Hän on täällä tänään. Tunnen sen jo hiljakseen nenässäni, ihollani, sydämessäni. Se on hiipinyt taas maailmaan, kuin varkain. Hän joka ei koskaan koputa, hän joka tuo mukanaan lopullisen pimeyden. Hän on syksy.
Hän on ilmassa taas. En haluaisi. Silti juuri tänä syksynä jokainen päivä, jokainen hetki kuljettaa minua lähemmäs tulevaa ja pois nykyisestä.
Se kulkee unissa rullaluistellen pitkin siltoja loppusyksyn räntäsateessa. En tiedä miksi, mutta jostain syystä Kuusankoski on unissani aina revitty suoraan B-luokan kauhuelokuvien halvoista lavasteista. Niin oli nytkin. Luistelin pitkin siltoja Kuusaalla peläten tippuvani joen kuohuihin liukkaalla säällä kymmenien siltojen ja tuhatpäisten tehtaiden varjoissa. Miettien samalla miten saisin tästä kaikesta kuvan Instagrammiin. Ilman somea et ole elossa unissakaan.
Voisin kertoa enemmänkin somen outouksista. Niistä jotka tiivistetään lauseeseen, joka saisi Kantin pyörimään haudassaan. Tai voisin kertoa siitä, miksi vuodet vierivät käsittämättömällä vauhdilla. Joskus syksyn saapuminen oli maailmanloppu. Pitkä, kuuma, ikuinen kesä olisi ohitse. Nyt se oli ystävääni lainaten: "Ehkä yksi tiistai". Niinpä..
Toisaalta tiedän, että samalla tahdilla seuraavakin kesä on ovella ja se avaa taas monia mukavia asioita esiin.
Silti.. En vaihtaisi näitä hitaita alkuyön tunteja mihinkään. Hetkiä jolloin Miljoonasade laulaa Juri Gagarinista ja maailma nukkuu. Minä valvon tuhansien laatikoiden keskellä. Ihmetellen aikaa, ihmetellen sitä miksi se oikeasti ei merkitse mitään ja oikeasti on kaikki mitä meillä on.
Nimittäin tavallaan.. Jos tietäisit kuolevasi vuoden päästä; mitä kaikkea muuttaisitkaan elämässäsi? Niinpä niin, aika paljon. Silti voisi kysyä: Miksi et muuttaisi näitä asioita jo tänään? Eroa systeemistä, rakasta täysillä, levitä siipesi maailman ylle ja näe ne pienet ihmeet lähelläsi.
Tarvitseeko asioiden tapahtua jollakin tietyllä syklillä? Tarvitseeko elää niin, että "Huomenna hän tulee", "Ehkä seuraavana päivänä"? Ja silti "Kaikki tässä ja heti" ei sovi minullekaan.
Minun elämäni suurimpia muutoksia on pian ovella. Se tuntuu oudolta. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu oikealta. Se tuntuu siltä, kun käsi kurkulla hellittäisi ja toteaisi: "Nyt saat elää ja hengittää". Toisaalta onko sitä estetty ennenkään? Ehkä ei. Ehkä minäkin olen vain odottanut seuraavaa päivää jolloin kaikki muuttuu paremmaksi. Tajuten sen, että vaikka kuinka rukoilisi lottovoittoa, pitää se pahuksen kuponki täyttää itse.
Ehkä kaikki etenee nopeasti? Ehkä en välitä ajasta, jos kaikki tuntuu oikealta? Ehkä kaikki kaatuu, ehkä kaikki katoaa, ehkä olen väärässä, ehkä sinä olet väärässä?
Varmaa on vain kyyneleet lopussa. Joten... Sinä kysyt miksi? Minä vastaan omaan tapaani: "Miksi ei?"
Kaksi viikkoa.. Suurlähettiläiden "Kun tänään lähden"-hetkeen. En oikeasti tajua, että Hamina on kohta menneisyyttä. En tajua sitäkään, että minulla on vain neljä työvuoroa jäljellä. Sitten legenda poistuu laitoksesta. Viisi vuotta ja risat on tuossa työssä käsittämätön saavutus. En tajua, että en asu Kymenlaaksossa kohta. En tajua, että asun kohta ihmisen kanssa, jota voin sanoa rakastavani.
Ja samalla pyörittelen päätäni kaikille risteyksille, mahdollisuuksille, pysäkeille matkallani. Enkä tajua, että polkuni on vasta alussa (toivottavasti). Koska olenhan päättänyt elää ikuisesti, tai kuolla yrittäessäni.
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti