Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Mammalle, jonka tunsin

 

Ihmisen elämä on pullollaan tärkeitä ihmisiä, enkä osaa mainita harvaa yhtä tärkeää kuin mummo, isoäiti, mummi, siis mamma.

Tämä on teksti, jota en osaa kirjoittaa vieläkään niin että se tekisi yhdelle poissaolevalle ihmiselle sitä arvoa, sitä jota hän kaipaisi. En minä, Meller, eikä Morrison. Ei Tervo, Kerouac, Thompson, eikä edes Kunnas. Koitan silti hennosti tussilla, vaikka tähän tarvittaisiin Botticelli leveällä pensselillä, pelkkä kevät mielessäin.


Mamma oli ihminen johon kulminoitui kaikki pysyvyys elämässäni. Oikeastaan tähän voisi lopettaa, ilman että tarvitsisi edes aloittaa. Tämä on silti minun via dolorosani, jäähyväiseni mammalle.

"Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää"

Kuten lintu on luotu lentämään
On ihminen luotu onneen
Kun ei pelkää itseään
Ei pelkää myöskään elää elämää
https://lyricstranslate.com
Kuten lintu on luotu lentämään
On ihminen luotu onneen
Kun ei pelkää itseään
Ei pelkää myöskään elää elämää
https://lyricstranslate.com
Maailma on salaisuuksia täynnä,
Joka hetkessä asuu ikuisuus
Joka kadulla asuu ihminen
sisällään sanoja tuntemattomia
https://lyricstranslate.com
Maailma on salaisuuksia täynnä,
Joka hetkessä asuu ikuisuus
Joka kadulla asuu ihminen
sisällään sanoja tuntemattomia
https://lyricstranslate.com
Maailma on salaisuuksia täynnä,
Joka hetkessä asuu ikuisuus
Joka kadulla asuu ihminen
sisällään sanoja tuntemattomia
https://lyricstranslate.com

 Kun kävelin niistä ”mummolan” ovista sisään astuin takaisin lapsuuteeni. Maiston kylmän Friscon huulillani ja haistoin puhelinpöydän punapyökin olevaisuuden, tunsin parketin jaloissani yhtä hyvin kuin olohuoneen lasipöydällä makaavat Seurat, Aput ja muut puoliksi täytettyine ristikoineen. Kuulen miesten superpujottelun alkavan, maistan kahvin huulillani. ”Otatko kahvia? No vain jos sinäkin juot” ja edessäni on nopeasti taiottu pöydällinen patonkia, olympiajuustoa, tomaattia, lihaa ja vähän eilistä mokkapalaa, siis ruotsinpiirakkaa ja Kouvolan Sanomat. Ei siinä sanoja tarvittu, katseita vain. Introverttien yhteys toisiinsa.

Jos tämä olisi muistelmateos, se olisi pitkä kuin elämä. Yli kolmekymmentävuotinen rakkaus. Niistä hetkistä kun taaperona juoksin mamman syliin, edeten kaikkiin niihin hetkiin, iltoihin ja öihin Tuusulan vesisängyistä Eskolantien joustinpatjoihin. Siihen rautatieaseman kuulutuksien täyttämiin hetkiin, joissa Tex Willer, Aku Ankka, Tietosanakirjat, Uuden Suomen toimitus, lettupannu, kuuma sauna, Turtlesit, Turku, Tuusula, Kauppalankatu, Eskolantie, Ranta,  Loranga-jäätelö, pienet hetket, pienet teot, ikuiset muistot. Kesien lämpö, punaviinimarjapensaat ja se maailman kypsin uunilohi salaatilla ja ranskalaisella kastikkeella. Juuri ennen kuin Paukku huutaa henkilökunnalta "Tärpättiää".  Hiihdon naisten 30km yhteislähdöllä, timanttiliiga, jalkapallon mm-kisat..

Anteeksi. Minuun koskee jo nyt muistellessani tätä kaikkea aivan liikaa.

 ” Sinä olit niin itseni kaltainen kun omaa kuvajaistani katselin mä peräännyin, koska säikähdin. Ja minä luulin sinun tietäneen minkä taakan jouduit ottamaan. ”

Sisälläni näen ne kaikki klipit, jossa juoksen kumisaappaat jalassa syliisi räntäsateessa Richard Marxin tahtiin. ”I'll be right here waiting for U”.


Elämä, kuvat, rakkaus, kokemukset, hymyt, ilot juoksevat filminauhana ilman alkua, ilman loppua, mutta vain kyyneleet ja kaipaus ovat pysyviä jokaisessa otoksessa. Kaipaan sinua niin paljon että se sattuu aivan helvetisti. Käpristelen kivusta lattialla kaivaten. Rakastin sinua, miettien tarinaasi, kaikkia kokemuksia, kaikkia tarinoita, kaikia hetkiä, täydellisen merkityksettömiä ja niitä joita kaipaan enemmän kuin muita kuvia. Mamma ikäväni on suuri. Ikään kuin koiran kaipaus omistajaansa. Se on pysyvää, puhdasta ilman taka-ajatuksia. Haluaisin vain että rapsuttaisit, juttelisit, olisit läsnä ja tuijottaisimme toisiamme hymyillen... Aivan kuten ennenkin.
Selaan viestejä, katselen kuvia, mieli tekisi soittaa, mutta tiedän ettei kukaan vastaa enään. Soitan kuitenkin. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”. Tää on kuin fantasiaa, kuin juttu onneton vain..

"Lennän kauas avaruuteen
Täältä ikuisuuteen
Minä teen tätä matkaa muistojen…"


Maailmasta saa etsiä parempaa ihmistä, parempaa kuuntelijaa ja viisampaa ihmistä, ymmärtäjää ja sielun toveria. Meillä klikkasi ja synkkasi alusta loppuun. Kehtaan sanoa että paremmin kuin monilla muilla. Kaipaan niitä hetkiä. Saunan jälkeistä Frasieria, Uutisvuotoa, tai mökillä soivaa Radio Suomea. Merisäätä, Cafe Tropicalia ja Hokkisen lihapiirakkaa. Sinun tarinoitasi, hiljaisia hetkiä, läsnäoloasi. Katselen kasvojasi, haluten kertoa kaiken elämästäni. Kaikista suurista muutoksista, kaikista pienistä yksityiskohdista, haukaten hetken happea ja mukin kahvia termoskannusta, kenties.


"Samaa maata, samasta puusta, sama välke molemmilla katseissaan."


 Saatat olla fyysisesti poissa, mutta kuljet aina mukana. Tavalla tai toisella. Kadoksissa, mutta ei koskaan unohdettuna. Ja kun kävelin viimeistä kertaa sisään vanhaan asuntoosi.. Tunsin suunnatonta haikeutta jokaista seinää, jokaista esinettä, jokaista nurkkaa, jokaista "Gran Canaria 1983-pyyhettä" kohtaan. En pystynyt sanomaan sinulle mitään ajatellen elämässä olevan vain aikaa jäljellä.

 Aika. Tuntemattomat tiimalasin hiekat ja niiden vääjäämätön kieltäminen ennen viimeistä hetkeä, jolloin jäljellä on vain ikävä ja muistot. Ihmisen elämästä voi katkeroitua, poismenosta voi katkeroitua, elämää ei kuitenkaan pitäisi arvioida kenties ollenkaan, vain nauttia sen kyydistä ja monista mutkista. Välillä se on karvasta, välillä makeaa. Minulle molemmat käyvät. Juon kuitenkin mieluusti Campariani jäillä hellehattu päässäni katsellen sitruunapuutani ja ajatellen niitä hetkiä kanssasi, kun puutarhassa vieno kesätuuli helisytti viinimarjapensaita ja Aurinko Jaffaa oli jäljellä vielä yhden jäätelön verran. Itse en voi näitä hetkiä enää kokea. Se on sääli, mutta se on myös osa elämää. Minäkään en ole katkera, vaan hymyillen muistoille sinusta aina kevättuulen tahdissa mamma rakas. Kenties olympiajuuston soihtu on nyt vain ojennettu seuraavalle sukupolvelle. Kiitos ja.. no.. näkemiin. Ne olivat viimeiset sanani sinulle. Ne pysyvät siinä edelleen. 



 

"Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa

Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa

Hälle kerrottiin että kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta muistoissaan hän jos tänne jää
Niin hän on hävinnyt mies

Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää

Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään

Niin kaunis on hiljaisuus"

lauantai 30. marraskuuta 2019

Määrittelemättömät kaiut vuosien takaa

Muistatko sen määrittelemättömän ajan jolloin ei ollut eternaalisia krapuloita, joissa taistelukissa ei ratsastanut aamiaispekonin voimalla huutaen ”I have the vomit”. Ajan jolloin oltiin täysin kuolemattomia. Kannoimme toisiamme junaan, välillä saatiin monosta, tai virtsakilpailun aikana sähköpaimenesta. Kirjaimellisesti; Don't cross the streams. Sen kesän kun hypättiin junaan ja reilattiin ilman suuntaa, ilma päämäärää, rahatta ja nukkuen lehtiroskiksissa. Kuljettiin festareilta mökeille ja takaisin. Kotona vaihdettiin vaatteet ja pyykättiin. Kuolleiden huonekasvien rivistö, mätääntyneet karhukirjeet postilaatikossa ja uuden evoluution kokeneet maksalaatikot juoksivat jääkaapista postiluukun kautta väljemmille vesille omin jaloin.
Sinä kesänä sniikattiin futisstadionille potkimaan jurrissa palloa. Ruoho oli kosteaa ja valot hiljaisia. Oltiin ei ehkä sankareita, mutta ainakin Litmasia kaikki. 
Yö alkoi ja päättyi joskus aamulla, kun perkeleet puissa soi. Aina ei oltu kivoja, mutta aina komeita.

Sitten tuli se syksy ja autettiin muutoissa. Yhtäkkiä läsnä oli kiire, puoliso, lapset, asuntolaina, autolaina, kaksi koiraa, kissa ja talo maalta. Joskus ehkä nähdään, juodaan kaksi olutta urheiluravintolassa ja kerrotaan samat tarinat, kuin ennenkin. Kolmannen kohdalla suunnittelemme jo kiivaasti uutta valloitusta. Alkaen sieltä mistä kaikki muutkin sotaretket alkavat: ”Ajetaan jollain satasen autolla täältä Kaspianmerelle uimaan”. ”Todellaki”. 

Heräät seuraavana aamuna neljännen viskishotin jälkeiseen kuolemaan. Lakanat märkinä täynnä vapinaa ja kiipeileviä liskoja. Vaimo heittää ylävitoset ja jättää sinut ihmettelemään tärinässä riisimurokulhoja ja piirrettyjä juoksukaljojen ja epätoivoisen darrapaneskelun sijasta.
Mietit miten tässä kävi näin?
Miksi kukaan ei halua oikeasti irroittaa sokkaa ja heittää?
Ottaa ja lähteä?
Nauttia ja elää?
Vai onko tämä nykyisyys elämää?
Onko se sellaista elämää, jota halusimme elää?
Silloin, sinä kesänä?
Miksi ihanteet kuolevat?
Miksi vapaus kuolee, jos sitä ei käytä?
Miksi valheet ja laiskuus ohjaavat meitä?
Onko marraskuinen sohva ja tempparien ties mones kausi elämää?
Loputon masturbointi, kalsarikännit ja räntäsade elämää?
Onko elämä Työmiehen lauantaita vai Jack Kerouacia?
Onko neljän viikon loma heinäkuussa elämän tarkoitus?
Voisiko pyyhe, hullut ystävät ja koppa bisseä olla mahdollisuus?
Vai onko paluu huolettomuuteen, aurinkoon ja mananaan pelkkää uhkaa?
Päivystän puhelimen ääressä odottaen viestiä: "Lähtisitkö kanssani.. No, fuckin mihin vaan, paitsi tänne. Tietämättä missä ja miten heräämme huomenna". I'm all in.
#liisaihmemaassa

 " Ei pelätty lainkaan
Ei kelattu liikaa
Autobaanil vaihde kuudenteen
Nyt pelätään liikaa
Eikä meil oo aikaa
Elää sellast kesää uudelleen
Me oltiin kuolemattomii
Oltiin elossa, mut täynnä mustelmii
Kun lähetään voitte hautakiviin kirjottaa
"Se oli kaikki tai ei mitään", eiks niin"