Ihmisen elämä on pullollaan tärkeitä ihmisiä, enkä osaa mainita harvaa yhtä tärkeää kuin mummo, isoäiti, mummi, siis mamma.
Tämä on teksti, jota en osaa
kirjoittaa vieläkään niin että se tekisi yhdelle poissaolevalle
ihmiselle sitä arvoa, sitä jota hän kaipaisi. En minä, Meller, eikä
Morrison. Ei Tervo, Kerouac, Thompson, eikä edes Kunnas. Koitan
silti hennosti tussilla, vaikka tähän tarvittaisiin Botticelli
leveällä pensselillä, pelkkä kevät mielessäin.
Mamma oli ihminen johon kulminoitui kaikki pysyvyys elämässäni. Oikeastaan tähän voisi lopettaa, ilman että tarvitsisi edes aloittaa. Tämä on silti minun via dolorosani, jäähyväiseni mammalle.
"Kuten lintu on luotu lentämään
On ihminen luotu onneen
Kun ei pelkää itseään
Ei pelkää myöskään elää elämää"
Kun kävelin niistä ”mummolan”
ovista sisään astuin takaisin lapsuuteeni. Maiston kylmän Friscon
huulillani ja haistoin puhelinpöydän punapyökin olevaisuuden,
tunsin parketin jaloissani yhtä hyvin kuin olohuoneen lasipöydällä
makaavat Seurat, Aput ja muut puoliksi täytettyine ristikoineen.
Kuulen miesten superpujottelun alkavan, maistan kahvin huulillani.
”Otatko kahvia? No vain jos sinäkin juot” ja edessäni on nopeasti
taiottu pöydällinen patonkia, olympiajuustoa, tomaattia, lihaa ja
vähän eilistä mokkapalaa, siis ruotsinpiirakkaa ja Kouvolan
Sanomat.
Ei siinä sanoja tarvittu, katseita vain. Introverttien yhteys toisiinsa.
Jos tämä olisi muistelmateos, se olisi pitkä kuin elämä. Yli kolmekymmentävuotinen rakkaus. Niistä hetkistä kun taaperona juoksin mamman syliin, edeten kaikkiin niihin hetkiin, iltoihin ja öihin Tuusulan vesisängyistä Eskolantien joustinpatjoihin. Siihen rautatieaseman kuulutuksien täyttämiin hetkiin, joissa Tex Willer, Aku Ankka, Tietosanakirjat, Uuden Suomen toimitus, lettupannu, kuuma sauna, Turtlesit, Turku, Tuusula, Kauppalankatu, Eskolantie, Ranta, Loranga-jäätelö, pienet hetket, pienet teot, ikuiset muistot. Kesien lämpö, punaviinimarjapensaat ja se maailman kypsin uunilohi salaatilla ja ranskalaisella kastikkeella. Juuri ennen kuin Paukku huutaa henkilökunnalta "Tärpättiää". Hiihdon naisten 30km yhteislähdöllä, timanttiliiga, jalkapallon mm-kisat..
Anteeksi. Minuun koskee jo nyt muistellessani tätä kaikkea aivan liikaa.
” Sinä olit niin itseni kaltainen kun omaa kuvajaistani katselin mä peräännyin, koska säikähdin. Ja minä luulin sinun tietäneen minkä taakan jouduit ottamaan. ”
Sisälläni näen ne kaikki klipit, jossa juoksen kumisaappaat jalassa syliisi räntäsateessa Richard Marxin tahtiin. ”I'll be right here waiting for U”.
Elämä, kuvat, rakkaus, kokemukset,
hymyt, ilot juoksevat filminauhana ilman alkua, ilman loppua, mutta
vain kyyneleet ja kaipaus ovat pysyviä jokaisessa otoksessa. Kaipaan
sinua niin paljon että se sattuu aivan helvetisti. Käpristelen
kivusta lattialla kaivaten. Rakastin sinua, miettien tarinaasi,
kaikkia kokemuksia, kaikkia tarinoita, kaikia hetkiä, täydellisen
merkityksettömiä ja niitä joita kaipaan enemmän kuin muita kuvia.
Mamma ikäväni on suuri. Ikään kuin koiran kaipaus omistajaansa. Se
on pysyvää, puhdasta ilman taka-ajatuksia. Haluaisin vain että
rapsuttaisit, juttelisit, olisit läsnä ja tuijottaisimme toisiamme
hymyillen... Aivan kuten ennenkin.
Selaan viestejä, katselen kuvia, mieli tekisi
soittaa, mutta tiedän ettei kukaan vastaa enään. Soitan kuitenkin.
”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”. Tää on
kuin fantasiaa, kuin juttu onneton vain..
"Lennän kauas avaruuteen
Täältä
ikuisuuteen
Minä teen tätä matkaa muistojen…"
Maailmasta saa etsiä
parempaa ihmistä, parempaa kuuntelijaa ja viisampaa ihmistä,
ymmärtäjää ja sielun toveria. Meillä klikkasi ja synkkasi alusta
loppuun. Kehtaan sanoa että paremmin kuin monilla muilla. Kaipaan
niitä hetkiä. Saunan jälkeistä Frasieria, Uutisvuotoa, tai
mökillä soivaa Radio Suomea. Merisäätä, Cafe Tropicalia ja
Hokkisen lihapiirakkaa. Sinun tarinoitasi, hiljaisia hetkiä,
läsnäoloasi. Katselen kasvojasi, haluten kertoa kaiken elämästäni. Kaikista suurista muutoksista, kaikista pienistä yksityiskohdista, haukaten hetken happea ja mukin kahvia termoskannusta, kenties.
"Samaa maata, samasta puusta, sama välke molemmilla katseissaan."
Saatat olla fyysisesti poissa, mutta kuljet aina mukana. Tavalla tai toisella. Kadoksissa, mutta ei koskaan unohdettuna. Ja kun kävelin viimeistä kertaa sisään vanhaan asuntoosi.. Tunsin suunnatonta haikeutta jokaista seinää, jokaista esinettä, jokaista nurkkaa, jokaista "Gran Canaria 1983-pyyhettä" kohtaan. En pystynyt sanomaan sinulle mitään ajatellen elämässä olevan vain aikaa jäljellä.
Aika. Tuntemattomat tiimalasin hiekat ja niiden vääjäämätön kieltäminen ennen viimeistä hetkeä, jolloin jäljellä on vain ikävä ja muistot. Ihmisen elämästä voi katkeroitua, poismenosta voi katkeroitua, elämää ei kuitenkaan pitäisi arvioida kenties ollenkaan, vain nauttia sen kyydistä ja monista mutkista. Välillä se on karvasta, välillä makeaa. Minulle molemmat käyvät. Juon kuitenkin mieluusti Campariani jäillä hellehattu päässäni katsellen sitruunapuutani ja ajatellen niitä hetkiä kanssasi, kun puutarhassa vieno kesätuuli helisytti viinimarjapensaita ja Aurinko Jaffaa oli jäljellä vielä yhden jäätelön verran. Itse en voi näitä hetkiä enää kokea. Se on sääli, mutta se on myös osa elämää. Minäkään en ole katkera, vaan hymyillen muistoille sinusta aina kevättuulen tahdissa mamma rakas. Kenties olympiajuuston soihtu on nyt vain ojennettu seuraavalle sukupolvelle. Kiitos ja.. no.. näkemiin. Ne olivat viimeiset sanani sinulle. Ne pysyvät siinä edelleen.
"Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa
Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa
Hälle kerrottiin että kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta muistoissaan hän jos tänne jää
Niin hän on hävinnyt mies
Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää
Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään
Niin kaunis on hiljaisuus"
