Familymanin koottu kelailu

 

Tylsyys tappaa luovuuden. Tavallinen elämä mielikuvituksen. Insinööri on harmaus. Harmaa on hyvä väri.

En tiedä tarvitseeko tätä avata enempää. Itseselitteisesti tiivistetyt vuodet ilman kaartuvaa aika-avaruutta, tai madonreikiä ja klikkiotsikoita.

Tietynlainen raukeus ja rentous on vallannut minut. Saunan jälkeinen musafiilistely, pari bisseä, Goonin valtatie 7 ja toimiston suljetut ovet. On niin hiljaista että se tuntuu hyvältä, selkäpii värisee, karvat nousevat kananlihalle mielihyvästä ja se tuoksu joka viereisestä kylpyhuoneesta kantautuu sieraimiini on taivaallinen. Tiedättehän miltä puulämmitteinen sauna tuoksuu kylpemisen päälle? Mökiltä ja merisäältä, koivulta ja juhannusyöltä, jopa joulukuussa.

Kaikki tämä kasautuu aistiärsykkeiden mix-tapeen, jossa nostalgia, nykyisyys, rauha ja kaukokaipuu moshaavat ja polttavat kirkkoja Norjassa. Hyvää puuta se on.

Kaikki on hyvin ja silti niin väärin. Tasainen elämä vie terän ja ajan sekoiluilta, jotka luovat tarinoita, kasvua ja pohjaa kirjoituksille. Kohta on jäljellä vain pullo Pramian Yölintu likööriä ja Hemingwayn Vanhus ja Meri. Ehkä kirjoitan jatkossa latteuksia, siis latteampia latteuksia. Sellaisia joissa on näennäisfilosofinen merkitys ilman kerroksia ja saumaa virnistää rivien välistä. ”Mietin mihin kadotin sen hipin, vai onks sitä oikeesti koskaan ollutkaan.”

Oikeastaan kelailen mikä oli se käännekohta, point break, no turning back? Kun kaikki muuttui? Tämä kela lähinnä siitä, kun katselin Levottomat pitkästä aikaa ja hiffasin sen leffan surullisen kauneuden; Kaverusten lapsuuden viimeinen kesä ennen aikuisuutta seassa yksi joka ei tunne mitään. Jollain tasolla tuttua ja liikuttavaa, kyllä minä tunnen. Miksi aika on kortilla, miksi minulla on kaikki se josta vuosikymmen takaperin kirjoitin etten halua: Omistusasunto, vaimo, lapsi, farmari, koirat?
Vai halusinko? Muutuinko? Pehmenin, koska rakastin, ja rakastan koko pientä perhettäni. Se on silti ristiriita sisälläni, sillä edelleen pieni kipinä haluaisi huutaaa ”Freedom” ilman Mel Gibsonia. Takaovi, mahdollisuus katkoa kaikki siteet kaikkeen on lohdullinen harha. Pidän siitä, se tuo voimaa ja vähän rauhaa.

Oikeasti muutos on ollut hidas. Kun katson ystäviäni, sama vaipparalli, sama arki, samat sävelet. Aika ei riitä, koska meillä kaikilla on oltava täydellisen onnellinen perhe, kivitalo Espoosta, domppa kylmässä ja takataskussa nokkela kasku jossa pahoitellaan likaisuutta, mutta tarjotaan kahvia. Tavallaan sitä miettii mikä helvetti ajaa ihmiset tähän? Jos vaihtoehtona olisi elää ikuisesti kesää, juosta alasti kenkäkukkulalle Doris-pullo kädessä ja kertoa kuinka olen ikuinen pala tätä tomua? Vaikken kuitenkaan vaihtaisi aivan kaikkea Dorikseen, niin pienen palan tätä kakkua, ajoittain, makean viinin, haluan maistaa.

Se pitää ihmisen elossa, kun oli unelmia aamuviideltä, ei huolia, vain hyviä ystäviä. Saatana kuinka paljon ihminen voikaan kaivata ystäviään tällaisina aikoina, tässä vieraassa kaupungissa ihmiskunnan kokoinen karanteeni niskassa. Ei aina tiedetty mitä halutaan, mutta yhdessä kesäyöt eivät koskaa päättyneet edes ravintola seipään suljetuille oville. Ikävä ja nostalgia ovat tämänkin aikakauden syöpiä. Mennyt ei palaa, eikä Suomi mene takaisin kivikaudelle.

Meillä on vain nyt ja huominen. Se on ehkä aikamme kovin haaste. Tässä mediaviidakossa pitäisi koittaa luovia reitti, jossa tästä hetkestä voisi nauttia ilman sipsiä ja netflixin frendien uusintoja. Elää huomiselle, katsoa sinne, unelmoida ja jumankauta toteuttaa niitä. Saada niitä hulluja ideoita, polttaa kalenterit, soittaa ystävälle, kysyä ulos pelaamaan korista muuten vaan. Kokea vanhemmuus, nähdä pikkutyypin kasvavan ja opettavan hälle elämästä ja tarjota niitä nostalgisia hetkiä legojen, pihaleikkien ja matkojen parissa. Tulevaisuus on kaunis, jos on tuuria ja siitä tekee sellaisen kuin haluaa. Oli se sitten syysyö ravintola lasihelmessä kassit täynnä leipää, tai suljetulle uimastadionille murtautuminen pari ruosniemeläisen voimalla. Sopeutuminen on tärkeää, mutta itsensä säilyttäminen ja sielustaan kiinni pitäminen on myös miltei yhtä tärkeää, aivan kuten myös hobitistakin huolehtiminen. Hän on tärkeä. Silti on pirun vaikea kirjoittaa kiintoisia tekstejä kun elämä on pelkkää ruuhkavuosien verkkosivustoa. Siis sitä sopeutumista.

Mammalle, jonka tunsin

 

Ihmisen elämä on pullollaan tärkeitä ihmisiä, enkä osaa mainita harvaa yhtä tärkeää kuin mummo, isoäiti, mummi, siis mamma.

Tämä on teksti, jota en osaa kirjoittaa vieläkään niin että se tekisi yhdelle poissaolevalle ihmiselle sitä arvoa, sitä jota hän kaipaisi. En minä, Meller, eikä Morrison. Ei Tervo, Kerouac, Thompson, eikä edes Kunnas. Koitan silti hennosti tussilla, vaikka tähän tarvittaisiin Botticelli leveällä pensselillä, pelkkä kevät mielessäin.

Mamma oli ihminen johon kulminoitui kaikki pysyvyys elämässäni. Oikeastaan tähän voisi lopettaa, ilman että tarvitsisi edes aloittaa. Tämä on silti minun via dolorosani, jäähyväiseni mammalle.

"Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää"

Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää

https://lyricstranslate.com

Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

 Kun kävelin niistä ”mummolan” ovista sisään astuin takaisin lapsuuteeni. Maiston kylmän Friscon huulillani ja haistoin puhelinpöydän punapyökin olevaisuuden, tunsin parketin jaloissani yhtä hyvin kuin olohuoneen lasipöydällä makaavat Seurat, Aput ja muut puoliksi täytettyine ristikoineen. Kuulen miesten superpujottelun alkavan, maistan kahvin huulillani. ”Otatko kahvia? No vain jos sinäkin juot” ja edessäni on nopeasti taiottu pöydällinen patonkia, olympiajuustoa, tomaattia, lihaa ja vähän eilistä mokkapalaa, siis ruotsinpiirakkaa ja Kouvolan Sanomat. Ei siinä sanoja tarvittu, katseita vain. Introverttien yhteys toisiinsa.

Jos tämä olisi muistelmateos, se olisi pitkä kuin elämä. Yli kolmekymmentävuotinen rakkaus. Niistä hetkistä kun taaperona juoksin mamman syliin, edeten kaikkiin niihin hetkiin, iltoihin ja öihin Tuusulan vesisängyistä Eskolantien joustinpatjoihin. Siihen rautatieaseman kuulutuksien täyttämiin hetkiin, joissa Tex Willer, Aku Ankka, Tietosanakirjat, Uuden Suomen toimitus, lettupannu, kuuma sauna, Turtlesit, Turku, Tuusula, Kauppalankatu, Eskolantie, Ranta,  Loranga-jäätelö, pienet hetket, pienet teot, ikuiset muistot. Kesien lämpö, punaviinimarjapensaat ja se maailman kypsin uunilohi salaatilla ja ranskalaisella kastikkeella. Juuri ennen kuin Paukku huutaa henkilökunnalta "Tärpättiää".  Hiihdon naisten 30km yhteislähdöllä, timanttiliiga, jalkapallon mm-kisat..

Anteeksi. Minuun koskee jo nyt muistellessani tätä kaikkea aivan liikaa.

 ” Sinä olit niin itseni kaltainen kun omaa kuvajaistani katselin mä peräännyin, koska säikähdin. Ja minä luulin sinun tietäneen minkä taakan jouduit ottamaan. ”

Sisälläni näen ne kaikki klipit, jossa juoksen kumisaappaat jalassa syliisi räntäsateessa Richard Marxin tahtiin. ”I'll be right here waiting for U”.

Elämä, kuvat, rakkaus, kokemukset, hymyt, ilot juoksevat filminauhana ilman alkua, ilman loppua, mutta vain kyyneleet ja kaipaus ovat pysyviä jokaisessa otoksessa. Kaipaan sinua niin paljon että se sattuu aivan helvetisti. Käpristelen kivusta lattialla kaivaten. Rakastin sinua, miettien tarinaasi, kaikkia kokemuksia, kaikkia tarinoita, kaikia hetkiä, täydellisen merkityksettömiä ja niitä joita kaipaan enemmän kuin muita kuvia. Mamma ikäväni on suuri. Ikään kuin koiran kaipaus omistajaansa. Se on pysyvää, puhdasta ilman taka-ajatuksia. Haluaisin vain että rapsuttaisit, juttelisit, olisit läsnä ja tuijottaisimme toisiamme hymyillen... Aivan kuten ennenkin.
Selaan viestejä, katselen kuvia, mieli tekisi soittaa, mutta tiedän ettei kukaan vastaa enään. Soitan kuitenkin. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”. Tää on kuin fantasiaa, kuin juttu onneton vain..

"Lennän kauas avaruuteen
Täältä ikuisuuteen
Minä teen tätä matkaa muistojen…"

Maailmasta saa etsiä parempaa ihmistä, parempaa kuuntelijaa ja viisampaa ihmistä, ymmärtäjää ja sielun toveria. Meillä klikkasi ja synkkasi alusta loppuun. Kehtaan sanoa että paremmin kuin monilla muilla. Kaipaan niitä hetkiä. Saunan jälkeistä Frasieria, Uutisvuotoa, tai mökillä soivaa Radio Suomea. Merisäätä, Cafe Tropicalia ja Hokkisen lihapiirakkaa. Sinun tarinoitasi, hiljaisia hetkiä, läsnäoloasi. Katselen kasvojasi, haluten kertoa kaiken elämästäni. Kaikista suurista muutoksista, kaikista pienistä yksityiskohdista, haukaten hetken happea ja mukin kahvia termoskannusta, kenties.

"Samaa maata, samasta puusta, sama välke molemmilla katseissaan."

 Saatat olla fyysisesti poissa, mutta kuljet aina mukana. Tavalla tai toisella. Kadoksissa, mutta ei koskaan unohdettuna. Ja kun kävelin viimeistä kertaa sisään vanhaan asuntoosi.. Tunsin suunnatonta haikeutta jokaista seinää, jokaista esinettä, jokaista nurkkaa, jokaista "Gran Canaria 1983-pyyhettä" kohtaan. En pystynyt sanomaan sinulle mitään ajatellen elämässä olevan vain aikaa jäljellä.

 Aika. Tuntemattomat tiimalasin hiekat ja niiden vääjäämätön kieltäminen ennen viimeistä hetkeä, jolloin jäljellä on vain ikävä ja muistot. Ihmisen elämästä voi katkeroitua, poismenosta voi katkeroitua, elämää ei kuitenkaan pitäisi arvioida kenties ollenkaan, vain nauttia sen kyydistä ja monista mutkista. Välillä se on karvasta, välillä makeaa. Minulle molemmat käyvät. Juon kuitenkin mieluusti Campariani jäillä hellehattu päässäni katsellen sitruunapuutani ja ajatellen niitä hetkiä kanssasi, kun puutarhassa vieno kesätuuli helisytti viinimarjapensaita ja Aurinko Jaffaa oli jäljellä vielä yhden jäätelön verran. Itse en voi näitä hetkiä enää kokea. Se on sääli, mutta se on myös osa elämää. Minäkään en ole katkera, vaan hymyillen muistoille sinusta aina kevättuulen tahdissa mamma rakas. Kenties olympiajuuston soihtu on nyt vain ojennettu seuraavalle sukupolvelle. Kiitos ja.. no.. näkemiin. Ne olivat viimeiset sanani sinulle. Ne pysyvät siinä edelleen. 

 

"Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa

Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa

Hälle kerrottiin että kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta muistoissaan hän jos tänne jää
Niin hän on hävinnyt mies

Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää

Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään

Niin kaunis on hiljaisuus"

Määrittelemättömät kaiut vuosien takaa

Muistatko sen määrittelemättömän ajan jolloin ei ollut eternaalisia krapuloita, joissa taistelukissa ei ratsastanut aamiaispekonin voimalla huutaen ”I have the vomit”. Ajan jolloin oltiin täysin kuolemattomia. Kannoimme toisiamme junaan, välillä saatiin monosta, tai virtsakilpailun aikana sähköpaimenesta. Kirjaimellisesti; Don't cross the streams. Sen kesän kun hypättiin junaan ja reilattiin ilman suuntaa, ilma päämäärää, rahatta ja nukkuen lehtiroskiksissa. Kuljettiin festareilta mökeille ja takaisin. Kotona vaihdettiin vaatteet ja pyykättiin. Kuolleiden huonekasvien rivistö, mätääntyneet karhukirjeet postilaatikossa ja uuden evoluution kokeneet maksalaatikot juoksivat jääkaapista postiluukun kautta väljemmille vesille omin jaloin.

Sinä kesänä sniikattiin futisstadionille potkimaan jurrissa palloa. Ruoho oli kosteaa ja valot hiljaisia. Oltiin ei ehkä sankareita, mutta ainakin Litmasia kaikki. 

Yö alkoi ja päättyi joskus aamulla, kun perkeleet puissa soi. Aina ei oltu kivoja, mutta aina komeita.

Sitten tuli se syksy ja autettiin muutoissa. Yhtäkkiä läsnä oli kiire, puoliso, lapset, asuntolaina, autolaina, kaksi koiraa, kissa ja talo maalta. Joskus ehkä nähdään, juodaan kaksi olutta urheiluravintolassa ja kerrotaan samat tarinat, kuin ennenkin. Kolmannen kohdalla suunnittelemme jo kiivaasti uutta valloitusta. Alkaen sieltä mistä kaikki muutkin sotaretket alkavat: ”Ajetaan jollain satasen autolla täältä Kaspianmerelle uimaan”. ”Todellaki”. 

Heräät seuraavana aamuna neljännen viskishotin jälkeiseen kuolemaan. Lakanat märkinä täynnä vapinaa ja kiipeileviä liskoja. Vaimo heittää ylävitoset ja jättää sinut ihmettelemään tärinässä riisimurokulhoja ja piirrettyjä juoksukaljojen ja epätoivoisen darrapaneskelun sijasta.
Mietit miten tässä kävi näin?

Miksi kukaan ei halua oikeasti irroittaa sokkaa ja heittää?
Ottaa ja lähteä?

Nauttia ja elää?

Vai onko tämä nykyisyys elämää?

Onko se sellaista elämää, jota halusimme elää?

Silloin, sinä kesänä?

Miksi ihanteet kuolevat?

Miksi vapaus kuolee, jos sitä ei käytä?

Miksi valheet ja laiskuus ohjaavat meitä?

Onko marraskuinen sohva ja tempparien ties mones kausi elämää?

Loputon masturbointi, kalsarikännit ja räntäsade elämää?

Onko elämä Työmiehen lauantaita vai Jack Kerouacia?

Onko neljän viikon loma heinäkuussa elämän tarkoitus?

Voisiko pyyhe, hullut ystävät ja koppa bisseä olla mahdollisuus?

Vai onko paluu huolettomuuteen, aurinkoon ja mananaan pelkkää uhkaa?

Päivystän puhelimen ääressä odottaen viestiä: "Lähtisitkö kanssani.. No, fuckin mihin vaan, paitsi tänne. Tietämättä missä ja miten heräämme huomenna". I'm all in.
#liisaihmemaassa

 " Ei pelätty lainkaan

Ei kelattu liikaa
Autobaanil vaihde kuudenteen
Nyt pelätään liikaa
Eikä meil oo aikaa
Elää sellast kesää uudelleen

Me oltiin kuolemattomii
Oltiin elossa, mut täynnä mustelmii
Kun lähetään voitte hautakiviin kirjottaa
"Se oli kaikki tai ei mitään", eiks niin"

Porkkanapellossa runoiltuja yön viisauksia

Kesäyö on mitä runollisin. Melodinen hetki, jolloin sielu huutaa pakomatkaa. Katselen pellolle nousevaa usvaa ja koen eksistentiaalista tuskaa. Halua. Pakkaan jakkaran, kirjoituskoneeni, viskipullon ja paketin tupakkaa mukaani ja suuntaan sinne.

Kaskisavun verhoumaan niittyyn kasteiseen. Tunnen kesäyön hennosti kohoavan usvan ihollani, kuin peittona, lämmittävänä ystävänä jostakin kaukaa. Poltan tupakkaa ja nautin huika viskiä. North State ei ole kuin ennen. Miedompaa, jotenkin pliisumpaa. Yhtä leikattua konjakkia tämäkin. Viski polttelee kurkussa ja tuottaa mielihyvää. Hennon hymyn huulilleni. Juuri nyt elämä on pelkkää Eino Leinoa. Odotan omaa Nocturneani. Poltan ketjussa, juon ketjussa.

Tuntuu, että kaikki fiksu ja filmaattinen on jo sanottu, muut ovat kuitanneet kullan, jään voimattomasti kaipaamaan sanojen kauneutta, nauttien hetken ohrapellon huojunnasta.

Onko kaik älykäs ja kaunis jo annettu?

Kaik on nokkelat riimit jo lausuttu?

Suuresta saavista on sukupolvittain jo kaskipellosta ammennettu.

Usva nousee pellon takaa, vaan soittaako ruislintu koivikonkaan?

Onko tilalla laulajaa kotoisaa kuitenkaan?

Jos soivat yössä tyynessä vain kaskaat?

Missä olisi kulkija kirjava tuo taivaankannen?

Kantoivatko rinnassaan soinnin elämän raskaat?

Vai soljuivatko vaahtopäinä, pieninä kaarnalaivoina tuon pärskyvän joen?

Pelkkiä unelmia, pelkkiä tunteita, varjoja ja valoa

Onko yössä mikään todellista, tähtitaivas ja kuutamouinti

Toiveita ikuisuudesta, sinne maailman nään piirtyvän,

Muttei sinne koskaan ikiaikain suviyöhön siirtyvän

Katkon kahleita menneisyyden, vangit ovat vapaat ratsastamaan, 

Maantie narskuu alla laulajan jalkojen, viisaiden, ehkei, mutta kivisten

Tahdissa yön, joka ei koskaan sammukaan. Lipuu vaan päällä,

pitkin pellon keltaisten, tuulten tuomin aaltojen, kuin hangessa yksinäisten lasten. 

Korven kauneus lumoaa hiljaisuudellaan. Enää puuttuisi Kaakkurin tai Kuikan ikiaikainen vihellys, rakas ääni kaukaa vuosien takaa. Jään tähän, Suomi-Filmin mustavalkoiseen logoon ja Porilaisten marssiin.

Ajan tuomia tuskailuja

Nykyään, yhä useammin, kun katselen tyhjää tilaa johon kirjoittaa haluaisin osata maalata, veistää, muokata, sillä temporaaliset ajatukseni eivät sovellu aina kuvailtavaan muotoon.

Nytkin vääntäisin rautalangasta tuskaista ukkoa, joka yrittää sormillaan vetää YLE:n tekstitv:stä aikaa itselleen. Langat sotkeutuvat, kello viistää, yöradio soi. Maailma muuttuu, siitä ei saa otetta. Tuska, tässä ja nyt. Eilinen ilkkuu, huominen pelottaa, mutta tässä en halua olla. Olin. Olen. Tulen olemaan. Katselen Youtubesta muinaisia mainoksia, tunnuksia, mainoskatkotunnareita, uutisia. 

Muistan hetkiä. Hetkiä jolloin ei ehkä ollut paremmin, mutta koska en muista kaikkea hetkistä, jotka haluaisin muistaa. Hetkistä jotka olivat lämpimiä, kuin taskulämmin mustikkamaito

hellepäivänä ennen Tarzania. Haluaisin juosta alasti pellossa kesäyössä, raivokkaasti itkien ja karaten todellisuutta kokien vain sen hetkisen ylimalkaisen hulluuden ilman tuskaa.

Aina kun karkaan menneeseen pakenen nykyisyyttä. Hitto, kuullostipa ihan Nykäseltä.

Jos sisällä asuu tuska, on helpompi joko puhua pyllystä, purjeveneistä tai puoluepolitiikasta, kuin käsitellä sitä. Voi myös karata taaksepäin, juosta kelloa pakoon ja koittaa unohtaa, että olet kymmenen vuoden ajan tehnyt vuosittain jotakin. Kun tajuat, että vittu kymmenen vuotta. Ei saatana oikeasti, kyllä. Vuosikymmen. Ikääntyneitä ihmisiä. Vanheneva minä. Mihin v..n se aika juoksee. Haluan hetkiä takaisin. Sekavia öitä, krapuloista niin väliä. Ideoita, toteutuksia, eikä sitä v..n nysväystä, jota nyt elän. Klo 23 nukkumaan, koska vaimo, lapset, asuntolaina, perheauto, koira, kissa, kameli, eikä yhtään eunukkipalvelijaa.

Entä jos haluaisin edelleen syödä onnellisena mummon tuomia Omarkarkkeja? Juoda sittistä saunassa faijan kanssa? Katsella tähtitaivasta haaveillen vuodesta 2000.

Piilottaa vesi-ilmapalloja tyttöjen vessaan? Dokata puistossa mäyräkoiraa repusta? Korkata neitsyitä? Lähteä päiväkaljalle tietämättä missä herää ja kuinka monen mutkan kautta? Tapahtumia, jännitystä ja rakkaita ihmisiä?

Inhoan kaikkea mikä on jotenkin keskeltä. Kepua, keskinkertaisuuksia ja keski-ikää. En halua sopeutua, en taantua, en mennä ajoissa nukkumaan. En kipeää selkää, tai Prismaa ilman leluosastoa.

Ja tässä istun, minä ja Kari Grandi, janoisten sankari. Muistelemassa YLE:n kanavatunnuksia vuodelta 1992, kun kaikki oli niin paljon paremmin. Aurinko nousee, pillit loppuvat.

Kaipaan teitä, ystävät kun olitte villejä ja hulluja. Sukulaisia, kun olitte olemassa.

Maaliskuu. Fuck yeah. Joutsenet tulevat tööttäillen, pöllöt puputtavat ja minun psyykkeeni, se ajattelee, se lentää ja liitää harmoniassa lievästi ikävöiden, mutta kellon kanssa emme ole puheväleissä.

"

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet,
palasiksi muistojeni läjään hajonneet.
Palapelin kokosin paksuin rukkasin,
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin.

En unta saanut ja näin... jäin miettimään...

Kaiken minkä muistan aika kutistaa,
mä sitä pelkään, sua tahdon rutistaa.
Kuullut olen ikuisuuteen kaiken piirtyvän,
ja kaiken suhteen, kaiken siirtyvän."

Isälle, jota en koskaan tuntenut?

Neljä aamuyöllä. Minun suosikkiaikani. En jaksaisi enään valvoa tänne asti, enkä herätä tähän aikaan. Pelkään pahoin, että suden hetken tunnelma on kohta iäksi menetettyä. Puhaltelen savua yöhön ja ravistan jääpaloja lasini pohjalla. Tonic ei petä koskaan. Kiniinin viekoitteleva katkeruus puree nielussani, kuin vanha ystävä halaisi jälleennäkemisen hetkellä ilman poskisuudelmia.

Silti olen täällä tänään. Vain minä, GT, tähtitaivas pakkasyönä sekä kirjoituiskone. Hetki tuntuu kirotulla tavalla niin väärältä, mutta silti niin hyvältä.

Ajatukset poukkoilevat ja sielu irtoaa ruumiista. Hetkiä jolloin en ole läsnä, enkä halua.

Muistelen samaa kellonaikaa lapsuudesta. Isää. 

Maantie kiitää jalkojeni alla. Aamu viisi, rahti on kohta lastattu tukkumannin laiturilta. Scania kehrää kissan tavalla lämpimästi. Puhallin puhaltaa hyttiin lämpöä, johon kokonaan paljastetun Wunderbaumin ja ruskean Barclayn aromi sekoittuu. Radio soittaa vain yöllistä sinfoniaa ja yöradiota. Näen vain valokeiloja ja rusakon juoksevan jostakin asvalttikentän reunasta kauhuissaan viereiseen pusikkoon. Kaikki tuntuu jännittävältä, oudolta ja kihelmöivältä.

Samoin kaikki ne hetket, kun faija vääntää rattia, kertoo tarinoita elävästä elämästä laskelmoidun liioittelusti ja alla kiitävä Valtatie 6 nielee kilometrejä ajopiirturin kiekosta.

Sähköinen ilmapiiri, aamuyön tunnit jotka vaihtuvat auringonnousun ensimmäisiin hentoihin säteisiin painuvat muistiini elävästi. 

Tästä arkistosta, kulkevasta hotellista ammennan tänä yönä tunnetta.

Faija.. Kuljit pois sinne jonnekin meidän tavoittamattomiimme jo kauan sitten.

Vuosia kului. Sinua ei kuulunut, ei näkynyt, vain tyhjiä lupauksia vuosien takaa. En ollut enää lapsi odottamassa, opin unohtamaan sinut elämästäni.

Silti, syvällä kaipasin sinua, salaa ja hiljaa. En tiedä oliko se hölmön uskoa viimeiseen pelastukseen, vai pelkästään se kylmä, rationaalinen fakta, että minulla oli.. Edelleen ne onnelliset lapsuuden vuodet syvällä sisälläni tallessa. Kaikki ne kerrat, jotka istuimme kahden keskustellen elämästä, ihmisistä ja ihmisyydestä. Tupakkaa paloi, parvekkeella kylmäsi talvisen tähtitaivaan alla ja teksti-tv soitti olohuoneessa yöradiota. Kaadoit Finlandiaa ja Vissyä sekaan, minä join pelkkää kolaa ilman jäitä. 

Tänäänkin kaiken ollessa liian myöhäistä, kuten yleensä aina, minua kaduttaa etten koskaan päässyt antamaan tekojasi anteeksi, tai edes antamaan mahdollisuutta korjaamaan menneisyyden haamuja.

Ihminen on erehtyväinen, houkutuksiin taipuvainen ja aivan liian pitkämuistinen.

Vuosien jälkeen, me elimme omaa elämäämme omilla tahoillamme.

En tiedä mitä lopulta ajattelit meistä, lapsistasi, mutta me jäimme sinua ja lapsuutemme muistoja kaipaamaan. 

Isä, anteeksi, jos olin julma, anteeksi, jos kohtelin sinua kaltoin ja anteeksi, että jäit paitsi elämästämme. Olemme kuitenkin tässä nyt, vaikka kaikki häipyy, muisto vain jää ja se, se on tärkeintä. Kiitos, anteeksi ja.. näkemiin.

Tästä tunnelmasta on jo viisi vuotta. Kaikki on muuttunut elämässäni näiden vuosien aikana, mutta se mikä ei muutu on ikävä. Ikävä kuumalle moottoritielle, jonnekin valottomiin aamuihin keskelle pääsiäistä vuonna '91. Aikaan jolloin Kindermunista sai vielä krokotiilejä ja smurffeja. Silloin, kun Kolmoskanava esitti Turtlesia ilman dubbausta ja mainoskatkolla Simo myi tuulipukuja Vaatehuoneelta. Vaan minkäs teet, elämä on kuin sitä Fellinin leffaa syntikkatrackilla ja Kaija Koolla. 

Kello valuu kohti viittä, minä kaadan viimeisen lämpimän viskin kurkkuuni. Katselen terassilla tähtiä, täysikuuta ja tähdenlentoa. Yhden hetken seisot vierelläni, tunnen melkein ruskean Barclayn tuoksun nenässäni, sekä taputuksen olallani. Katsot minua usein peilistä, sinä.. Isä jota en koskaan varsinaisesti tuntenut.                                                                                                                                                                                                                        

                                                                                            

"Fast jag fann aldrig modet till att säga adjö
Trodde nog aldrig att du kunde dö
Cirkeln ska slutas, det har jag kvar
Vi ska enas i jorden jag och min far
Cirkeln ska slutas, det har jag kvar
Vi ska enas i jorden jag och min far"