Sinne kaiva(n)nut oon, betoniviidakkoon.

Pyydettiin kirjoittamaan artikkeli yhdyskuntasuunnittelun puolelta tekemästäni Kouvolan tiekartasta.
Tajusin, että vapaat kädet+artikkeli = kurarukkaset katoaa. Tarjoan, säästän ja jätän tämän Gonzojournalistisen kokemuksen, pakomatkan ja kaihoisan rakkauslaulun kauniista kadonneesta kaupungist vain tähän.

---------------------------------------------------------------------------

Marraskuu harmauden kuu. Taivaalta sataa etäisesti X-tran tiskirättejä muistuttavia esineitä, kuin klikkiotsikoita tässä artikkelissa. Sää ei tiedä sataisiko hän vettä, räntää, vai lunta. Kesäisin tämä harmaa betonilähiö on myös maan kuumin city. Silti Kouvola näyttää oikeat kasvonsa vasta marraskuussa, ilman mandoliinipuuta torilla.

Junani lipuu laiturille hitaasti ja myöhässä.

Kouvolan rautatieaseman betoniset laiturit saavat sydämeni hymyilemään. Ajatukset karkaavat yhteen täydelliseen ja kylmään iltaan, kauniisiin kasvoihin ja sydämiä sulattavaan katseeseen..
Havahdun ajatuksistani vasta nähdessäni tutun näyn: venäläismummot kymmenine matkalaukkuineen, vaksit hölkkäämässä kohti pussikaljoittelevia teinejä kohden, tuulipukuiset sedät sammuneina asemahallin penkeille, R-kioskin vanhentuneen kahvin, eli ns. huoltoasemapaahdon tuoksun ja paikkakuntalaisten vähättelevän sävyn puhua kotikaupungistaan. Tämä kakofonia sulaa vain aseman kuulutusten lohtua tuovaan sinfoniaan. Tuosta mainettaan paremmasta kodista, joka ottaa turpaan vain kunnan hyvävelikerhon jahkailuista ja köydenvedosta rakennetaanko suolle uusi sairaala, vai kauppakeskus?

”Jos testikuvan virittää oikein päässään; voi Kouvola tarjota huikeita elämyksiä.”

Kouvola. Rakas kotikyläni. Sinulla olisi kaikki avaimet onneen ja menestykseen, mutta päätät mieluummin pudotella hanskoja jäälle, kuin ottaa lapion käteesi. Näen hetkellisessä nousujohteisessa kaiken väreissä: Uudet polttokennoilla toimivat linja-autot, vihreät istutukset ja kasvava ”Me” buumi, joka on poikinut alueelle lukuisia työpaikkoja. Ihmisten juomavedessä on pakko-olla jotakin radonia tukevampaa, sillä kaupunkilaiset ovat alkaneet välittää kodistaan ja isännöitsijät asukkaistaan. Vireys ja vastuullisuus ratsastavat pitkin Kymijoen rantakahvila-aluetta jokilaiva terasseineen kutsuen seireenien lailla poikkeamaan luokseen iäksi.

” Lehtomäki: Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota?”

Herään seuraavana aamuna jäätävään päänsärkyyn tämän hallusinoivan tripin jälkeen jostakin asunnosta. Joku kömpii vierestäni ylös ja laittaa meille kahvia. Syvä hiljaisuus vallitsee, kuten lähiöissä sunnuntaiaamuina yleensä. Ulkona maa on valkoinen ja talot harmaita. Tunnistan yhden, pian toisenkin. "Lehtomäki". Tuo 70-luvun politiikan mausoleumi keskellä metsää valtatien varressa, johon kärrättiin kaikki köyhät ja kipeät. Opiskelijat ja alkoholistit ja muutkin nistit. Myöhempien aikojen maahanmuuttajat ja kaikki muu, joita ei keskustaan haluttu. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Havahdun.

Todellisessa elämässä ei aina haeta raunioilta rakkautta, mutta Lehtomäessä on alkanut olla vinksahtanutta potentiaalia. Keskelle slummia on kohonut Kouvolan Beverly Hills, jossa rautaportit pitävät joko tavalliset sukankuluttajat ulkona, tai rikkaat sisällä? Vihreys ja ulkoilumaastot ovat kohdallaan ja jopa joskus ränsistyneen, pahamaineisen kalalammen ympäri on rakennettu pitkospuita ja nuotiopaikkoja kaikille pinkeissä haalaripuvuissaan lattea nauttiville puudelinulkoiluttajille tämä on huikea askel lähemmäs luonnonrauhaa.

Sellainen oivallinen basecamp, kun haluaa syöksyä Jukolan veljesten lailla joskus metsästä kylille bongailemaan Kymenlaaksolaista sielunelämää. Kokien kaikki betonielementtiset taidonnäytteet samalla tissuttelen tasoittavaa puistossa.

Kaikki vain kävelymatkan päässä. Kiskot vievät nyt pois, mutta kenties Kouvola ponnistaa Kaurismäkeläisesti nostalgian nälkäisille ja sen vinksahtaneesta luonteesta pitäville ”aina mun pitää etsiä erilaisuutta” ihmisille. Kenties sieltä uupuvat oranssit muovituolit, pienet tuhkakupit ja pajatsokoneet Hankkijan-lippisten kera. Sellaista kadonnutta Essonbaari tunnelmaa. Sitä kadonnutta 80-luvun alkua, jolloin ravintolaan pääsi vain kovat kaulassa tilaamaan sillivoileipää ja A-olutta. Kuitenkin, jos testikuvan virittää oikein päässään; voi Kouvola tarjota huikeita elämyksiä, tai vain pelkoa ja inhoa. Silloin ja vain silloin, voivat kiskot tuoda joskus repun ja reissumiehen takaisin.

Kaamos ja minä

Marraskuu... Ei kasvanut mandoliinipuuta torille, vaik markkinapäivä olikin.

Tänään oli pakkasta ja iltapäivällä koulusta ulos päästyäni katsoin, kuinka maasto oli yhtäkkiä täynnä kokkelia. Sniffasin ja havaitsin ainoastaan nenäni paleltuvan, joten ethän sinä kokeile sitä, ethän?
Ei vaan.. Loppusyksy on taas koittanut. Vuoden masentavin vuodenaika, jolloin räntää sataa ja Kouvola voisi olla kauneimmillaan, jollei Pohjois-Karjalaa olisi keksitty.

Tässä kuussa teemoina ja päälimmäisinä asioina ovat:

1. Kaukokaipuu ja matkakuume. Joka vuosi.. Syksy ja kevät, muutosten vuodenajat saavat vanhan suolan ja vapaudenkaipuun nostamaan suloisen janoittavaa päätään rännästä. Tekisi mieli nauttia vapaudesta ja lähteä lämpimään nauttimaan valosta, auringosta ja karkuun Suomen masentavasta poliittisesta ilmastosta, jossa pääasia on vain SSS:n, illuminatin ja molempien verotiedoissa julkaistun isorikkaan lompakko. Meanwhile irtisanotaan kaikki->ei varaa kuluttaa->ei rahaa verokassaan ja yritysten maailmanpankkiin->oravanpyörä keeps spinning. Ikuisuusaihe ansaitsisi joskus oman postauksensa?
2. Väsymys. Olen ollut toista viikkoa kenties väsyneempi, kuin vuosiin. Tiiä mistä tämä sitten johtuu? Pari viime syksyä on mennyt kenties varpaillaan, tai muissa murheissa, joten ei ole ehtinyt ns. keskittyä myös itseeni? #Kaamos
3. Edelliseen liittyvät epäilyt koulutusalan suhteen. Väsymys ja jatkuva ”Oot paska matikassa-> jatkuvaa laskemista ja jatkuvasti aivan pihalla”. En tajua miten päädyn aina inssipuolelle ja koen saman fiiliksen, mutta minkäs teet.. Ikuista itsensä ja työn etsimistä? Vai onko työ aina shittiä kuitenkin, joten paras saada siitä mahdollisimman paljon irti?
4. Samalla koen ajoittaista tympääntymistä tämän maan olutskeneen, jota haluaisin yhtä aikaa kiusata ja toisaalta verkostoitua. Tätä kaupallisuus vs idealismi, tai pienet piirit vs miellyttämishalu?  
5. Silti pimeyden keskellä kauniit kasvot ja terävä pää auttavat jaksamaan tässä kaamoksen räntäisessä sylissä. On meinaan oikeesti jännää elää parisuhteessa tällä tavalla. Se tuntuu lämpimältä ja saa alati itseni hymyilemään.
   
   
   No... kohta on onneksi kevät. Jälleen.

Päivämme materiaalilaskureina

(Editors note: Tämä teksti on alunperin tehty LAMK:n projektina allekirjoittaneen kynästä. Teksti liittyy etäisen läheisesti ympäristökylä-tapahtumaan ja materiaalijalanjälkilaskurin esittelyyn. Kuten aina.. Se olisi ollut liian helppoa. Julkaisen tekstin tietysti myös tässä:)

Torstai on toivoa täynnä vai torstai on tonneja täynnä?

Päivä oli alkanut syksyisenä harmautena, johon yleensä pystyy vain sellaiset kylät kuin Kouvola, tai Joensuu. Kuitenkaan räntää ei satanut vaakasuoraan ja se kuuluisa solerakin tuli esiin viimeistään illan viimeisen tuopin kohdalla. Joten pystyimme tuon onnellisen hetken ajan kuvittelemaan olevamme jossakin muualla.

Aamulla kuitenkin seisoimme jonossa tavalla jolla vain pienet ekaluokkalaiset, tai valtion leirikoulun pienet nurmiporat pystyivät seisomaan.

Jossakin keskellä ”lahen” kauppatoria. Lahti.. Tuhansien tarinoiden kaupunki, josta itsestään on turha mainita mitään. Kaupungista on kaikki mainitsemisen arvoinen jo mainittu, viitattu, kivitetty ja poltettu. Kaikki mainitsemisen arvoinen tulevaisuudesta löytyy kuitenkin lahtiblogista, joten jätämme tarkemmat kuvailut heille, jotka jo ovat olleet sanan säilällä oikeassa paikassa parempana aikana.

Eksakti lokaatio jossa postasimme kyseisenä aamuna oli tietysti ympäristöviikkojen ympäristökylä. Paikassa täynnä vihreitä aatteita kauniista tulevaisuudesta, molemmista aatteeseen uskovista ja muutamista paikalle eksyneistä eläkeläisistä, jotka ajattelivat kenties saavansa ilmaisen mukillisen luomukahvia kaiken käännytystyön keskeltä.
Ja me... Me opiskelijat valmiina käännyttämään jokaisen kynnelle osuvan kulkijan. ”Hei haluaisitteko kuulla.. Ei siitä yhdestä kaverista, joka lupasi tuoda rauhan, eikä siitä toisestakaan joka lupasi karkottaa jääjätit (Ei oo muuten jääjättejä näkynyt...), vaan materiaalilaskurista?”

Aamuinen koomaus lähti ison kahvimukillisen voimalla, mutta edes munkki ei poistanut jäätöä silmistämme. Sanat mongertelivat suistamme, kuin käärmeenkielet kuiskaten vaikutuksia paremmasta pallosta ja heristäen omille kulutustottumuksillemme sormea (annoin itse avokasta itselleni, kunnes lopulta naamani punoitti. Tai ehkä se oli se kaunis neito apteekissa, jonka mielestä olin nauttinut tarpeeksi monta ilmaista magnesiumtablettia ja vitamiinijuomaa tuote-esittelystä?)

Tällä savannilla kuitenkin vaelsimme etsien riistaa kokonaisen aamupäivän. Koluten kauppahallin lihatiskit, katsellen nälkäisinä juustoaltaisiin, käännyttäen Jehovan todistajia paperittomaan maailmanvallankumoukseen ja tarjoten kemian opettajille kasvisruokavaihtoehtoja ”Jos lehtisalaattiin yhdistää Mung-papuja ja kaiken koristelee HK:n sinisellä.. saadaan hyvin kasvisperäinen yhdiste”. Lanuaukion penkeilläkään ei ollut kadunmiehiä, joilla olisi ollut kenties aikaa suorittaa laskuria. Kenties routa oli jo ajanut ystävämme lämpimien veneiden alle satamaan tietäen erästä tv-sarjaa lainaten talven olevan tulossa. Mietimme heidän hyvinvointiaan ja sosiaalitoimen saamattomuutta kitkeä asunnottomuus pois tästä entisestä hyvinvointivaltiosta, jota revittiin nyt milloin median, milloin EU:n, milloin maailmanpankin, suurvaltojen, tai muinais-skandinaavista mytologiaa tulkitsevien hourupäiden toimesta.

Ympäristökylä itsessään oli pelottava paikka täynnä kaltaisiamme. Kuin olisi lähetyssaarnajana vaeltanut via dolorosan sijaan lähetysmessuille liperit kireänä. Kilpailu sielunpaimenten lampaista oli suurta. Saimme heittää matikkaa koriin ja joukkueemme kepulainen kieroilija ja kapteenimme onnistui pussittamaan lohenkin. Keräsimme kukkasipuleja muualtakin, kuin kaupungin kukkaistutuksista. Samalla törmäsimme sähköä kauppaavaan mieheen, jonka koko koti toimi elektrisiteetillä aina lämmitystä myöten. Olisimme halunneet kaupata hänelle aurinkopaneeleita, mutta epäilimme herran saavan niin suuret paljousalennukset työnantajaltaan ja tämän kasvottoman korporaation vartioivan kirstunvartijaansa siinä määrin, että puhekin säästämisestä olisi valunut, kuin hiekka Saharan lasten hiekkalaatikolle. Ilman liukumäkeä sinne ei ole asiaa.

Vihreiden teltalle emme uskaltaneet. Heillä ei kuitenkaan ollut kokoomuslaista julkilausuttua ilkeyttä NATO kuhertelun ja nallekuvioisen lompakon kera, eikä keskustalaista himokristillistä vanhoillisuutta peitettynä maalaismaisemien latolöytöihin. Tuntematon pelotti meitä kaikkia suuresti, eikä meillä ollut varaa menettää retkikunnastamme yhtäkään, ei edes excel-taulukon kantajaa. Onneksi päiväämme alkoi saman tien piristämään lavalla alkanut lahtelaisversio ”Ensitreffit alttarilla”-ohjelmasta. Sillä poikkeuksella, että mastokaupungissa oli löydetty kierrätyskeskuksesta häävaatteet kahdelle pahaa-aavistamattomalle kaupunkilaiselle, jotka nyt marssivat ekotekona avioon luvaten muuttaa 10m2 pienempään asuntoon, siirtyä kasvisruokaan ja ostaa seuraava auto viereiseltä sähkökauppiaalta. Päätimme toivottaa onnea hääyöhön ja poistumme takavasemmalle kuokkimasta näitä bileitä.

Teimme empiirisiä havaintoja, kuinka helikopteria pyörittämällä ja siitä kuvia ottamalla voi saada ansaittua huomiota. Tai ainakin jotakin sinne päin. Tekniset termit eivät kuitenkaan ole vahvuuksiamme ja pyörittäjäkin oli jostain Malmin takaa paikalle eksynyt nuorimies.

Episodi kuitenkin sai ihmiset kasaantumaan ja tulemaan luoksemme, eikä toisinpäin, mikä sopi väsyneille jaloillemme kalliilla materiaalilla kulutetuissa ja kenties aidolla lapsityövoimalla ommelluissa tohveleissamme. Shanti. ehkä ensi kerralla verhoamme varpaamme tuohivirsuilla, mutta vain valmiiksi kaatuneesta maapuusta otetulla tuohella.

Lopulta nestehukka hyökkäsi takavasemmalta ja jano kasvoi. Päivä savannilla oli kääntynyt kurkuissamme hiekkapaperiksi vailla lohtua ja viimeistä voitelua. Kaipasimme Kari Grandia, mutta valitettavasti me emme olleet neitoja pulassa. Tätä päivitellessä havaitsimme Kipparin livistävän kameramateriaaleineen muualle, kenties seiska- tai hymylehden toimitukseen kauppaamaan kuvia koptereista? Shanghaijasimmekin siis muutaman paikallisen alkuasukkaan ohjaamaan meidät viereisen lähteen luokse. Kenties kipparia onnisti lopulta paremmin, kuin meitä jotka hävisimme ja hävitimme illan edetessä ensin kolikkomme ja sitten toisemme. Retkikuntamme hajotessa lupasimme toisillemme seuraavalla kerralla heittää sormuksen tulivuoreen, vai (excelin reppulien reppuun?) ennen rentoutumista Rautatienkadun Kaakkois-Aasialaisissa hyvinvointilaitoksissa. Tiesimme silti sydämissämme, että maailma muuttuisi vain yksi projekti, yksi laskuri ja yksi täydellinen päivä ilman sähköisiä atk-laitteita ja excel-taukoita kerrallaan.

”Jos joltain toiselta tähdeltä katsella vois

kuinka ihminen itseltänsä päätä syö pois

Ken silloin itkisi krokotiilinkyyneliään

Maapallo lahjaksi lapsille jää”