Kesäyö on mitä runollisin. Melodinen
hetki, jolloin sielu huutaa pakomatkaa. Katselen pellolle nousevaa
usvaa ja koen eksistentiaalista tuskaa. Halua. Pakkaan jakkaran,
kirjoituskoneeni, viskipullon ja paketin tupakkaa mukaani ja suuntaan
sinne.
Kaskisavun verhoumaan niittyyn
kasteiseen. Tunnen kesäyön hennosti kohoavan usvan ihollani, kuin
peittona, lämmittävänä ystävänä jostakin kaukaa. Poltan
tupakkaa ja nautin huika viskiä. North State ei ole kuin ennen.
Miedompaa, jotenkin pliisumpaa. Yhtä leikattua konjakkia tämäkin.
Viski polttelee kurkussa ja tuottaa mielihyvää. Hennon hymyn
huulilleni. Juuri nyt elämä on pelkkää Eino Leinoa. Odotan omaa
Nocturneani. Poltan ketjussa, juon ketjussa.
Tuntuu, että kaikki fiksu ja
filmaattinen on jo sanottu, muut ovat kuitanneet kullan, jään
voimattomasti kaipaamaan sanojen kauneutta, nauttien hetken
ohrapellon huojunnasta.
Onko kaik älykäs ja kaunis jo
annettu?
Kaik on nokkelat riimit jo lausuttu?
Suuresta saavista on sukupolvittain jo
kaskipellosta ammennettu.
Usva nousee pellon takaa, vaan
soittaako ruislintu koivikonkaan?
Onko tilalla laulajaa kotoisaa
kuitenkaan?
Jos soivat yössä tyynessä vain
kaskaat?
Missä olisi kulkija kirjava tuo
taivaankannen?
Kantoivatko rinnassaan soinnin elämän
raskaat?
Vai soljuivatko vaahtopäinä, pieninä
kaarnalaivoina tuon pärskyvän joen?
Pelkkiä unelmia, pelkkiä tunteita,
varjoja ja valoa
Onko yössä mikään todellista,
tähtitaivas ja kuutamouinti
Toiveita ikuisuudesta, sinne maailman
nään piirtyvän,
Muttei sinne koskaan ikiaikain
suviyöhön siirtyvän
Katkon kahleita menneisyyden, vangit ovat vapaat ratsastamaan,
Maantie narskuu alla laulajan jalkojen,
viisaiden, ehkei, mutta kivisten
Tahdissa yön, joka ei koskaan
sammukaan. Lipuu vaan päällä,
pitkin pellon keltaisten, tuulten
tuomin aaltojen, kuin hangessa yksinäisten lasten.
Korven kauneus lumoaa hiljaisuudellaan. Enää puuttuisi Kaakkurin tai Kuikan ikiaikainen vihellys, rakas ääni kaukaa vuosien takaa. Jään tähän, Suomi-Filmin mustavalkoiseen logoon ja Porilaisten marssiin.
