Määrittelemättömät kaiut vuosien takaa

Muistatko sen määrittelemättömän ajan jolloin ei ollut eternaalisia krapuloita, joissa taistelukissa ei ratsastanut aamiaispekonin voimalla huutaen ”I have the vomit”. Ajan jolloin oltiin täysin kuolemattomia. Kannoimme toisiamme junaan, välillä saatiin monosta, tai virtsakilpailun aikana sähköpaimenesta. Kirjaimellisesti; Don't cross the streams. Sen kesän kun hypättiin junaan ja reilattiin ilman suuntaa, ilma päämäärää, rahatta ja nukkuen lehtiroskiksissa. Kuljettiin festareilta mökeille ja takaisin. Kotona vaihdettiin vaatteet ja pyykättiin. Kuolleiden huonekasvien rivistö, mätääntyneet karhukirjeet postilaatikossa ja uuden evoluution kokeneet maksalaatikot juoksivat jääkaapista postiluukun kautta väljemmille vesille omin jaloin.

Sinä kesänä sniikattiin futisstadionille potkimaan jurrissa palloa. Ruoho oli kosteaa ja valot hiljaisia. Oltiin ei ehkä sankareita, mutta ainakin Litmasia kaikki. 

Yö alkoi ja päättyi joskus aamulla, kun perkeleet puissa soi. Aina ei oltu kivoja, mutta aina komeita.

Sitten tuli se syksy ja autettiin muutoissa. Yhtäkkiä läsnä oli kiire, puoliso, lapset, asuntolaina, autolaina, kaksi koiraa, kissa ja talo maalta. Joskus ehkä nähdään, juodaan kaksi olutta urheiluravintolassa ja kerrotaan samat tarinat, kuin ennenkin. Kolmannen kohdalla suunnittelemme jo kiivaasti uutta valloitusta. Alkaen sieltä mistä kaikki muutkin sotaretket alkavat: ”Ajetaan jollain satasen autolla täältä Kaspianmerelle uimaan”. ”Todellaki”. 

Heräät seuraavana aamuna neljännen viskishotin jälkeiseen kuolemaan. Lakanat märkinä täynnä vapinaa ja kiipeileviä liskoja. Vaimo heittää ylävitoset ja jättää sinut ihmettelemään tärinässä riisimurokulhoja ja piirrettyjä juoksukaljojen ja epätoivoisen darrapaneskelun sijasta.
Mietit miten tässä kävi näin?

Miksi kukaan ei halua oikeasti irroittaa sokkaa ja heittää?
Ottaa ja lähteä?

Nauttia ja elää?

Vai onko tämä nykyisyys elämää?

Onko se sellaista elämää, jota halusimme elää?

Silloin, sinä kesänä?

Miksi ihanteet kuolevat?

Miksi vapaus kuolee, jos sitä ei käytä?

Miksi valheet ja laiskuus ohjaavat meitä?

Onko marraskuinen sohva ja tempparien ties mones kausi elämää?

Loputon masturbointi, kalsarikännit ja räntäsade elämää?

Onko elämä Työmiehen lauantaita vai Jack Kerouacia?

Onko neljän viikon loma heinäkuussa elämän tarkoitus?

Voisiko pyyhe, hullut ystävät ja koppa bisseä olla mahdollisuus?

Vai onko paluu huolettomuuteen, aurinkoon ja mananaan pelkkää uhkaa?

Päivystän puhelimen ääressä odottaen viestiä: "Lähtisitkö kanssani.. No, fuckin mihin vaan, paitsi tänne. Tietämättä missä ja miten heräämme huomenna". I'm all in.
#liisaihmemaassa

 " Ei pelätty lainkaan

Ei kelattu liikaa
Autobaanil vaihde kuudenteen
Nyt pelätään liikaa
Eikä meil oo aikaa
Elää sellast kesää uudelleen

Me oltiin kuolemattomii
Oltiin elossa, mut täynnä mustelmii
Kun lähetään voitte hautakiviin kirjottaa
"Se oli kaikki tai ei mitään", eiks niin"

Ajan tuomia tuskailuja

Nykyään, yhä useammin, kun katselen tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää, muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina kuvailtavaan muotoon.

Nytkin vääntäisin rautalangasta tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi. Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen. Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia, mainoskatkotunnareita, uutisia. 

Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin taskulämmin mustikkamaito

hellepäivänä ennen Tarzania. Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden ilman tuskaa.

Aina kun karkaan menneeseen pakenen nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.

Jos sisällä asuu tuska, on helpompi joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo, lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään eunukkipalvelijaa.

Entä jos haluaisin edelleen syödä onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.

Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä? Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?

Inhoan kaikkea mikä on jotenkin keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.

Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi, janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992, kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.

Kaipaan teitä, ystävät kun olitte villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.

Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.

"

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.

En unta saanut ja näin... jäin miettimään...

Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."

Kidius, serious or what?

Ruuhkavuosien ruuhkatuutissa on sellaisia omituisia asioita, joista en itsekään tiedä mitä ajatella.

Tai ajatella ja ajatella. Oikeastaan.. Lievästi voisi sanoa, että ahdistaa. Kaikkialta tuleva lievä painostus.

Ai mistä? Lapsista.

Pitäisi haluta. On kuulema oikea ikä. Media rummuttaa ties mitä väestöpommeja ja talkoita.

Silti.. Esitän vain yhden kysymyksen, johon en koskaa löydä vastausta: Miksi?

Tai siis miksi ihmiset haluavat lapsia? Ymmärrän kyllä, että naisväellä on biologisia tekijöitä, mutta en koskaan kuule ns. kaksilahkeisten edustajistosta mitään järkevää näkemystä asiaan.

Kun minä näen kuvia pienistä lapsista, en koe mitään ”aah, kun se on suloinen” fiilistä. Näen vain yhden potentiaalisen miniatyyrin huutamassa räkäposkella Prisman lattialla, karkkiaskin, tai lätkävarusteiden perään.

Minä näen vain menetettyjä euroja, menetettyä vapaa-aikaa, lisää aikatauluja ja elämän hankaloittamista. Näen vähemmän kahdenkeskistä aikaa, vähemmän rakastelua, vähemmän unta ja kodin muuttumista legoansojen ihmemaaksi.

Itsekästä? En tiedä oikein miten muutenkaan ajatella. Onko lasten hankkiminen sellainen kansalaisvelvollisuus, kuin intti, verojen maksaminen, vanhainkodissa hoitajapulasta kärsiminen ja lopullinen puupalttoo?

Normeista poikkeavana ja kaikenlaista vastuuta pakoilevana en halua lukittua häkkiin.

Entä jos seuraavana päivänä tekeekin mieli ostaa ne halvat lennot lämpimään räntäsateen keskellä? Osuu arkivapaa ja tekee mieli kalsaroida keskellä viikkoa? Jos haluaa spontaanisti rakastella? Tai vain maata kahdestaan sohvalla molempien lukiessa omaa kirjaansa vailla kiirettä mihinkään?

Entäpä raskausmasennukset, synnytyksen jälkeiset masennukset, komplikaatiot, riskit ja muut?

Miksi riskeerata ja tehdä elämästä vaikeampaa?

Jos kaikkea tätä kelaillaan sosiaalisen altistumisen kautta, niin kehtaan perskohtaisesti väittää että mirreillä on selkeästi aivan toisenlaisia kokemuksia. Eivät minun frendini jaa hehkutuksia somessa, ei tupsahtele varpajaiskutsuja, tai hassuja kuvia meikkaussessioista, polkupyöräretkistä, tai vanhempainilloista.

On minullakin niitä hetkiä, jolloin ajattelen kuinka hyvä isä voisin olla, tai sitäkin että modernissa maailmassa maailmani on autuaan vanhanaikainen, eli omavaraisen vapaata skidien suhteen.

Siperia opettaisi ja routa ajaisi kotiin. Niin minunkin lapsuudessani. Hetkiä, jolloin voisin kuvitella tietynlaista ylpeyttä, hetkiä jolloin miettii omaa vanhuuttaan. Hetkiä, jolloin voisi välittää tiettyjä pieniä hetkiä jälkikasvulle, nähdä heidän nauttivan ja oppivan elämästä.

Miksi?

Sitä ei saa kysyä? Rationaalisia syitä? Tavallaan siis haluaisin, että sinä Simo Vaatehuoneelta kauppaisit tämän ajatuksen, perustelisit sen järkisyillä, kuten ”Kun laitat nyt paksuksi, saat kaksi yhden..”eiku ei. Laita kustantajan tarjoamat rahat suoraan tililleni, mutta sen Sunny Kid Centerin kyltin voit myydä sopivien kylkiäisten kera? Montako tonnia kilahtaa tilille, paljonko jää voitolle? Vertailua: plussat ja miinukset?

Ja ei. En halua yhdenkään mimmin vastaavan. Sori, tää on tällainen herrasväen sisäsiittoinen kerhokysely, johon voi liittää jonkin homoeroottisen kreikkalaisjumalan nimen?

Lyhyesti. Minä en tiedä. En kuitenkaan ole itsekäs ja ajatele oman perseeni olevan aina oikeassa, joten tiputan vain mikin tähän. Olkaa hyvä, areena on teidän. Olen utelias, kertokaa syyt miksi lapsia?

#Everafter

Tämän tekstin aloittaminen on jotenkin helkkarin vaikeaa.
Pitäisi pohjustaa, referoida ja sillai.
Koitetaan.

Mä en koskaan halua.. En niin en koskaan halunnut. Kaihdoin ajatusta sitoutumisesta kaikissa aiemmissa suhteissani. Pidin hajurakoa. Joissakin olin ihastunut, halusin.. No kaikkea muuta  ajatellen halun olevan rakkautta.
No se on miusta edelleen osa sitä kolminaisuutta, jota rakkaudeksi kutsutaan.
Sitten tulit sinä. Hetkellä, jolloin ei pitänyt tapahtua mitään. (tsekatkaa vanhat tekstit #laiska)
Meidän kohdallamme kaikki menikin aivan toisin. Pidin etäisyyttä aikani. Pelotti, että menee samalla tavalla, kuin aiemminkin. Lopulta myönsin sen, mitä tunsin. Muutettiin myöhemmin yhteen, koska se tuntui hyvältä. Kipuiltiin, koettiin kaikki ne ristiriitaiset tunteet joita inhoan. Kaikki ne hetket, jolloin kyseenalaistat kaikkea. Silti pysyttiin yhdessä, koska no.. voi vispilä, me rakastetaan toisiamme.
Minulla oli oikeastaan ihan helkkaristi työtä itseni kanssa, halusin muuttaa itseäni, en siksi että kukaan pyytää sitä, vaan koska toinen ansaitsee sen. Halusin luottaa, halusin pystyä olemaan ilman pelkoa, sietämään epämukavuusalueita, olemaan läsnä.
Oikeastaan olen huomannut seurustelun, pariutumisen ja elämän olevan muutenkin niin erilaista, kuin "nuorempana". Kypsempää, fiksumpaa. Oppinut tuntemaan itsensä, sen mitä haluaa ja miten kohdata toinen niin monella eri tasolla.

Hitaasti, tai nopeesti, miten vaan. Kaikki syventyi, ihastumiset muuttuivat rakastumiseksi ja sillai. Oikeastaan päätin jo viime kesänä yhden asian, jota olin pyöritellyt mielessäni jo hetken. Jotakin jota en ole koskaan tehnyt, jotakin jota en koskaan ajatellut tekeväni, jotakin jota halusin tehdä.
En osaa sanoa mitään tiettyä hetkeä tälle, se vaati kypsyttelyä ja vielä ainakin vuoden harkinta-ajan ja suunnitteluun aikaa, oon kuitenki vähä romantikko afterall.
Nyt hetken ollessa läsnä, kaikkien muutosten jälkeen.. Helkkari oikeastaan vasta tämän kevään kulmilla olen oppinut mitä rakkaus oikeasti on, siis rakastaminen. Se korinttilaiskirjeen universaali kaikkivoipaisuus, pienet asiat, arki, läheisyys.. me henki, ylämäet joissa tönin sua eteenpäin ja alamäessä jarrutan, yhteinen matka..

Ei koskaan pitänyt olla mitään tällaista? Ei tällaisia ajatuksia, haluja..
Oikeastaan eniten minua on naurattanut läheisten pushaaminen viime aikoina asian tiimoilta. Voin varmaan todeta, että kiva, mut tää oli jo niinku hoidossa ja työn alla jo kauan.
Siis mikä?

No tota...
Risteilimme pitkin Tonavaa katsellen Budapestiä, ruuan ja viinin kera.
Paatin ajaessa myöhemmin takaisin satamaan ehdotin pientä kävelyä ketunhäntä kainalossa.
Livahdimme salaa ja vähä laittomasti öiseen linnakkeeseen, jonka ylimmässä tornissa..




Minä polvistuin ja koitin muistella mitä olin päättänyt sanoa.
Lopulta kysyin sen vaikean kysymyksen, välittämättä siitä kestääkö tämä vain viisi päivää, vai viisikymmentä vuotta.


 

Sinä repesit nauramaan ja vastasit:

KYLLÄ💕

"So we shall let the reader answer this question for himself: Who is the happier man, he who has braved the storm of life and lived or he who has stayed securely on shore and merely existed?"

Sivalsin itseäni jalkaan nuoraa punoen

Oikeastaan mun piti kirjoittaa pitkällisiä ja pohjustettuja mielipiteenomaisia, mutta silti jöurnalistisia sittisontiaismaisia tekstejä paskan pyörittämisestä. Sehän on pop ja cool.
 Siis piti lyyrisesti runoilla Suomen putoamisesta puusta, eli Danonen activiamallista, sekä sen tulevista jatko-osista, että prequel trilogiasta. Toisaalta pikkaisen olisin halunnut myös sivaltaa lifestyleblogien ällöhyvinvoivien voimalauseiden viidakkoa.
Silti tässä istun, liian kaukana ikkunasta. Haluaisin vain fiilistellä ja tuijotella pimeydessä siintävää tietä, katsella mastokaupungin valoja hiljaisuudessa. Vain minä ja viskilasi. Suorittaen pyhää tehtäväämme; tyynen virran aalloilla kellumista keinutuolissa kiikaroiden. Ihmiselämän havainnointia. Se ei ole kaunista, se ei ole rumaa, siinä ei ole toivoa, siinä on lempeyttä, muttei ilman vihaa. Miettien sen tarkoitusta. Oikeastaan tänään se tuntuu olevan vain sattumakortin nostaminen.
Mietin miten ohuella langalla tasapainoilua tämä on. Miten pienet väreet, muutokset, valinnat ja sattumat ovat muokanneet minustakin sen ihmisen joka olen tänään.
Vaan kuka olen huomenna?
Meneekö se niin, että viimekädessä kaikki on kyse omasta opportunistisesta melankoliastani? Sattumista ja niihin tarttumisesta? Maailman tuulien puhaltaessa kaarnalaivani purjeisiin, minä menen, tai yritän luovia? Ehkäpä elämän tarkoitus on etsiä sille tarkoitusta. Tällä tiellä, jolla toiset meistä astelevat kevyesti, kuin Chopinin soitanta ja toiset taas hakevat edelleen sitä horsmaa ojan pohjalta.
"Ei kutsumuksen mukaan satu jokaiselle työ"
Tämä lienee niitä elämän suuria arvoituksia; yhdessä sen kera, miten osa meistä pystyy tyytymään, tai ehkä pikemminkin pärjäämään, nauttimaan ja etenemään urallaan sellaisissa töissä joita eivät pidä oikeasti omanaan?
Vai olenko minäkin vain yksi asenneongelmainen, jolle mikään ei kelpaa? Koen kasvavaa hankaluutta sopeutua nykyisiin opintoihini, sillä yksinkertaisesti sanoen.. Vaikka pidänkin aihepiiristä siinä on liikaa elementtejä, joista en pysty kiinnostumaan sillä tasolla, mitä pitäisi? Toisaalta mietin ruoskinko itseäni suotta tästä? Taustalla häämöttää silti pelko kaiken tämän turhuudesta; että valmistuisi työvoimatoimiston asiakkaaksi valmiina aktivoimaan itseäni.
Jossain määrin minun ongelmani on vain siinä, että ihan kiva ei riitä. Ei riitä, että on joku duuni. Haluan tehdä oikeasti jotain mistä pidän ja nauttia sen tuomista hedelmistä, koska ihan sama = suhtautuminen = ihan sama. Tarvitsen vapautta, tilaa, aikaa, omia käsiä, omaa päätäni etten tylsisty, turru ja koe tilannetta jälleen yhdeksi "Miksi välittäisin?" työksi, opiskeluksi, elämäksi.
Joskus mietin, että onko minulla kunnianhimoa? Nykyään tajuan, että on, jos saan sellaisen mahdollisuuden, että haluan oikeasti lyödä ässää tiskiin ja tehdä töitä sen eteen.
Toisaalta taas voin miettiä miksi murehtia näitä? Tällä nuoralla on langat punottu ennenkin uudestaan. Ja nyt onkin parasta lopettaa ja aktivoida itsensä vuoteeseen. Lähtee muuten jotain lifestyle juttua kulunein voimalausein. Seuraavaksi kerron, miten mun vatsa toimii (ei toimi), annan jumppaohjeita (hikoile, kiroile) ja parit ihqut vegeheragluteenitonlettuvittuhillo-reseptit(laita siihen pekonia) unohtamatta paria asukuvaa (verkkarit ja t-paita) ja ripsarivertailua (miul on jo kestoväri) => Ultimate score: Kaikki on ihanaa, sä oot ihana ja elämä, elämä vasta onkin ihanaa, tai olis jos osais laskea. Toisaalta ei osaa hallituskaan, joten who cares, on se aika ihquu, hei.



"

On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta 
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille 
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus"

Film-Noir ja vuosi Lahtea

Syysyö heittelee varjoja seiniin tavalla, joka saa minut kaipaamaan vain norsunluista holkkia ja Marlboron Southern Cuttia luodakseni vähän lisää Film-Noir henkeä tähän hetkeen. Ainakin pennitön kirjailija sillä jo on. 

Tuulen kulkiessa kaislikossa ja hitaasti kellastuvissa lehdissä havaitsen yhden etapin saapuvan, kuin viskitippa lasiini. Se ei pyytele, ei kysele, vaan tulee koputtamatta, kun kaivataan. Vuosi Lahtea takana kertoo kalenteri. Vielä en kuitenkaan ole ostanut Pelicansin kausaria, tai käynyt FC-Lahden matsissa, mutta en myöskään kussut Lahen NMKY:n haudalle. Joku raja sentään kaikella ja kaikessa, pissiä ehtii myöhemminkin. 

Tunnelma on ristiriitainen ja haastavasti kuvailtava, kiitos vaan urheilutoimittaja kysymyksestä. Tietysti tämä on rakasta Tuuraa lainatakseni: ”Oikea ilon ja onnen päivä”. Silti havaitsen taivaanrannassa pilviä, tai oikeastaan sellaisia pilviä, joiden olemassaoloon en ehkä koskaan uskonut. Siksi se niin outoa onkin.  En tiedä johtuuko tämä vanhenemisesta, vai mistä? Kutsun niitä ehkäpä sosiaalisiksi paineiksi? Pakko suorittaa, pakko suorittaa, pakko olla hyvä ihminen, joka suorittaa. "Gotta be somebody". Oravanpyörä kalistelee kaltereillaan ja en tiedä haluanko sitä vai en. Tavallaan koen nykyisen polun johtavan hitaasti kohti vääjäämätöntä ja minun seisovan kuin jääkäri ensimmäisessä maailmansodassa. Syvällä oman elämänsä juoksuhaudassa valmiina tekemään, kun pilliin vihelletään.

”Mutta lapseni.. Sinähän et koskaan tee sillä tavalla mitään”

Niin. Siinäpä se ristiriita piileekin. Päätösten, vastuun, ns. tavallisen elämän välttely. Yhtäkkiä ilmestyt eteeni; Häät, asuntolaina, työ yhdeksästä viiteen, farmariauto ja muuta mukavaa. Viimeisiä hetkiä juosta karkuun, etääntyä ja jatkaa helppoa elämää. Ollakko kuin Kiven seitsemän veljestä ja karata metsään vastuuta, vai ottaako se vastaan? Silti köyhän kirjailijan ajoittainen persaukisuus ahdistaa, se tuntuu jo jääkaapissa asti. Ravintolaan en uskalla, mutta Alkon ohitse käveleminen on päivä päivältä helpompaa.

Kuitenkaan.. Ennen sinua en tiennyt että tällaista on olemassakaan. Nyt en tiedä mitä haluan ja elän odotusten limbossa. Se on piinaavaa ja silti lohdullista.

Vuosi. Se on lyhyt aika, etenkin nykyään. Silti onnellinen, niin oikea ja toivottavasti tämä kaikki on vasta alkusoittoa tulevasta. Ja silti on ne oman elämän möröt niskassa. Voi meitä joita valinnanvapaus kahlitsee. 

-----

Hitaasti aamuauringon noustessa, varjojen hälvetessä ja lehdenjakajien epätahdissa en ole saanut mitään järkevää aikaan. Paitsi katsottua jälleen Kaurismäen Saimaa-Ilmiön. Se on mahtava kappale kadonnutta maailmaa ja huonoja vitsejä. Aikalaiskuvaa ja hitusen kotimaista kesäillan romantiikkaa rappiolla. Kaunista. 

Mitäs me lahelaiset

00:07 Triple O' seven perjantai-iltana. Silmiä alkaa uhkaavasti luppaamaan, vaikka on viikonlopun alku. Se hetki kun pitäisi parantaa maailmaa kantakuppilassa vähillä opiskelijalanteillaan, mutta mie en jaksa tänään.
Toista viikkoa on elämäni jatkunut menoaan lahelaisena eli lahtivattilaisena, eli lahtelaisena.
"Mites sulla siel Tsikakos menee?"
Mietin jo kuinka monta kertaa olen tämän kuullut? Toisaalta täähän tarkoittaa vaan sitä, että ihmiset ympärilläni joko oikeesti välittävät, tai ovat kiinnostuneita, tai vaan pohjattoman uteliaita. Anyway.. Olen kiitollinen olemassaolostanne.
Oikeastaan tätä on ihan helkkarin vaikea summata, koska en ole vieläkään sisäistänyt tätä. Ainoastaan syönyt viiliä ja ollut ihan viiliksissä (yeah, shitty bun intended).
Tässä päällimmäiset hajatelmat:

1. Tasapaino ja uutuuden viehätys. On oikeasti jännää jopa tälleen vanhuksena muuttaa elämäänsä lähes kokonaan. Se kutkuttaa joka päivä, se tuo uutta sisältöä laitostuneeseen ruumiiseen ja nautin siitä. Tykkään vielä siitä, että päivilleni on syntynyt uutta sisältöä ja aikataulutusta. Se luo rytmiä ja pitää skarppina.

2. Koulu. Edelliseen vahvasti liittyvä tekijä. En tiedä valmistunko mie oikeesti koskaan, mutta on oikeesti tosi avartava kokemus oppia vaikkapa laskemaan taas. Meinaan se unohtuu. En muista ala-asteella olleeni näin pähkinöinä tunteesta, kun saa murtolukulaskun oikein, tai muistaa kemiassa jonkun yhdisteen veden ja hiilidioksidin lisäksi. Se, että oppii ympäristöasioista uutta, se että tutustuu uusiin ihmisiin erilaisista lähtökohdista. Se, että voi kokeilla miten hyvä on vielä missäkin. Toki miulla olisi paljon kritiikkiä liittyen mm. sähköisiin järjestelmiin ja mauttomaan ruokaan näin foodiena ja muuhun pikkuviilaukseen.

3. Parisuhde. Tästä olen satusetänä kertonut paljonkin. Silti arki on... seesteistä, ehkä me eletään molemmat vieläkin viilispöllyssä sekaisin kaikesta uudesta? Pieniä uusia asioita sitä kuitenkin oppii joka päivä. Oppii arvostamaan sitä, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, arvostaa sitä että joku oikeasti tukee sua ja auttaa. Arvostan erityisesti taitoa manageroida taloutta ja niitä pieniä asioita. Aikaansaamista, vaikka kokohelapäiväduunissa. Siitä ropisee minun silmissäni niin paljon pisteitä ja papukaijamerkkejä, ettei edes opiskelijabileissä löydy kenenkään haalareista yhtä paljoa pätemispisteitä(ei en omista).

4. Lahti City. Jokainen lahtiblogia lukeva tietää tämän. Kaikki tuntee Lahden ja vaikka täällä on ikänsä pyörinyt se hohtaa vielä uutuuttaan. Se yllättää välillä monessakin mielessä, mutta tuulisuutta en ole rannikon jälkeen löytänyt. Nautin laiskana salaa siitä, että kauppaan on vain kivenheitto. Siitä, että lyhyen kävelymatkan päässä on kaikki. Veskun sorsat, rantakuppilat, puistot, Aleksin kiire, Rautsikan "pikku Kallio" hieromoineen ja leikkikalukauppoineen, ulkoilumaastot ja metsät vieressä. Tavallaan kaikki mitä ihminen kaipaa sielunsa hoitoon, tai sieluttomuuden hoitoon.

5. Sisäinen rauha ja haasteet. Vaikka tuntuu välillä siltä, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken ja välillä siltä, että oispa vaan duunissa se oli niin helppoa. Silti.. Tuntuu hyvältä haastaa itsensä. Huomata vielä oppivansa ja sen miten erilaista se on nykyään. Kokea se tunne ja ilo kun saa käyttää aivojaan oikeasti.
Samalla.. En ole vuosiin ollut yhtä tyytyväinen, iloinen ja... uskallanko sanoa onnellinen(?) elämässäni. Se on kaikkien näiden asioiden summa, mutta romantikkona annan parisuhteelle ja entiselle tyttöystävälleni, eli nykyiselle avopuolisolleni (what a word) paljon kiitosta ja paljon kunniaa. On kenties itsekästä sanoa, että on helpompaa katsella, tutkia ja ihmetellä maailmaa toisen kanssa, jolla on elämästä, maailmasta ja ihmissuhteista samanlaisia haluja, kuin itsellänikin. Se tekee tästä muutoksesta helpompaa niin helkkarin monella tasolla. Silti ennen muuta se luo suunnan yhteiselle elämälle jota tässä askel askeleelta elämme. Ja tiiätteks.. Se tuntuu meistä molemmista ihan hemmetin hyvältä, oikealta ja paikoin todella helpolta.

Koska kirjailija ei pysy hereillä on mentävä hiljakseen yöpuulle pohtien kaikkia viime vuosien muutoksia ja sattumia. Sitä miten kaikki on johtanut tähän pisteeseen ja miten tämä tästä jatkuu? Vain, Lahden, tähdet kertovat ilman kaasua.

Tiimalasin viime sannat ennen lomaa

Toukokuun valuessa loppuun mietin kulunneita viikkoja ja taas sitä mihin aika katoaa niin vauhdilla. Oikeasti peläten kesän juoksevan Boltin lailla ohitseni. Sen sijaan haluaisin kesän olevan, kuin tavarajunat lapsuudessani. Ne tulivat vakaasti puksuttaen jostakin, kestivät ja kestivät. Pitkiä hetkiä täynnä dieseliin sekoittuvaa puutavaran tuoksua kesähelteisellä mäntykankaalla. Ja kun lopulta näit viimeisen vaunun huiskuttamassa jossakin kaukana; ikäänkuin huutaen: "Palaan vielä pidempänä".
Minne katosivat sellaiset päivät? Vasta hetki sitten tuntui että kesään olisi taas madeltava valovuoden verran, vaikka vastahan se huristi kovaa ohitseni. Syksy oli synkää. Talvi jäi onneksi tyngäksi ja kuinka hemmetin opettavainen tämä pitkä kevät onkaan ollut.
Toukokuu itsessään on ollut varsin juhlahumuinen tiivistyen viimeiseen spurttiin näin loppukuusta. Ollaan nyt yhdessä juhlittu sukujuhlia ja omia juhliakin. Seisty yhdessä edustamassa onnellisina, mutta erillisinäkin.
Töitä riittää ennen hetken vapautta. Oikeita töitä ei onnekseni enään pahemmin ole. Muutama huonosti ajoitettu ja osuva vuoro vain. Mutta pääsykokeet, työhaastattelut ja loman odotus ja esivalmistelut stressaavat.
Kuinka odotankaan sitä hetkeä, kun pääsen kaikkeni antaneena kesäkuun ensimmäisellä viikolla erään minulle tärkeän ihmisen kera nauttimaan pitkistä hetkistä aivan kahden. Tiedostaen toki sen, että yhteiset matkat ovat riskaabeleita ja vanhentavat suhdetta. Silti tiedän molempien odottavan tätä ensimmäistä, yhteistä lomaa ja ulkomaanmatkaa tietäen ansaitsevansa sen ja toisensa.
Tai sitten vaan sitä, että saa toviksi karistaa kotimaan tomut tossunpohjistaan ja haistella vähän ilmaa Kaakkois-Euroopassa.
Ennen sitä minun on annettava kaikkeni. On vaikeaa olla vanha ja viisa.. Korjataanpa näin: Liian vanha muistaakseen matikasta, fysiikasta, tai kemiasta mitään. Ainakaan  miten asioita lasketaan. Taantuminen on ollut nopeaa ja huomaamatonta, joten.. Lähden taistelemaan ja raapimaan niitä pisteitä toden teolla. En siksi että se olisi helppoa, vaan koska se on vaikeaa. Vaikeaa muuttaa elämääni, mutta teen sen siksi, että haluan. Haluan päästä pois nykyisestä umpikujasta.
Haluan tehdä elämästäni parempaa ja toisenlaista, ainakin vähän. Eihän miulla hätää ole tässä itsekseni. Silti tiedän tien vievän toisaalle ja se antaa energiaa. Toisaalle, jossa haluan alkaa rakentamaan yhteistä elämää rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta on siis tulossa vanha, pehmeä ja porvari? Ja se ystäväiseni on hyvin, hyvin outoa, mutta jotenkin lohdullista ja antoisaa.

Onnen kulkuri & kolmenkympin kriiseilyt

”Mä muistan sen kirkkaan päivän.. Sen kesän ja sen valon häivän”

Lauloi Aknestik mahtavalla kesähitillään jo pastellinsävyisellä kahdeksankymmentäluvulla. Niin hyvin, että kuuntelen sitä toisinaan vieläkin.

Minäkin muistan sen kirkkaan päivän ja sen valon, sen järjen häivän. Sen hetken, kun tajusin ne kaikki asiat joita en elämääni halunnut.

Viimein tuli siis se hetki, se päivä joka muutti kaiken. Ainakin leffoissa se käy aina näin.
Oikeesti minulle ei tullut. Suuret asiat harvoin paistavat kerralla otsaani huutaen jumalallisella äänellään: ”Hei dude, tee jotain”.
Pieniä ajatuksia kuitenkin oman elämäni muuttamisesta alkoi näkyä. Kipua, kriiseilyä sisälläni heijastuen myös ulospäin, koska asioiden sisällä pitäminen ei ole vahvuuteni. En tunnistanut niitä vielä silloin niin selkeästi, mutta yhden asian tajusin.. Sen etten halunnut elää loppuelämääni näin; tavallaan paikallaan junnaten, vaikka asiat olivatkin näennäisesti kohdallaan. Oli tilava koti, puoliso, vakituinen työ, vapaa-aikaa ja harrastuksia. Silti.. Jollakin tasolla aloin haluta muutakin. En tiennyt mitä, mutta sen tiesin ettei nykyisyys voinut jatkua sellaisilla kiskoilla, joilla ainoa päämäärä olisi tasainen harmaus. Vailla välipysäkkejä.. Edes Vantaalla.

Hitaasti, olen vähän hidas muuttamaan asioita elämässäni, kaikki muuttuu. Ensin vapaa-aika väheni harrastusten muuttuessa työpainotteiseksi. Seuraavaksi puolisoni muutti pois ja lopulta erosimme hyvinkin sopuisasti. Kumpikaan ei kantanut kaunaa ja olemme silti ajoittain tekemisissä. Silti, en ikimaailmassa palaisi takaisin.
Minulle tarjottiin tämän syksyisen prosessin pääteeksi onneksi pienempää asuntoa. Ja tiiättekö.. Olen erinomaisen tyytyväinen nykyiseen kämppääni. Se on sopivan kokoinen, edullinen, hyväkuntoinen ja hemmetin rauhallinen. Työni taas... Huoh. Tälläkin hetkellä haaveilen viiltosuojahanskojen ja sheriffin tähden lyömisestä tiskiin realistisesti. Henkisestihän luovutin jo vuosia sitten. En vaan jaksanut hakata enään päätäni seinään toivoen asioiden, moraalisen oikeuden, tai ajoittain edes lain löytyvän villistä lännestä. Nykyään "oon vaan sielä töissä" ja toivon ettei minun tarvitsisi murehtia näitä enään. Silti sormien pitäminen silmieni edessä on pirun vaikeaa. Ja on aina ollut. Oikeastaan pitäisi kiittää tätä alaa siitä, että tiedän miten ihmisiä johdetaan. Nimittäin; tarvitsee vain tehdä juuri päinvastoin kuin näen liki päivittäin tapahtuvan.
Päätin lopulta että en aio nähdä tulevaa talvea enään täällä. Olen tätä samaa luvannut itselleni jo vuosia, mutta nyt.. Nyt kaikki näyttää paremmalta, kuin koskaan.

Elämäni muuttuessa ja astuessa jälleen uudelle polulle myös monet asiat ja arvot ovat muuttuneet itsessäni hitaasti. En kuitenkaan lähde näitä erittelemään, mutta ikä on tuonut haluja vakauttaa elämää hetkeksi. Pysyvyyttä; se, se sana kaiketi on. Niin pitkään olen kuitenkin etsinyt itseäni ja elämääni, että pysähtyminen, rinkan laskeminen alas ja jonkin paikan kutsuminen kodikseni houkuttaa. Oma itsetietoisuuteni ja varmuuteni sen suhteen mitä haluan on kuitenkin sillä tasolla, etten tyydy tai pysy tyytyväisenä mihinkään vähempään. Vaikka en tietenkään usko ihmisen koskaan olevan valmis, tai kenenkään täydellinen. 

Tätä ohdakkeista, mutta antoisaa polkua olenkin tallannut jo tovin. Rinnastan sitä usein Reppu&Reissumies-biisiin, sen tunnelmassa on paljon itseäni.
Välillä tielle on paistanut aurinko ja reissumies on nauttinut reppunsa kera. Välillä polulla on ollut risuja, käpyjä ja välillä myrskypilviäkin on kerääntynyt taivaalle. Joskus mustarastas on vienyt hattuni ja lasini. Välillä polulla on ollut haaroja, outoja sattumia. En kuitenkaan usko kohtaloon, koska Rebell Yell.
Tärkeintä on kuitenkin pyrkiä nauttimaan hetkistä. Eihän meillä ole muutakaan. Muutamien välisatamien jälkeen olen katsellut siis satamaa pidemmäksi aikaa. "Mitä reppu tietää se onkin toinen juttu". Asiat ovat kuitenkin edenneet siihen käännekohtaan, jossa epäilen sellaisen sataman ja naulakon repulleni kukaties löytäneeni. Sellaisen jossa voin olla onnellinen. "Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua".

Koko talven ajan olen testannut, kokeillut ja hyväksynyt. Hyväksynyt elämääni toisen samanlaisen, silti erilaisen ihmisen. Ihmisen jonka luonteenpiirteet täydentävät omiani ja toisinpäin. Tarpeeksi fiksun ja nokkelan, itsenäisen, mutta silti tarpeeksi vanhanaikaisen ja niin pahuksen puoleensavetävän (Kyllä, naapurintyttömäisyys on turn on-minulle). Hitaasti aloin pitämään tästä ihmisestä. Keskustelimme aluksi tuntikausia mitä oudoimmista asioista jaaaa teemme sitä vieläkin.
Olin jo kohtalaisen kiinnostunut sinusta, mutta varoitit ettet lähde kenen tahansa mukaan. Kerroin, etten minäkään. Silti muistan erinomaisesti katseesi sinä talvisena ja kylmänä iltana, kun tarjouduin istumaan tarpeettoman lähelle eräässä puoli tyhjässä baarissa; tuomaan lämpöä tietenkin. Muistan katseesi myöhemmin samana iltana erään betonisen junakatoksen alla, samoin sen hymyn joka sulattaisi jään jäätelötehtaan kylmäkoneestakin. Silloin mietin, että tässä saattaisi olla jotakin enemmän. Lupasimme nähdä uudelleen ja silloin.. Silloin tiesin, että siinä on todellakin enemmän, mutta halusin ottaa hitaasti. Edellisestä erostani ei kuitenkaan ollut kauaa. Tapailimme ja tajusin että kerta kerran jälkeen ihastuimme toisiimme tiukemmin, mutta kerrankin holdasin tunteitani.. Aivan turhaan..

Nyt kuukausia myöhemmin.. Näen mahdollisuuden asioihin, joista en joskus halunnut edes puhua. Näen mahdollisuuden siihen, että tämä kaikki voisi olla jonkin suuremman ja kauniimman sinfonian alkutahteja.

Ja kerrankin.. Minä en ole ainoa, joka näin ajattelee. Vaan.. Lahti.. Katsotaan mitä syksy tuo tullessaan. Ehkä se on yhden aikakauden päätös ja Frederik voi jatkaa sitä kolmekymppisen laulamista ilman kriisiä; Minä kärsin sen jo ja nyt.. Polkuni on harvinaisen selkeä ja kulkijapoika käy sitä vihellellen.