Päivämme materiaalilaskureina

(Editors note: Tämä teksti on alunperin tehty LAMK:n projektina allekirjoittaneen kynästä. Teksti liittyy etäisen läheisesti ympäristökylä-tapahtumaan ja materiaalijalanjälkilaskurin esittelyyn. Kuten aina.. Se olisi ollut liian helppoa. Julkaisen tekstin tietysti myös tässä:)

Torstai on toivoa täynnä vai torstai on tonneja täynnä?

Päivä oli alkanut syksyisenä harmautena, johon yleensä pystyy vain sellaiset kylät kuin Kouvola, tai Joensuu. Kuitenkaan räntää ei satanut vaakasuoraan ja se kuuluisa solerakin tuli esiin viimeistään illan viimeisen tuopin kohdalla. Joten pystyimme tuon onnellisen hetken ajan kuvittelemaan olevamme jossakin muualla.

Aamulla kuitenkin seisoimme jonossa tavalla jolla vain pienet ekaluokkalaiset, tai valtion leirikoulun pienet nurmiporat pystyivät seisomaan.

Jossakin keskellä ”lahen” kauppatoria. Lahti.. Tuhansien tarinoiden kaupunki, josta itsestään on turha mainita mitään. Kaupungista on kaikki mainitsemisen arvoinen jo mainittu, viitattu, kivitetty ja poltettu. Kaikki mainitsemisen arvoinen tulevaisuudesta löytyy kuitenkin lahtiblogista, joten jätämme tarkemmat kuvailut heille, jotka jo ovat olleet sanan säilällä oikeassa paikassa parempana aikana.

Eksakti lokaatio jossa postasimme kyseisenä aamuna oli tietysti ympäristöviikkojen ympäristökylä. Paikassa täynnä vihreitä aatteita kauniista tulevaisuudesta, molemmista aatteeseen uskovista ja muutamista paikalle eksyneistä eläkeläisistä, jotka ajattelivat kenties saavansa ilmaisen mukillisen luomukahvia kaiken käännytystyön keskeltä.
Ja me... Me opiskelijat valmiina käännyttämään jokaisen kynnelle osuvan kulkijan. ”Hei haluaisitteko kuulla.. Ei siitä yhdestä kaverista, joka lupasi tuoda rauhan, eikä siitä toisestakaan joka lupasi karkottaa jääjätit (Ei oo muuten jääjättejä näkynyt...), vaan materiaalilaskurista?”

Aamuinen koomaus lähti ison kahvimukillisen voimalla, mutta edes munkki ei poistanut jäätöä silmistämme. Sanat mongertelivat suistamme, kuin käärmeenkielet kuiskaten vaikutuksia paremmasta pallosta ja heristäen omille kulutustottumuksillemme sormea (annoin itse avokasta itselleni, kunnes lopulta naamani punoitti. Tai ehkä se oli se kaunis neito apteekissa, jonka mielestä olin nauttinut tarpeeksi monta ilmaista magnesiumtablettia ja vitamiinijuomaa tuote-esittelystä?)

Tällä savannilla kuitenkin vaelsimme etsien riistaa kokonaisen aamupäivän. Koluten kauppahallin lihatiskit, katsellen nälkäisinä juustoaltaisiin, käännyttäen Jehovan todistajia paperittomaan maailmanvallankumoukseen ja tarjoten kemian opettajille kasvisruokavaihtoehtoja ”Jos lehtisalaattiin yhdistää Mung-papuja ja kaiken koristelee HK:n sinisellä.. saadaan hyvin kasvisperäinen yhdiste”. Lanuaukion penkeilläkään ei ollut kadunmiehiä, joilla olisi ollut kenties aikaa suorittaa laskuria. Kenties routa oli jo ajanut ystävämme lämpimien veneiden alle satamaan tietäen erästä tv-sarjaa lainaten talven olevan tulossa. Mietimme heidän hyvinvointiaan ja sosiaalitoimen saamattomuutta kitkeä asunnottomuus pois tästä entisestä hyvinvointivaltiosta, jota revittiin nyt milloin median, milloin EU:n, milloin maailmanpankin, suurvaltojen, tai muinais-skandinaavista mytologiaa tulkitsevien hourupäiden toimesta.

Ympäristökylä itsessään oli pelottava paikka täynnä kaltaisiamme. Kuin olisi lähetyssaarnajana vaeltanut via dolorosan sijaan lähetysmessuille liperit kireänä. Kilpailu sielunpaimenten lampaista oli suurta. Saimme heittää matikkaa koriin ja joukkueemme kepulainen kieroilija ja kapteenimme onnistui pussittamaan lohenkin. Keräsimme kukkasipuleja muualtakin, kuin kaupungin kukkaistutuksista. Samalla törmäsimme sähköä kauppaavaan mieheen, jonka koko koti toimi elektrisiteetillä aina lämmitystä myöten. Olisimme halunneet kaupata hänelle aurinkopaneeleita, mutta epäilimme herran saavan niin suuret paljousalennukset työnantajaltaan ja tämän kasvottoman korporaation vartioivan kirstunvartijaansa siinä määrin, että puhekin säästämisestä olisi valunut, kuin hiekka Saharan lasten hiekkalaatikolle. Ilman liukumäkeä sinne ei ole asiaa.

Vihreiden teltalle emme uskaltaneet. Heillä ei kuitenkaan ollut kokoomuslaista julkilausuttua ilkeyttä NATO kuhertelun ja nallekuvioisen lompakon kera, eikä keskustalaista himokristillistä vanhoillisuutta peitettynä maalaismaisemien latolöytöihin. Tuntematon pelotti meitä kaikkia suuresti, eikä meillä ollut varaa menettää retkikunnastamme yhtäkään, ei edes excel-taulukon kantajaa. Onneksi päiväämme alkoi saman tien piristämään lavalla alkanut lahtelaisversio ”Ensitreffit alttarilla”-ohjelmasta. Sillä poikkeuksella, että mastokaupungissa oli löydetty kierrätyskeskuksesta häävaatteet kahdelle pahaa-aavistamattomalle kaupunkilaiselle, jotka nyt marssivat ekotekona avioon luvaten muuttaa 10m2 pienempään asuntoon, siirtyä kasvisruokaan ja ostaa seuraava auto viereiseltä sähkökauppiaalta. Päätimme toivottaa onnea hääyöhön ja poistumme takavasemmalle kuokkimasta näitä bileitä.

Teimme empiirisiä havaintoja, kuinka helikopteria pyörittämällä ja siitä kuvia ottamalla voi saada ansaittua huomiota. Tai ainakin jotakin sinne päin. Tekniset termit eivät kuitenkaan ole vahvuuksiamme ja pyörittäjäkin oli jostain Malmin takaa paikalle eksynyt nuorimies.

Episodi kuitenkin sai ihmiset kasaantumaan ja tulemaan luoksemme, eikä toisinpäin, mikä sopi väsyneille jaloillemme kalliilla materiaalilla kulutetuissa ja kenties aidolla lapsityövoimalla ommelluissa tohveleissamme. Shanti. ehkä ensi kerralla verhoamme varpaamme tuohivirsuilla, mutta vain valmiiksi kaatuneesta maapuusta otetulla tuohella.

Lopulta nestehukka hyökkäsi takavasemmalta ja jano kasvoi. Päivä savannilla oli kääntynyt kurkuissamme hiekkapaperiksi vailla lohtua ja viimeistä voitelua. Kaipasimme Kari Grandia, mutta valitettavasti me emme olleet neitoja pulassa. Tätä päivitellessä havaitsimme Kipparin livistävän kameramateriaaleineen muualle, kenties seiska- tai hymylehden toimitukseen kauppaamaan kuvia koptereista? Shanghaijasimmekin siis muutaman paikallisen alkuasukkaan ohjaamaan meidät viereisen lähteen luokse. Kenties kipparia onnisti lopulta paremmin, kuin meitä jotka hävisimme ja hävitimme illan edetessä ensin kolikkomme ja sitten toisemme. Retkikuntamme hajotessa lupasimme toisillemme seuraavalla kerralla heittää sormuksen tulivuoreen, vai (excelin reppulien reppuun?) ennen rentoutumista Rautatienkadun Kaakkois-Aasialaisissa hyvinvointilaitoksissa. Tiesimme silti sydämissämme, että maailma muuttuisi vain yksi projekti, yksi laskuri ja yksi täydellinen päivä ilman sähköisiä atk-laitteita ja excel-taukoita kerrallaan.

”Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois

kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois

Ken silloin itkisi krokotiilinkyyneliään

Maapallo lahjaksi lapsille jää”

Mitäs me lahelaiset

00:07 Triple O' seven perjantai-iltana. Silmiä alkaa uhkaavasti luppaamaan, vaikka on viikonlopun alku. Se hetki kun pitäisi parantaa maailmaa kantakuppilassa vähillä opiskelijalanteillaan, mutta mie en jaksa tänään.
Toista viikkoa on elämäni jatkunut menoaan lahelaisena eli lahtivattilaisena, eli lahtelaisena.
"Mites sulla siel Tsikakos menee?"
Mietin jo kuinka monta kertaa olen tämän kuullut? Toisaalta täähän tarkoittaa vaan sitä, että ihmiset ympärilläni joko oikeesti välittävät, tai ovat kiinnostuneita, tai vaan pohjattoman uteliaita. Anyway.. Olen kiitollinen olemassaolostanne.
Oikeastaan tätä on ihan helkkarin vaikea summata, koska en ole vieläkään sisäistänyt tätä. Ainoastaan syönyt viiliä ja ollut ihan viiliksissä (yeah, shitty bun intended).
Tässä päällimmäiset hajatelmat:

1. Tasapaino ja uutuuden viehätys. On oikeasti jännää jopa tälleen vanhuksena muuttaa elämäänsä lähes kokonaan. Se kutkuttaa joka päivä, se tuo uutta sisältöä laitostuneeseen ruumiiseen ja nautin siitä. Tykkään vielä siitä, että päivilleni on syntynyt uutta sisältöä ja aikataulutusta. Se luo rytmiä ja pitää skarppina.

2. Koulu. Edelliseen vahvasti liittyvä tekijä. En tiedä valmistunko mie oikeesti koskaan, mutta on oikeesti tosi avartava kokemus oppia vaikkapa laskemaan taas. Meinaan se unohtuu. En muista ala-asteella olleeni näin pähkinöinä tunteesta, kun saa murtolukulaskun oikein, tai muistaa kemiassa jonkun yhdisteen veden ja hiilidioksidin lisäksi. Se, että oppii ympäristöasioista uutta, se että tutustuu uusiin ihmisiin erilaisista lähtökohdista. Se, että voi kokeilla miten hyvä on vielä missäkin. Toki miulla olisi paljon kritiikkiä liittyen mm. sähköisiin järjestelmiin ja mauttomaan ruokaan näin foodiena ja muuhun pikkuviilaukseen.

3. Parisuhde. Tästä olen satusetänä kertonut paljonkin. Silti arki on... seesteistä, ehkä me eletään molemmat vieläkin viilispöllyssä sekaisin kaikesta uudesta? Pieniä uusia asioita sitä kuitenkin oppii joka päivä. Oppii arvostamaan sitä, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse, arvostaa sitä että joku oikeasti tukee sua ja auttaa. Arvostan erityisesti taitoa manageroida taloutta ja niitä pieniä asioita. Aikaansaamista, vaikka kokohelapäiväduunissa. Siitä ropisee minun silmissäni niin paljon pisteitä ja papukaijamerkkejä, ettei edes opiskelijabileissä löydy kenenkään haalareista yhtä paljoa pätemispisteitä(ei en omista).

4. Lahti City. Jokainen lahtiblogia lukeva tietää tämän. Kaikki tuntee Lahden ja vaikka täällä on ikänsä pyörinyt se hohtaa vielä uutuuttaan. Se yllättää välillä monessakin mielessä, mutta tuulisuutta en ole rannikon jälkeen löytänyt. Nautin laiskana salaa siitä, että kauppaan on vain kivenheitto. Siitä, että lyhyen kävelymatkan päässä on kaikki. Veskun sorsat, rantakuppilat, puistot, Aleksin kiire, Rautsikan "pikku Kallio" hieromoineen ja leikkikalukauppoineen, ulkoilumaastot ja metsät vieressä. Tavallaan kaikki mitä ihminen kaipaa sielunsa hoitoon, tai sieluttomuuden hoitoon.

5. Sisäinen rauha ja haasteet. Vaikka tuntuu välillä siltä, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken ja välillä siltä, että oispa vaan duunissa se oli niin helppoa. Silti.. Tuntuu hyvältä haastaa itsensä. Huomata vielä oppivansa ja sen miten erilaista se on nykyään. Kokea se tunne ja ilo kun saa käyttää aivojaan oikeasti.
Samalla.. En ole vuosiin ollut yhtä tyytyväinen, iloinen ja... uskallanko sanoa onnellinen(?) elämässäni. Se on kaikkien näiden asioiden summa, mutta romantikkona annan parisuhteelle ja entiselle tyttöystävälleni, eli nykyiselle avopuolisolleni (what a word) paljon kiitosta ja paljon kunniaa. On kenties itsekästä sanoa, että on helpompaa katsella, tutkia ja ihmetellä maailmaa toisen kanssa, jolla on elämästä, maailmasta ja ihmissuhteista samanlaisia haluja, kuin itsellänikin. Se tekee tästä muutoksesta helpompaa niin helkkarin monella tasolla. Silti ennen muuta se luo suunnan yhteiselle elämälle jota tässä askel askeleelta elämme. Ja tiiätteks.. Se tuntuu meistä molemmista ihan hemmetin hyvältä, oikealta ja paikoin todella helpolta.

Koska kirjailija ei pysy hereillä on mentävä hiljakseen yöpuulle pohtien kaikkia viime vuosien muutoksia ja sattumia. Sitä miten kaikki on johtanut tähän pisteeseen ja miten tämä tästä jatkuu? Vain, Lahden, tähdet kertovat ilman kaasua.