Onnen kulkuri & kolmenkympin kriiseilyt

”Mä muistan sen kirkkaan päivän.. Sen kesän ja sen valon häivän”

Lauloi Aknestik mahtavalla kesähitillään jo pastellinsävyisellä kahdeksankymmentäluvulla. Niin hyvin, että kuuntelen sitä toisinaan vieläkin.

Minäkin muistan sen kirkkaan päivän ja sen valon, sen järjen häivän. Sen hetken, kun tajusin ne kaikki asiat joita en elämääni halunnut.

Viimein tuli siis se hetki, se päivä joka muutti kaiken. Ainakin leffoissa se käy aina näin.
Oikeesti minulle ei tullut. Suuret asiat harvoin paistavat kerralla otsaani huutaen jumalallisella äänellään: ”Hei dude, tee jotain”.
Pieniä ajatuksia kuitenkin oman elämäni muuttamisesta alkoi näkyä. Kipua, kriiseilyä sisälläni heijastuen myös ulospäin, koska asioiden sisällä pitäminen ei ole vahvuuteni. En tunnistanut niitä vielä silloin niin selkeästi, mutta yhden asian tajusin.. Sen etten halunnut elää loppuelämääni näin; tavallaan paikallaan junnaten, vaikka asiat olivatkin näennäisesti kohdallaan. Oli tilava koti, puoliso, vakituinen työ, vapaa-aikaa ja harrastuksia. Silti.. Jollakin tasolla aloin haluta muutakin. En tiennyt mitä, mutta sen tiesin ettei nykyisyys voinut jatkua sellaisilla kiskoilla, joilla ainoa päämäärä olisi tasainen harmaus. Vailla välipysäkkejä.. Edes Vantaalla.

Hitaasti, olen vähän hidas muuttamaan asioita elämässäni, kaikki muuttuu. Ensin vapaa-aika väheni harrastusten muuttuessa työpainotteiseksi. Seuraavaksi puolisoni muutti pois ja lopulta erosimme hyvinkin sopuisasti. Kumpikaan ei kantanut kaunaa ja olemme silti ajoittain tekemisissä. Silti, en ikimaailmassa palaisi takaisin.
Minulle tarjottiin tämän syksyisen prosessin pääteeksi onneksi pienempää asuntoa. Ja tiiättekö.. Olen erinomaisen tyytyväinen nykyiseen kämppääni. Se on sopivan kokoinen, edullinen, hyväkuntoinen ja hemmetin rauhallinen. Työni taas... Huoh. Tälläkin hetkellä haaveilen viiltosuojahanskojen ja sheriffin tähden lyömisestä tiskiin realistisesti. Henkisestihän luovutin jo vuosia sitten. En vaan jaksanut hakata enään päätäni seinään toivoen asioiden, moraalisen oikeuden, tai ajoittain edes lain löytyvän villistä lännestä. Nykyään "oon vaan sielä töissä" ja toivon ettei minun tarvitsisi murehtia näitä enään. Silti sormien pitäminen silmieni edessä on pirun vaikeaa. Ja on aina ollut. Oikeastaan pitäisi kiittää tätä alaa siitä, että tiedän miten ihmisiä johdetaan. Nimittäin; tarvitsee vain tehdä juuri päinvastoin kuin näen liki päivittäin tapahtuvan.
Päätin lopulta että en aio nähdä tulevaa talvea enään täällä. Olen tätä samaa luvannut itselleni jo vuosia, mutta nyt.. Nyt kaikki näyttää paremmalta, kuin koskaan.

Elämäni muuttuessa ja astuessa jälleen uudelle polulle myös monet asiat ja arvot ovat muuttuneet itsessäni hitaasti. En kuitenkaan lähde näitä erittelemään, mutta ikä on tuonut haluja vakauttaa elämää hetkeksi. Pysyvyyttä; se, se sana kaiketi on. Niin pitkään olen kuitenkin etsinyt itseäni ja elämääni, että pysähtyminen, rinkan laskeminen alas ja jonkin paikan kutsuminen kodikseni houkuttaa. Oma itsetietoisuuteni ja varmuuteni sen suhteen mitä haluan on kuitenkin sillä tasolla, etten tyydy tai pysy tyytyväisenä mihinkään vähempään. Vaikka en tietenkään usko ihmisen koskaan olevan valmis, tai kenenkään täydellinen. 

Tätä ohdakkeista, mutta antoisaa polkua olenkin tallannut jo tovin. Rinnastan sitä usein Reppu&Reissumies-biisiin, sen tunnelmassa on paljon itseäni.
Välillä tielle on paistanut aurinko ja reissumies on nauttinut reppunsa kera. Välillä polulla on ollut risuja, käpyjä ja välillä myrskypilviäkin on kerääntynyt taivaalle. Joskus mustarastas on vienyt hattuni ja lasini. Välillä polulla on ollut haaroja, outoja sattumia. En kuitenkaan usko kohtaloon, koska Rebell Yell.
Tärkeintä on kuitenkin pyrkiä nauttimaan hetkistä. Eihän meillä ole muutakaan. Muutamien välisatamien jälkeen olen katsellut siis satamaa pidemmäksi aikaa. "Mitä reppu tietää se onkin toinen juttu". Asiat ovat kuitenkin edenneet siihen käännekohtaan, jossa epäilen sellaisen sataman ja naulakon repulleni kukaties löytäneeni. Sellaisen jossa voin olla onnellinen. "Tänään satun olemaan täällä - Huomenna jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani, ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua".

Koko talven ajan olen testannut, kokeillut ja hyväksynyt. Hyväksynyt elämääni toisen samanlaisen, silti erilaisen ihmisen. Ihmisen jonka luonteenpiirteet täydentävät omiani ja toisinpäin. Tarpeeksi fiksun ja nokkelan, itsenäisen, mutta silti tarpeeksi vanhanaikaisen ja niin pahuksen puoleensavetävän (Kyllä, naapurintyttömäisyys on turn on-minulle). Hitaasti aloin pitämään tästä ihmisestä. Keskustelimme aluksi tuntikausia mitä oudoimmista asioista jaaaa teemme sitä vieläkin.
Olin jo kohtalaisen kiinnostunut sinusta, mutta varoitit ettet lähde kenen tahansa mukaan. Kerroin, etten minäkään. Silti muistan erinomaisesti katseesi sinä talvisena ja kylmänä iltana, kun tarjouduin istumaan tarpeettoman lähelle eräässä puoli tyhjässä baarissa; tuomaan lämpöä tietenkin. Muistan katseesi myöhemmin samana iltana erään betonisen junakatoksen alla, samoin sen hymyn joka sulattaisi jään jäätelötehtaan kylmäkoneestakin. Silloin mietin, että tässä saattaisi olla jotakin enemmän. Lupasimme nähdä uudelleen ja silloin.. Silloin tiesin, että siinä on todellakin enemmän, mutta halusin ottaa hitaasti. Edellisestä erostani ei kuitenkaan ollut kauaa. Tapailimme ja tajusin että kerta kerran jälkeen ihastuimme toisiimme tiukemmin, mutta kerrankin holdasin tunteitani.. Aivan turhaan..

Nyt kuukausia myöhemmin.. Näen mahdollisuuden asioihin, joista en joskus halunnut edes puhua. Näen mahdollisuuden siihen, että tämä kaikki voisi olla jonkin suuremman ja kauniimman sinfonian alkutahteja.

Ja kerrankin.. Minä en ole ainoa, joka näin ajattelee. Vaan.. Lahti.. Katsotaan mitä syksy tuo tullessaan. Ehkä se on yhden aikakauden päätös ja Frederik voi jatkaa sitä kolmekymppisen laulamista ilman kriisiä; Minä kärsin sen jo ja nyt.. Polkuni on harvinaisen selkeä ja kulkijapoika käy sitä vihellellen.