Isälle, jota en koskaan tuntenut?

Neljä aamuyöllä. Minun suosikkiaikani. En jaksaisi enään valvoa tänne asti, enkä herätä tähän aikaan. Pelkään pahoin, että suden hetken tunnelma on kohta iäksi menetettyä. Puhaltelen savua yöhön ja ravistan jääpaloja lasini pohjalla. Tonic ei petä koskaan. Kiniinin viekoitteleva katkeruus puree nielussani, kuin vanha ystävä halaisi jälleennäkemisen hetkellä ilman poskisuudelmia.

Silti olen täällä tänään. Vain minä, GT, tähtitaivas pakkasyönä sekä kirjoituiskone. Hetki tuntuu kirotulla tavalla niin väärältä, mutta silti niin hyvältä.

Ajatukset poukkoilevat ja sielu irtoaa ruumiista. Hetkiä jolloin en ole läsnä, enkä halua.

Muistelen samaa kellonaikaa lapsuudesta. Isää. 

Maantie kiitää jalkojeni alla. Aamu viisi, rahti on kohta lastattu tukkumannin laiturilta. Scania kehrää kissan tavalla lämpimästi. Puhallin puhaltaa hyttiin lämpöä, johon kokonaan paljastetun Wunderbaumin ja ruskean Barclayn aromi sekoittuu. Radio soittaa vain yöllistä sinfoniaa ja yöradiota. Näen vain valokeiloja ja rusakon juoksevan jostakin asvalttikentän reunasta kauhuissaan viereiseen pusikkoon. Kaikki tuntuu jännittävältä, oudolta ja kihelmöivältä.

Samoin kaikki ne hetket, kun faija vääntää rattia, kertoo tarinoita elävästä elämästä laskelmoidun liioittelusti ja alla kiitävä Valtatie 6 nielee kilometrejä ajopiirturin kiekosta.

Sähköinen ilmapiiri, aamuyön tunnit jotka vaihtuvat auringonnousun ensimmäisiin hentoihin säteisiin painuvat muistiini elävästi. 

Tästä arkistosta, kulkevasta hotellista ammennan tänä yönä tunnetta.

Faija.. Kuljit pois sinne jonnekin meidän tavoittamattomiimme jo kauan sitten.

Vuosia kului. Sinua ei kuulunut, ei näkynyt, vain tyhjiä lupauksia vuosien takaa. En ollut enää lapsi odottamassa, opin unohtamaan sinut elämästäni.

Silti, syvällä kaipasin sinua, salaa ja hiljaa. En tiedä oliko se hölmön uskoa viimeiseen pelastukseen, vai pelkästään se kylmä, rationaalinen fakta, että minulla oli.. Edelleen ne onnelliset lapsuuden vuodet syvällä sisälläni tallessa. Kaikki ne kerrat, jotka istuimme kahden keskustellen elämästä, ihmisistä ja ihmisyydestä. Tupakkaa paloi, parvekkeella kylmäsi talvisen tähtitaivaan alla ja teksti-tv soitti olohuoneessa yöradiota. Kaadoit Finlandiaa ja Vissyä sekaan, minä join pelkkää kolaa ilman jäitä. 

Tänäänkin kaiken ollessa liian myöhäistä, kuten yleensä aina, minua kaduttaa etten koskaan päässyt antamaan tekojasi anteeksi, tai edes antamaan mahdollisuutta korjaamaan menneisyyden haamuja.

Ihminen on erehtyväinen, houkutuksiin taipuvainen ja aivan liian pitkämuistinen.

Vuosien jälkeen, me elimme omaa elämäämme omilla tahoillamme.

En tiedä mitä lopulta ajattelit meistä, lapsistasi, mutta me jäimme sinua ja lapsuutemme muistoja kaipaamaan. 

Isä, anteeksi, jos olin julma, anteeksi, jos kohtelin sinua kaltoin ja anteeksi, että jäit paitsi elämästämme. Olemme kuitenkin tässä nyt, vaikka kaikki häipyy, muisto vain jää ja se, se on tärkeintä. Kiitos, anteeksi ja.. näkemiin.

Tästä tunnelmasta on jo viisi vuotta. Kaikki on muuttunut elämässäni näiden vuosien aikana, mutta se mikä ei muutu on ikävä. Ikävä kuumalle moottoritielle, jonnekin valottomiin aamuihin keskelle pääsiäistä vuonna '91. Aikaan jolloin Kindermunista sai vielä krokotiilejä ja smurffeja. Silloin, kun Kolmoskanava esitti Turtlesia ilman dubbausta ja mainoskatkolla Simo myi tuulipukuja Vaatehuoneelta. Vaan minkäs teet, elämä on kuin sitä Fellinin leffaa syntikkatrackilla ja Kaija Koolla. 

Kello valuu kohti viittä, minä kaadan viimeisen lämpimän viskin kurkkuuni. Katselen terassilla tähtiä, täysikuuta ja tähdenlentoa. Yhden hetken seisot vierelläni, tunnen melkein ruskean Barclayn tuoksun nenässäni, sekä taputuksen olallani. Katsot minua usein peilistä, sinä.. Isä jota en koskaan varsinaisesti tuntenut.                                                                                                                                                                                                                        

                                                                                            

"Fast jag fann aldrig modet till att säga adjö
Trodde nog aldrig att du kunde dö
Cirkeln ska slutas, det har jag kvar
Vi ska enas i jorden jag och min far
Cirkeln ska slutas, det har jag kvar
Vi ska enas i jorden jag och min far"