Kevään viimeinkin polkiessa
kierroksia koneeseensa ja takatalvea odotellessa olen havainnut tämän
kevään oudoimman teeman. Se ei näyttäytynyt maaliskuisena
kaukokaipuuna.
En hakannut päätä seinään teharien
”Pakko päästä pois” tahdissa, en selannut lentoyhtiöiden
kaukolippuja, tavallista enempää, enkä edes pyörinyt sekiksissä
keittiön lattialla viskipullo kainalossa.
Voisi kai sanoa, etten ole ehtinyt edes
ajatella. Olen suorittanut putkimoodissa tätä kevättä ihmetellen
miten ehdin venyä kaikkialle. Siis laiminlyöden kaikkea vähän
kerrallaan.
Ja nyt kun olen kaiken häsläyksen
keskellä ottanut hetken omaa aikaa ja siirtänyt toimistoni
parvekkeelle avaamaan kesäkautta pohdin lähinnä vesipiippuni
letkun vaihtamista.
Koen palavaa syyllisyyttä, siitä
etten ole jaksanut sivaltaa valtiovallan hölmöilyjä asiaan
kuuluvalla tavalla, mutta arjen mennessä lähinnä Resident Evilin
survivor moodissa ei näe, eikä koe mitään lähikaupan leipähyllyn
ankeutta enempää.
Nautin kuitenkin alkavasta keväästä.
Lämpö tuntuu iholla eteeriseltä. Toimiston siirto parvekkeelle
kera piiputtelun, kylmän juoman ja herkkien aivoja kutittelevien
laulujen myötä tuntuu vaan niin hyvälle. Pienet elämän
hetkittäiset nautinnot arjessa.
Ei kai mulla muuta. Tasaista pilvipoutaa välillä sataa, välillä paistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti