Nykyään, yhä useammin, kun katselen
tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää,
muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina
kuvailtavaan muotoon.
Nytkin vääntäisin rautalangasta
tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä
aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi.
Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen
ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen.
Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia,
mainoskatkotunnareita, uutisia.
Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei
ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka
haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin
taskulämmin mustikkamaito
hellepäivänä ennen Tarzania.
Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja
karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden
ilman tuskaa.
Aina kun karkaan menneeseen pakenen
nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.
Jos sisällä asuu tuska, on helpompi
joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin
käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon
ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain
jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana
oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva
minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia
öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä
v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo,
lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään
eunukkipalvelijaa.
Entä jos haluaisin edelleen syödä
onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa
faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.
Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen
vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä?
Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen
mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?
Inhoan kaikkea mikä on jotenkin
keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua
sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.
Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi,
janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992,
kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.
Kaipaan teitä, ystävät kun olitte
villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.
Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.
"
Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.
En unta saanut ja näin... jäin miettimään...
Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti