Sinne kaiva(n)nut oon, betoniviidakkoon.

Pyydettiin kirjoittamaan artikkeli yhdyskuntasuunnittelun puolelta tekemästäni Kouvolan tiekartasta.
Tajusin, että vapaat kädet+artikkeli = kurarukkaset katoaa. Tarjoan, säästän ja jätän tämän Gonzojournalistisen kokemuksen, pakomatkan ja kaihoisan rakkauslaulun kauniista kadonneesta kaupungist vain tähän.

---------------------------------------------------------------------------

Marraskuu harmauden kuu. Taivaalta sataa etäisesti X-tran tiskirättejä muistuttavia esineitä, kuin klikkiotsikoita tässä artikkelissa. Sää ei tiedä sataisiko hän vettä, räntää, vai lunta. Kesäisin tämä harmaa betonilähiö on myös maan kuumin city. Silti Kouvola näyttää oikeat kasvonsa vasta marraskuussa, ilman mandoliinipuuta torilla.

Junani lipuu laiturille hitaasti ja myöhässä.

Kouvolan rautatieaseman betoniset laiturit saavat sydämeni hymyilemään. Ajatukset karkaavat yhteen täydelliseen ja kylmään iltaan, kauniisiin kasvoihin ja sydämiä sulattavaan katseeseen..
Havahdun ajatuksistani vasta nähdessäni tutun näyn: venäläismummot kymmenine matkalaukkuineen, vaksit hölkkäämässä kohti pussikaljoittelevia teinejä kohden, tuulipukuiset sedät sammuneina asemahallin penkeille, R-kioskin vanhentuneen kahvin, eli ns. huoltoasemapaahdon tuoksun ja paikkakuntalaisten vähättelevän sävyn puhua kotikaupungistaan. Tämä kakofonia sulaa vain aseman kuulutusten lohtua tuovaan sinfoniaan. Tuosta mainettaan paremmasta kodista, joka ottaa turpaan vain kunnan hyvävelikerhon jahkailuista ja köydenvedosta rakennetaanko suolle uusi sairaala, vai kauppakeskus?

”Jos testikuvan virittää oikein päässään; voi Kouvola tarjota huikeita elämyksiä.”

Kouvola. Rakas kotikyläni. Sinulla olisi kaikki avaimet onneen ja menestykseen, mutta päätät mieluummin pudotella hanskoja jäälle, kuin ottaa lapion käteesi. Näen hetkellisessä nousujohteisessa kaiken väreissä: Uudet polttokennoilla toimivat linja-autot, vihreät istutukset ja kasvava ”Me” buumi, joka on poikinut alueelle lukuisia työpaikkoja. Ihmisten juomavedessä on pakko-olla jotakin radonia tukevampaa, sillä kaupunkilaiset ovat alkaneet välittää kodistaan ja isännöitsijät asukkaistaan. Vireys ja vastuullisuus ratsastavat pitkin Kymijoen rantakahvila-aluetta jokilaiva terasseineen kutsuen seireenien lailla poikkeamaan luokseen iäksi.

” Lehtomäki: Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota?”

Herään seuraavana aamuna jäätävään päänsärkyyn tämän hallusinoivan tripin jälkeen jostakin asunnosta. Joku kömpii vierestäni ylös ja laittaa meille kahvia. Syvä hiljaisuus vallitsee, kuten lähiöissä sunnuntaiaamuina yleensä. Ulkona maa on valkoinen ja talot harmaita. Tunnistan yhden, pian toisenkin. "Lehtomäki". Tuo 70-luvun politiikan mausoleumi keskellä metsää valtatien varressa, johon kärrättiin kaikki köyhät ja kipeät. Opiskelijat ja alkoholistit ja muutkin nistit. Myöhempien aikojen maahanmuuttajat ja kaikki muu, joita ei keskustaan haluttu. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Havahdun.

Todellisessa elämässä ei aina haeta raunioilta rakkautta, mutta Lehtomäessä on alkanut olla vinksahtanutta potentiaalia. Keskelle slummia on kohonut Kouvolan Beverly Hills, jossa rautaportit pitävät joko tavalliset sukankuluttajat ulkona, tai rikkaat sisällä? Vihreys ja ulkoilumaastot ovat kohdallaan ja jopa joskus ränsistyneen, pahamaineisen kalalammen ympäri on rakennettu pitkospuita ja nuotiopaikkoja kaikille pinkeissä haalaripuvuissaan lattea nauttiville puudelinulkoiluttajille tämä on huikea askel lähemmäs luonnonrauhaa.

Sellainen oivallinen basecamp, kun haluaa syöksyä Jukolan veljesten lailla joskus metsästä kylille bongailemaan Kymenlaaksolaista sielunelämää. Kokien kaikki betonielementtiset taidonnäytteet samalla tissuttelen tasoittavaa puistossa.

Kaikki vain kävelymatkan päässä. Kiskot vievät nyt pois, mutta kenties Kouvola ponnistaa Kaurismäkeläisesti nostalgian nälkäisille ja sen vinksahtaneesta luonteesta pitäville ”aina mun pitää etsiä erilaisuutta” ihmisille. Kenties sieltä uupuvat oranssit muovituolit, pienet tuhkakupit ja pajatsokoneet Hankkijan-lippisten kera. Sellaista kadonnutta Essonbaari tunnelmaa. Sitä kadonnutta 80-luvun alkua, jolloin ravintolaan pääsi vain kovat kaulassa tilaamaan sillivoileipää ja A-olutta. Kuitenkin, jos testikuvan virittää oikein päässään; voi Kouvola tarjota huikeita elämyksiä, tai vain pelkoa ja inhoa. Silloin ja vain silloin, voivat kiskot tuoda joskus repun ja reissumiehen takaisin.