Toukokuun valuessa loppuun mietin kulunneita viikkoja ja taas sitä mihin aika katoaa niin vauhdilla. Oikeasti peläten kesän juoksevan Boltin lailla ohitseni. Sen sijaan haluaisin kesän olevan, kuin tavarajunat lapsuudessani. Ne tulivat vakaasti puksuttaen jostakin, kestivät ja kestivät. Pitkiä hetkiä täynnä dieseliin sekoittuvaa puutavaran tuoksua kesähelteisellä mäntykankaalla. Ja kun lopulta näit viimeisen vaunun huiskuttamassa jossakin kaukana; ikäänkuin huutaen: "Palaan vielä pidempänä".
Minne katosivat sellaiset päivät? Vasta hetki sitten tuntui että kesään olisi taas madeltava valovuoden verran, vaikka vastahan se huristi kovaa ohitseni. Syksy oli synkää. Talvi jäi onneksi tyngäksi ja kuinka hemmetin opettavainen tämä pitkä kevät onkaan ollut.
Toukokuu itsessään on ollut varsin juhlahumuinen tiivistyen viimeiseen spurttiin näin loppukuusta. Ollaan nyt yhdessä juhlittu sukujuhlia ja omia juhliakin. Seisty yhdessä edustamassa onnellisina, mutta erillisinäkin.
Töitä riittää ennen hetken vapautta. Oikeita töitä ei onnekseni enään pahemmin ole. Muutama huonosti ajoitettu ja osuva vuoro vain. Mutta pääsykokeet, työhaastattelut ja loman odotus ja esivalmistelut stressaavat.
Kuinka odotankaan sitä hetkeä, kun pääsen kaikkeni antaneena kesäkuun ensimmäisellä viikolla erään minulle tärkeän ihmisen kera nauttimaan pitkistä hetkistä aivan kahden. Tiedostaen toki sen, että yhteiset matkat ovat riskaabeleita ja vanhentavat suhdetta. Silti tiedän molempien odottavan tätä ensimmäistä, yhteistä lomaa ja ulkomaanmatkaa tietäen ansaitsevansa sen ja toisensa.
Tai sitten vaan sitä, että saa toviksi karistaa kotimaan tomut tossunpohjistaan ja haistella vähän ilmaa Kaakkois-Euroopassa.
Ennen sitä minun on annettava kaikkeni. On vaikeaa olla vanha ja viisa.. Korjataanpa näin: Liian vanha muistaakseen matikasta, fysiikasta, tai kemiasta mitään. Ainakaan miten asioita lasketaan. Taantuminen on ollut nopeaa ja huomaamatonta, joten.. Lähden taistelemaan ja raapimaan niitä pisteitä toden teolla. En siksi että se olisi helppoa, vaan koska se on vaikeaa. Vaikeaa muuttaa elämääni, mutta teen sen siksi, että haluan. Haluan päästä pois nykyisestä umpikujasta.
Haluan tehdä elämästäni parempaa ja toisenlaista, ainakin vähän. Eihän miulla hätää ole tässä itsekseni. Silti tiedän tien vievän toisaalle ja se antaa energiaa. Toisaalle, jossa haluan alkaa rakentamaan yhteistä elämää rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta on siis tulossa vanha, pehmeä ja porvari? Ja se ystäväiseni on hyvin, hyvin outoa, mutta jotenkin lohdullista ja antoisaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti