Eskolantien joustinpatjoihin. Siihen rautatieaseman kuulutuksien täyttämiin hetkiin, joissa Tex Willer, Aku Ankka, Tietosanakirjat, Uuden Suomen toimitus, lettupannu, kuuma sauna, Turtlesit, Turku, Tuusula, Kauppalankatu, Eskolantie, Ranta,  Loranga-jäätelö, pienet hetket, pienet teot, ikuiset muistot. Kesien lämpö, punaviinimarjapensaat ja se maailman kypsin uunilohi salaatilla ja ranskalaisella kastikkeella. Juuri ennen kuin Paukku huutaa henkilökunnalta "Tärpättiää".  Hiihdon naisten 30km yhteislähdöllä, timanttiliiga, jalkapallon mm-kisat..

Anteeksi. Minuun koskee jo nyt muistellessani tätä kaikkea aivan liikaa.

 ” Sinä olit niin itseni kaltainen kun omaa kuvajaistani katselin mä peräännyin, koska säikähdin. Ja minä luulin sinun tietäneen minkä taakan jouduit ottamaan. ”

Sisälläni näen ne kaikki klipit, jossa juoksen kumisaappaat jalassa syliisi räntäsateessa Richard Marxin tahtiin. ”I'll be right here waiting for U”.


Elämä, kuvat, rakkaus, kokemukset, hymyt, ilot juoksevat filminauhana ilman alkua, ilman loppua, mutta vain kyyneleet ja kaipaus ovat pysyviä jokaisessa otoksessa. Kaipaan sinua niin paljon että se sattuu aivan helvetisti. Käpristelen kivusta lattialla kaivaten. Rakastin sinua, miettien tarinaasi, kaikkia kokemuksia, kaikkia tarinoita, kaikia hetkiä, täydellisen merkityksettömiä ja niitä joita kaipaan enemmän kuin muita kuvia. Mamma ikäväni on suuri. Ikään kuin koiran kaipaus omistajaansa. Se on pysyvää, puhdasta ilman taka-ajatuksia. Haluaisin vain että rapsuttaisit, juttelisit, olisit läsnä ja tuijottaisimme toisiamme hymyillen... Aivan kuten ennenkin.
Selaan viestejä, katselen kuvia, mieli tekisi soittaa, mutta tiedän ettei kukaan vastaa enään. Soitan kuitenkin. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”. Tää on kuin fantasiaa, kuin juttu onneton vain..

"Lennän kauas avaruuteen
Täältä ikuisuuteen
Minä teen tätä matkaa muistojen…"


Maailmasta saa etsiä parempaa ihmistä, parempaa kuuntelijaa ja viisampaa ihmistä, ymmärtäjää ja sielun toveria. Meillä klikkasi ja synkkasi alusta loppuun. Kehtaan sanoa että paremmin kuin monilla muilla. Kaipaan niitä hetkiä. Saunan jälkeistä Frasieria, Uutisvuotoa, tai mökillä soivaa Radio Suomea. Merisäätä, Cafe Tropicalia ja Hokkisen lihapiirakkaa. Sinun tarinoitasi, hiljaisia hetkiä, läsnäoloasi. Katselen kasvojasi, haluten kertoa kaiken elämästäni. Kaikista suurista muutoksista, kaikista pienistä yksityiskohdista, haukaten hetken happea ja mukin kahvia termoskannusta, kenties.


"Samaa maata, samasta puusta, sama välke molemmilla katseissaan."


 Saatat olla fyysisesti poissa, mutta kuljet aina mukana. Tavalla tai toisella. Kadoksissa, mutta ei koskaan unohdettuna. Ja kun kävelin viimeistä kertaa sisään vanhaan asuntoosi.. Tunsin suunnatonta haikeutta jokaista seinää, jokaista esinettä, jokaista nurkkaa, jokaista "Gran Canaria 1983-pyyhettä" kohtaan. En pystynyt sanomaan sinulle mitään ajatellen elämässä olevan vain aikaa jäljellä.

 Aika. Tuntemattomat tiimalasin hiekat ja niiden vääjäämätön kieltäminen ennen viimeistä hetkeä, jolloin jäljellä on vain ikävä ja muistot. Ihmisen elämästä voi katkeroitua, poismenosta voi katkeroitua, elämää ei kuitenkaan pitäisi arvioida kenties ollenkaan, vain nauttia sen kyydistä ja monista mutkista. Välillä se on karvasta, välillä makeaa. Minulle molemmat käyvät. Juon kuitenkin mieluusti Campariani jäillä hellehattu päässäni katsellen sitruunapuutani ja ajatellen niitä hetkiä kanssasi, kun puutarhassa vieno kesätuuli helisytti viinimarjapensaita ja Aurinko Jaffaa oli jäljellä vielä yhden jäätelön verran. Itse en voi näitä hetkiä enää kokea. Se on sääli, mutta se on myös osa elämää. Minäkään en ole katkera, vaan hymyillen muistoille sinusta aina kevättuulen tahdissa mamma rakas. Kenties olympiajuuston soihtu on nyt vain ojennettu seuraavalle sukupolvelle. Kiitos ja.. no.. näkemiin. Ne olivat viimeiset sanani sinulle. Ne pysyvät siinä edelleen. 



 

"Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa

Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa

Hälle kerrottiin että kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta muistoissaan hän jos tänne jää
Niin hän on hävinnyt mies

Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää

Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään

Niin kaunis on hiljaisuus"

perjantai 18. joulukuuta 2020

Tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggaebiisi

 Tää lähti oikeestaan vaan yhest riimistä. Eikä mua oikeestaan kiinnosta avata tätä sen enempää. Ei olla muotiblogissa. Kaikki ei oo valkoista, isoja kuvia ja ihanaa, voimaannuttavaa ja terveellistä. Erityistason gonzoterapeutti silti suosittelee keskustelemaan niin orgasmista, Ano Turtiaisen twitter käytöksestä, QAnonista (niinku se tulostin, mut Q:lla, idea sama, eli risa jo ostaessa), kuin reggaesta kumppanisi kanssa.

Reggaen kuuntelu ilman pajaa
on kuin persut piirtäis idän ja lännen rajaa
tietäjät tietää, mut joka jätkä ei snaijaa
Taistelisin systeemii vastaan, Iltalehen palstal, somevaikutan, elämä saa sisällön. Babylon rock stop, juicy hop, kukka on pop.
Valehtelisin jos laulaisin babylonist ja amnestyst, naisen eurost, tai jukkapojast.
Päänsisäsii keloi, ne on usein hammockis reloi. Valkoisen heteromiehen paniikki, piipus on sateenkaaria ja  tulta,
kato tänne,
kuulit sen multa.
Mä juoksen lujaa, jalas släpärit villasukil, niket sulaa asvaltil.
Tää on tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggae rapbiisi.
ota chillisti, laiffi on näis aina keinuvan iisii, iisii

Laulan huolesta, systeemistä mädästä. Kapitalismin siasta jahdilla, ei kinkkua, pelkkää potkaa ilman jaakko kolmosta, sahdilla. Ihmiset kärsii, kaikki on samaa, poliisit ja natsit uhkaa, elämä on pelkkää loskaista tuhkaa. Joojoo. Ottakaa rakkautta.

 Syö parsakaalia, juo loivaa ja aattele afrikan kansaa, se on urheaa ilman ansaa ja oivaa.
Tää on tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggae rapbiisi.
ota chillisti, laiffi on näis aina keinuvan iisii, iisii

perjantai 28. elokuuta 2020

Elämäni koiruuksille

 

Jos koet elämässäsi varjon ja valon hetkiä. Hetkiä jolloin marionettikuningas käskee ja sinä pyllistät kuten kaikki muutkin itseään epäonnistuneeksi miljonääriksi luulevat proletaarit tekevät. 


Sellaisia mustavalkoisia tuokiokuvia, kun Macgyverin nauha ei saapunut maahamme, räntäsade hakkaa kasvojasi kulkiessasi Kouvolan torikatua kaiken harmaan keskellä kohti Pohjolatalon falloksista kolossaalisuutta ja häämöttävää ”Virastot” kylttiä kohden. Niin tällä, kuin viimeisellä matkallakin tässä päättymättömässä tarinassa, joka muistuttaa enemmän surreealia Art Noveau versiota Steinbeckin vihan hedelmistä. Sekä kaikkina niinä aikoina, kun tämä onnellinen kiertoajelu pitkin Valley of Ashesia potkii päähän, voi meidän kaltaisemme ihminen toivoa vain yhden asian. Se ei ole iltarukous uskollisen .454:n että puhelimen kanssa, vaan yksi katse.


Karvainen ja kylmä kuono, joka tökkii kättäsi. Pieni tassu, joka tarttuu käteesi työntäen sitä lähemmäs tuota kuonoa. Suuret silmät katsovat. Ne eivät tahdo ainakaan pahaa. Tuikkivat tarkkaavaisesti ja kun katsot niihin, ne hymyilevät vienosti. Kosketat pehmeää turkkia, hän istuu eteesi pyytäen lisää, hymyillen ja katsoen sinuun palavan rakastavasti. Koiran katse, koiran hellyys ystäväänsä kohtaan on takeetonta ja puhdasta, paitsi kurakelillä. Tuhannen Talvivaaran kaivoksen pohjalta ponnistaessa, kun kaikki on makaronilaatikkoa ja jaffaa ja kun rengas puhkeaa jossakin Loimaalla.. Yksi kuitenkin kuuntelee, on läsnä, häntä ei kiinnosta miltä näytät, ketä äänestät, tai mille saarelle laitat pöytälaatikkoon rahaa jemmaan. Hän on, hän pitää, hän nuolee. Häntä katsoessa ei ole vihaa, vaan pelkkää virnettä. Ystävän hymy.

 Elämä voi olla arvoitus, mutta koiran katse on sen selitys.
Rapsuta koiraa, voit paremmin sinäkin. 

 



tiistai 14. tammikuuta 2020

Syöksykiito mestarin valtakuntaan

Tämä on yksi niistä oudoista ajoista, jolloin toisten mielestä kuolleiden kotieläinten lähettäminen postitse on terveellinen ilmaisukeino, toisinajattelevat voi mieluummin raiskata, kuin argumentoida fiksusti.
 Ilmasto ei muutu ja vaikka muuttuisikin ei sille tarvitse tehdä mitään, koska mallia pitää ottaa samoista kehitysmaista, joiden asukkaita kovasti pelkäämme. Samalla logiikalla korruptio, ihmisoikeudet, tasa-arvo, sosiaaliturva ja sananvapauskin voidaan sieltä kopioida. Tästä puhuminen tosin sulattaisi seitsemän veljeksen kovalevyn lopullisesti, jos sellaisen omistaisi. Samalla populistisella logiikalla maailma on varmaankin myös litteä, eikä painovoimaakaan ole. 
Ja jos onkin, niin argumentoinnin vastakohtana huudan suohon tai lähetän sen kuolleen mäyrän postissa. Tai lähettäisin elleivät mädättäjät olisi Postinkin jo polttaneet dieselautoni kanssa, tai myynneet multinationalistisille yrityksille auliisti unohtaen faktat.

Vieras maailma, jossa pelottavinta voi olla kuusitoistavuotias nainen, tai ulkomaalainen työt, koulutukset ja naiset vievä tapaus. Top note, mitä tällaiset uhkaskenaariot kertovat sinusta? Meinaan jos otat ensin argumentoinnissa teiniltä, Donaldin tavoin, pataan ja jos kieltä osaamaton, kouluttamaton mamu vie koko pyhän kolminaisuuden suustasi, kuin ammattideeku tuopin edestäsi pub olohuoneessa. 

Kokonainen sukupolvi, kansakunta, jolle opetettiin ettei muuta totuutta ole, kuin oma napa ja se joka huutaa kovimpaan iltapäivälehdistön kommenttinkentissä on messias ilman kruunua. Viha, typeryys, liekinheittimet ja natsisymbolit ovat löytäneet toisensa homogeenisesti ja homofoobisesti. Misogynian ja konservatiivisuuden taso aiheuttaisi kesän '68 nuorille epäuskoisen ripulikohtauksen katsellessaan haikailuja Suojeluskunnista, muilutuksista ja akateem.. Lähibaarin amislippisten Viipurin palautusseuroista.

Tätä sirkusta katsellessa joko alkaa uskomaan toistoon ja astelee kohti Don Quijoten neljättä valtakuntaa valmiina pyyhkimään ihmisoikeuksilla capslockin persettä ja ratsastamaan kaikkia tuulimyllyjä kohti raamattu mielessä ja panssarinen leijonakoru kaulassa. 
Muut yrittävät keskustella, tai tyytyyvät tv:n loputtomiin kokkiohjelmiin, sinkkuihin saarella, jossa jokaisen nimi on niinqu Chrizu, tai vertailemaan kaiken voimaannuttavaa fantsuutta sosiaalisen median kuplissa. Masturbointia ja ryhmärunkkausta sen kaikissa ihmeellisissä muodoissa. 

Varmaa on edelleen vain se, että juopa, eripura, ääriliikkeet, voimafantasiat tai kirkkoslaavin opettajat eivät ole koskaan tuonneet mitään hyvää tullessaan. Kuten ei yksikään nuivasti tieteeseen, jumalauta tieteeseen, suhtautuva porukka, joka ei hyväksy faktoja jolleivat ne tue heidän twitterin tietotoimistosta tai pub pystymetsän tiskiltä kuultuja mielipiteitään. Poislukien toki keissit, joissa on ihan okei käyttää copy+pastea muuhunkin kuin oman propagandansa tukemiseen, kuten vaikkapa gradun kirjoitt.. Kopiointiin. 

Olen ajatellut kirjoittavani kirjan. Sellaisen best sellerin tuleville sukupolville ihmeteltäväksi siihen Mad Maxin jälkeiseen dystopiaan. Se olisi nimeltään "Äärioikeiston saavutukset". Siitä tulisi yhtä pitkä, kuin kuuluisa teos Italian voitoista toisessa maailmansodassa. Kyllä, kaikille teille rautalankaihmisille, se olisi maailman lyhin kirja.
 Meinaan kokonaan tyhjä. 

Oikeistopopulismi on synkkä palloa rikki repivä voima, joka huutaa kaikista ilmansuunnista tulevista vaaroista, se haluaa lukita ovet ja ikkunat, saada näkemään yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin ja hitaisiin prosesseihin. Muistellen Kekkoslovakian hehkua, Neuvostoliittoa ja Natsisaksaa lämmöllä. Ajatellen ennen kaiken olleen paremmin. Silloin kun hiihdettiin Jukolassa susia karkuun, navetta paloi joka yö ja se nainen synnytti päivittäin. Meinaan jos pääsi pois nyrkin ja hellan välistä lukemaan raamattua välillä. Nainen, joka kelpaa kuulemani mukaan vain siitettäväksi ali-ihmiseksi muiden vääräuskoisten ja väärän väristen kanssa. 
Jukolan broiditkin juoksivat ensin maailmaa ja sivistystä karkuun. Kuinka kävikään? Tulivat metsästä pois ihmisten ilmoille ja oppivat lukemaan.

Meanwhile maailma pyörii, rikkaat rikastuvat ja köyhät haukkaavat paskaa. Kaikki kuolevat. On meissä siis jotain yhteistäkin. Kaikkia ja kaikkea ei tarvitse halata, mutta se on parempi lähtökohta kommunikoinnille, kuin turpaanveto varmuuden vuoksi. 
Tutkitaan, tutustutaan, ihmetellään, opitaan ja opetetaan. 
 Eläköön ihmisyys. 

lauantai 30. marraskuuta 2019

Määrittelemättömät kaiut vuosien takaa

Muistatko sen määrittelemättömän ajan jolloin ei ollut eternaalisia krapuloita, joissa taistelukissa ei ratsastanut aamiaispekonin voimalla huutaen ”I have the vomit”. Ajan jolloin oltiin täysin kuolemattomia. Kannoimme toisiamme junaan, välillä saatiin monosta, tai virtsakilpailun aikana sähköpaimenesta. Kirjaimellisesti; Don't cross the streams. Sen kesän kun hypättiin junaan ja reilattiin ilman suuntaa, ilma päämäärää, rahatta ja nukkuen lehtiroskiksissa. Kuljettiin festareilta mökeille ja takaisin. Kotona vaihdettiin vaatteet ja pyykättiin. Kuolleiden huonekasvien rivistö, mätääntyneet karhukirjeet postilaatikossa ja uuden evoluution kokeneet maksalaatikot juoksivat jääkaapista postiluukun kautta väljemmille vesille omin jaloin.
Sinä kesänä sniikattiin futisstadionille potkimaan jurrissa palloa. Ruoho oli kosteaa ja valot hiljaisia. Oltiin ei ehkä sankareita, mutta ainakin Litmasia kaikki. 
Yö alkoi ja päättyi joskus aamulla, kun perkeleet puissa soi. Aina ei oltu kivoja, mutta aina komeita.

Sitten tuli se syksy ja autettiin muutoissa. Yhtäkkiä läsnä oli kiire, puoliso, lapset, asuntolaina, autolaina, kaksi koiraa, kissa ja talo maalta. Joskus ehkä nähdään, juodaan kaksi olutta urheiluravintolassa ja kerrotaan samat tarinat, kuin ennenkin. Kolmannen kohdalla suunnittelemme jo kiivaasti uutta valloitusta. Alkaen sieltä mistä kaikki muutkin sotaretket alkavat: ”Ajetaan jollain satasen autolla täältä Kaspianmerelle uimaan”. ”Todellaki”. 

Heräät seuraavana aamuna neljännen viskishotin jälkeiseen kuolemaan. Lakanat märkinä täynnä vapinaa ja kiipeileviä liskoja. Vaimo heittää ylävitoset ja jättää sinut ihmettelemään tärinässä riisimurokulhoja ja piirrettyjä juoksukaljojen ja epätoivoisen darrapaneskelun sijasta.
Mietit miten tässä kävi näin?
Miksi kukaan ei halua oikeasti irroittaa sokkaa ja heittää?
Ottaa ja lähteä?
Nauttia ja elää?
Vai onko tämä nykyisyys elämää?
Onko se sellaista elämää, jota halusimme elää?
Silloin, sinä kesänä?
Miksi ihanteet kuolevat?
Miksi vapaus kuolee, jos sitä ei käytä?
Miksi valheet ja laiskuus ohjaavat meitä?
Onko marraskuinen sohva ja tempparien ties mones kausi elämää?
Loputon masturbointi, kalsarikännit ja räntäsade elämää?
Onko elämä Työmiehen lauantaita vai Jack Kerouacia?
Onko neljän viikon loma heinäkuussa elämän tarkoitus?
Voisiko pyyhe, hullut ystävät ja koppa bisseä olla mahdollisuus?
Vai onko paluu huolettomuuteen, aurinkoon ja mananaan pelkkää uhkaa?
Päivystän puhelimen ääressä odottaen viestiä: "Lähtisitkö kanssani.. No, fuckin mihin vaan, paitsi tänne. Tietämättä missä ja miten heräämme huomenna". I'm all in.
#liisaihmemaassa

 " Ei pelätty lainkaan
Ei kelattu liikaa
Autobaanil vaihde kuudenteen
Nyt pelätään liikaa
Eikä meil oo aikaa
Elää sellast kesää uudelleen
Me oltiin kuolemattomii
Oltiin elossa, mut täynnä mustelmii
Kun lähetään voitte hautakiviin kirjottaa
"Se oli kaikki tai ei mitään", eiks niin"

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Porkkanapellossa runoiltuja yön viisauksia

Kesäyö on mitä runollisin. Melodinen hetki, jolloin sielu huutaa pakomatkaa. Katselen pellolle nousevaa usvaa ja koen eksistentiaalista tuskaa. Halua. Pakkaan jakkaran, kirjoituskoneeni, viskipullon ja paketin tupakkaa mukaani ja suuntaan sinne.
Kaskisavun verhoumaan niittyyn kasteiseen. Tunnen kesäyön hennosti kohoavan usvan ihollani, kuin peittona, lämmittävänä ystävänä jostakin kaukaa. Poltan tupakkaa ja nautin huika viskiä. North State ei ole kuin ennen. Miedompaa, jotenkin pliisumpaa. Yhtä leikattua konjakkia tämäkin. Viski polttelee kurkussa ja tuottaa mielihyvää. Hennon hymyn huulilleni. Juuri nyt elämä on pelkkää Eino Leinoa. Odotan omaa Nocturneani. Poltan ketjussa, juon ketjussa.
Tuntuu, että kaikki fiksu ja filmaattinen on jo sanottu, muut ovat kuitanneet kullan, jään voimattomasti kaipaamaan sanojen kauneutta, nauttien hetken ohrapellon huojunnasta.


Onko kaik älykäs ja kaunis jo annettu?
Kaik on nokkelat riimit jo lausuttu?
Suuresta saavista on sukupolvittain jo kaskipellosta ammennettu.
Usva nousee pellon takaa, vaan soittaako ruislintu koivikonkaan?
Onko tilalla laulajaa kotoisaa kuitenkaan?
Jos soivat yössä tyynessä vain kaskaat?
Missä olisi kulkija kirjava tuo taivaankannen?
Kantoivatko rinnassaan soinnin elämän raskaat?
Vai soljuivatko vaahtopäinä, pieninä kaarnalaivoina tuon pärskyvän joen?
Pelkkiä unelmia, pelkkiä tunteita, varjoja ja valoa
Onko yössä mikään todellista, tähtitaivas ja kuutamouinti
Toiveita ikuisuudesta, sinne maailman nään piirtyvän,
Muttei sinne koskaan ikiaikain suviyöhön siirtyvän
Katkon kahleita menneisyyden, vangit ovat vapaat ratsastamaan, 
Maantie narskuu alla laulajan jalkojen, viisaiden, ehkei, mutta kivisten
Tahdissa yön, joka ei koskaan sammukaan. Lipuu vaan päällä,
pitkin pellon keltaisten, tuulten tuomin aaltojen, kuin hangessa yksinäisten lasten. 



Korven kauneus lumoaa hiljaisuudellaan. Enää puuttuisi Kaakkurin tai Kuikan ikiaikainen vihellys, rakas ääni kaukaa vuosien takaa. Jään tähän, Suomi-Filmin mustavalkoiseen logoon ja Porilaisten marssiin.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Ajan tuomia tuskailuja

Nykyään, yhä useammin, kun katselen tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää, muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina kuvailtavaan muotoon.
Nytkin vääntäisin rautalangasta tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi. Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen. Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia, mainoskatkotunnareita, uutisia. 

Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin taskulämmin mustikkamaito
hellepäivänä ennen Tarzania. Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden ilman tuskaa.
Aina kun karkaan menneeseen pakenen nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.

Jos sisällä asuu tuska, on helpompi joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo, lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään eunukkipalvelijaa.

Entä jos haluaisin edelleen syödä onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.
Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä? Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?

Inhoan kaikkea mikä on jotenkin keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.
Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi, janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992, kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.
Kaipaan teitä, ystävät kun olitte villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.
Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.

"
Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.
En unta saanut ja näin... jäin miettimään...
Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."