Pitkä hetki tabula rasan kanssa on todella kiusaavaa. Yleensä pystyn aloittamaan tekstini jostakin kohtaa. Edestä, alusta, keskeltä, välistä, lopusta.. Nyt en vaan kykene. Rinnassani painaa yöttömät yöt, huonot unet, Osa näistä on alkanut toistaa itseään saaden yhä rumempia yksityiskohtia.
Viime yönä nukuin kuin pieni lapsi..bullshit.. Pienet lapset eivät nuku, ne valvottavat. Minä nukuin, uneksin asioista joita en haluaisi nähdä. Heräsin aamuyön usvassa hikisenä lakanoiltani, kuten niiiin usein ennenkin. Oli pakko nousta. Tassutelin voipunein askelin keittiöön juomaan ja selvittämään päätäni. Olisi oikeasti tehnyt mieli oksentaa. Voin pahoin, ilman alkoholia ja muita metabolisia substansseja. En halua avata untani enempää, koska tämän kirjoituksen on tarkoitus poistaa sen tuottama tuska sydämeltäni. Kuin olisi kuunnellut koko Manowarin Achilles, Agony and Ecstasyn väärinpäin lävitse, useasti. Samojen kuvien vilistäessä silmissäni ilman filminauhoja, keloja, projektoria ja popcornia. Join vettä, hikoilu jatkui. Yöt ovat muuttuneet hitaasti helvetiksi jossa pelkään uniani. Aluksi ne olivat vain outoja, nyt ruokottoman rumia. Näen itseni tekemässä asioita joita en haluaisi tehdä ja oudosti paikka on liki aina etäisesti samankaltainen. Selaisin unikirjoja, mutta ne tarjoavat vain toinen toistaan oudompia käsityksiä ristiriitoineen. Trust me, I know. Elämässäni on joskus hetkiä, että pelkään flippaavani lopullisesti. Sellaista tanssia päällä hulluuden nuoran, tasapainoillen taidokkaasti tällä tasapainolla.. Jeesus, olisin ottanut Spedeltäkin pataan viidensadanmarkan haasteessa, jos pitäisi ottaa jalasta kiinni nyt. Ja laittaa silmät kiinni..nyt.
Kamalaa, absoluuttisen kamalaa. Silti valveaikana ajatukseni, elämäni, kaikki on paremmin kuin koskaan? Ehkä tästä syystä yön pedot haluaisivat saalistaa? Vaistoten viimeisen hetken nuuhkia haaskaa, yön varjoja. Niitä muinoisia haamuja elämästäni etsien sijaansa, heikkouksia, kulmaa josta purra vesikauhuisena toivoen minun muistavan jokaisen haavan, ruoskan iskun ja tappurakruunun ennen kerta kerran jälkeen saapuvaa naulitsemista kärsivään katajaan kalliolla. Se ei katkea, mutta taipuu nousten aina uuteen.
Kukaan ei ole synnitön, kukaan ei ole täydellinen, kukaan ei ole elänyt täysin kultainen lusikka perseessä ilman naarmuja. Ja hyvä niin, en ehkä haluaisi nähdä maailmaa täynnä miljonäärilapsia hipsteriviiksineen toteuttamassa itseään, vain "koska mä voin". Sellaista leipää ja sirkushuveja, eli orgioita, Caligulan ja parin hevosen kera rakastelemassa aidan seivästä, sukulaisia ja hovinarreja.
Heräsin aamulla nähden samaa unta. Mietin hetken kaivaakko puhelin esiin ja vittuilla ihmisille, siitä että tunkeutuvat uniini. Seuraavalla kerralla olen vastassa sir 7,62x39:n kera, just to warn You all. Pyyhin hikeä otsaltani, tuskan hikeä. Silti minun pitäisi olla hiljaa, nöyrä ja kiltti. Kärsimykseni, en kehtaa edes puhua kärsimyksestä, mutta pitää näihin juttuihin saada vähän väriä, on niiiiin pientä muihin verrattuna. Jonain toisena päivänä itkisin sen tähden. Tänään en itke, edes omasta puolestani. Pikemminkin ihmettelen, kuten edeltä saattoivat molemmat järkevät kansalaiset lukea. Muut juuttuivat viimeistään päivittelemään popcornin puutetta.
Helkkari päivittelen itsekkin, vaikka kaapissa olisikin korkkaamaton, neitseellinen pussi jotakin poppamiehen popcornia eräältä timanttisen jyystön ystävältä. Ja ei en puhu edes seksistä, vaan musiikista, valitettavasti. Minun miettiessäni aihepiiristä: Jos ihmisellä on sisäsyntyinen tapa rakastaa ja olla rakastettu. Niin onko silloin rakkaus oikeasti Jumala? Kaverini miettii onko Matti Airaksinen jumala? (Vastaus molempiin on = )
Sekavaa eikös? Ollaan päästy jo unista Airaksisen jumaluuteen. Kenties se on katsantakannasta kiinni. Meanwhile somewhere around the city full of streets that wind up like a circle, even without acid... Mietin tulevaa. Ensi viikonlopun megalomaanista haastetta järjestää melkoiset yhteisjuhlat, mutta silti ajatukseni laukkaavat siinä ajassa ja hetkessä, jolloin olemme molemmat lomalla. Minulla on haaveita, ajatuksia, pelkoja.. Latausta ja draivia. Outoja asioita, jäsentelemättä. Tiedän mitä haluan ja miten vähään kykenen. Silti.. Helkkari, on outoa saada olla pieni, tai samalla suuri toisen rinnalla vice versa. Oikeesti mulla on hyvinkin selkiintymässä oleva näkemys monestakin asiasta, joista en halua julki huudella. "Uuuu, sillä on yksityisyyttä". Tietysti on. Te syötte kädeltä, uskotte sanaa, mutta näettekö pilkistävää ironiaa, sarkasmia, totuutta, liioittelua, tikkurilan värikarttaa? Olemassaolosta, rakkaudesta, toisistanne, elämästä? En minäkään, mutta mikään ei estä kirjoittamasta ajatuksiani äänellä jolla haluan puhua.
Nyt te popcorn-ihmiset mietitte mikä oli jutun pointti? Samalla ne kaksi muuta älykköä tappelevat kilpaa siitä miten mikäkin asia pitäisi tulkita.
Kerron vain, että tämä on assosiaatiovapaa blogi, jossa vain rakkaus elämään, maailmaan, oikeuteen, vapauteen ja mojitoon on tosi. Aina valmiina ruoskimaan itseäni, politiikan kaksinaismoraalisuutta, itsestäänselvyyksiä, niitä jotka juoksevat kaivoon vain koska "joku muu käski", mutta älkää hätäilkö kyllä minä sen kannen suljen sen käskijän perästä. Laulaen resupekkarokkia rakkaudesta ja valmiina maalaamaan utopiaa, pilvilinnoja, sateenkaaria ja taivaanrantaa. Kaikki on kiinni vain hetkestä, tunteesta ja intuitiosta. Nyt se on hyvä, ikäänkuin olisi saturnuksen renkaita ja kuutta kuuta kaivattu taas; Mikäänhän ei hulluttani muuta? Vai nouseeko se musta aurinko kuitenkin, ilman popparia?
"Katso ulos. Näätkö sen:
toiset tappaa toisiaan.
Alla veristen vaatteiden
loiset tappaa loisiaan.
Ole minulle ihminen,
kun toiset tappaa toisiaan.
Rakasta minua,
minä rakastan sinua.
Ja sinä hymyilet ja katsot noin.
Viet minut aamuun uuteen
kuin kevään ensimmäiseen sateeseen.
Sinun sieluusi kiinni päästä voin.
Viet meidät tulevaisuuteen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti