#Everafter

Tämän tekstin aloittaminen on jotenkin helkkarin vaikeaa.
Pitäisi pohjustaa, referoida ja sillai.
Koitetaan.

Mä en koskaan halua.. En niin en koskaan halunnut. Kaihdoin ajatusta sitoutumisesta kaikissa aiemmissa suhteissani. Pidin hajurakoa. Joissakin olin ihastunut, halusin.. No kaikkea muuta  ajatellen halun olevan rakkautta.
No se on miusta edelleen osa sitä kolminaisuutta, jota rakkaudeksi kutsutaan.
Sitten tulit sinä. Hetkellä, jolloin ei pitänyt tapahtua mitään. (tsekatkaa vanhat tekstit #laiska)
Meidän kohdallamme kaikki menikin aivan toisin. Pidin etäisyyttä aikani. Pelotti, että menee samalla tavalla, kuin aiemminkin. Lopulta myönsin sen, mitä tunsin. Muutettiin myöhemmin yhteen, koska se tuntui hyvältä. Kipuiltiin, koettiin kaikki ne ristiriitaiset tunteet joita inhoan. Kaikki ne hetket, jolloin kyseenalaistat kaikkea. Silti pysyttiin yhdessä, koska no.. voi vispilä, me rakastetaan toisiamme.
Minulla oli oikeastaan ihan helkkaristi työtä itseni kanssa, halusin muuttaa itseäni, en siksi että kukaan pyytää sitä, vaan koska toinen ansaitsee sen. Halusin luottaa, halusin pystyä olemaan ilman pelkoa, sietämään epämukavuusalueita, olemaan läsnä.
Oikeastaan olen huomannut seurustelun, pariutumisen ja elämän olevan muutenkin niin erilaista, kuin "nuorempana". Kypsempää, fiksumpaa. Oppinut tuntemaan itsensä, sen mitä haluaa ja miten kohdata toinen niin monella eri tasolla.

Hitaasti, tai nopeesti, miten vaan. Kaikki syventyi, ihastumiset muuttuivat rakastumiseksi ja sillai. Oikeastaan päätin jo viime kesänä yhden asian, jota olin pyöritellyt mielessäni jo hetken. Jotakin jota en ole koskaan tehnyt, jotakin jota en koskaan ajatellut tekeväni, jotakin jota halusin tehdä.
En osaa sanoa mitään tiettyä hetkeä tälle, se vaati kypsyttelyä ja vielä ainakin vuoden harkinta-ajan ja suunnitteluun aikaa, oon kuitenki vähä romantikko afterall.
Nyt hetken ollessa läsnä, kaikkien muutosten jälkeen.. Helkkari oikeastaan vasta tämän kevään kulmilla olen oppinut mitä rakkaus oikeasti on, siis rakastaminen. Se korinttilaiskirjeen universaali kaikkivoipaisuus, pienet asiat, arki, läheisyys.. me henki, ylämäet joissa tönin sua eteenpäin ja alamäessä jarrutan, yhteinen matka..

Ei koskaan pitänyt olla mitään tällaista? Ei tällaisia ajatuksia, haluja..
Oikeastaan eniten minua on naurattanut läheisten pushaaminen viime aikoina asian tiimoilta. Voin varmaan todeta, että kiva, mut tää oli jo niinku hoidossa ja työn alla jo kauan.
Siis mikä?

No tota...
Risteilimme pitkin Tonavaa katsellen Budapestiä, ruuan ja viinin kera.
Paatin ajaessa myöhemmin takaisin satamaan ehdotin pientä kävelyä ketunhäntä kainalossa.
Livahdimme salaa ja vähä laittomasti öiseen linnakkeeseen, jonka ylimmässä tornissa..




Minä polvistuin ja koitin muistella mitä olin päättänyt sanoa.
Lopulta kysyin sen vaikean kysymyksen, välittämättä siitä kestääkö tämä vain viisi päivää, vai viisikymmentä vuotta.


 

Sinä repesit nauramaan ja vastasit:

KYLLÄ💕

"So we shall let the reader answer this question for himself: Who is the happier man, he who has braved the storm of life and lived or he who has stayed securely on shore and merely existed?"