On hetkiä elämässä, kun kaikki pyyhkii mahtavasti. On hetkiä jolloin tulee tunti turpaan. Fiksut kertovat miten ottaa osumaa ja nousta, koska kysehän ei ole lyöntien määrästä, vaan siitä kuinka usein nouset saatuasi selkään. Olen noussut jo monesti, aina se tuntuu yhtä shitiltä.
Pahimmalta tällainen tuntuu silloin, kun olet onnesi kukkuloilla ja arvaamattomasta suunnasta saat potkun poltseille. Elämä ravistelee. Tai siltä se ainakin tuntuu. Rationaalinen puoleni kertoo syitä, mutta tunne-minäni on loukkaantunut nähdessään vaaran.
Minulla oli suunnitelmia tälle elämälle. Oli suunnitelmia joita työstettiin vuosia, suunnitelmia jotka kaatuivat , nousivat ja kaatuivat. Puhjetakseen toisaalla kokonaan uuteen kukoistukseen.
Nyt seison yksin risteysasemalla. Olin suunnitellut tälle keväälle/kesälle/vuodelle viimein nostavani oman projektini ylös. Sen mitä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Olen silti toivoton ottamaan riskejä, en kaipaa byrokratiaa, verotusta, kirjanpitoa, vaan yksinkertaisesti puuhata omia asioitani omalla tavallani itseni näköisesti. Silti päätin demareiden muinoista vaalimainosta lainaten todeta: "Nyt Riittää". Minä teen sen, koska tiedän miten hyvä olen. Kyllästyneenä katselemaan toisten saamattomuutta, tekosyitä ja karttamista. Luullen, etten minä huomaa, luullen etten tajua. Olitte väärässä. Kyllä minä näin, tajusin, mutta tiedättekö miltä sellainen kohtelu tuntuu? Voisin katkeroitua, kostaa ja olla lapsellinen. En silti aio, koska silloin alentuisin tasollenne.
Kyse on lopulta kunniasta, oikeutuksesta ja halusta näyttää omaa osaamistaan ja tuottaa sen kautta iloa muille ihmisille. Potkia koko kaupunkia, vanhaa maakuntaa ja lääniä takapuoleen. Pyytelemättä anteeksi ja asenteella. Onko tarkoitusperäni oikea? Missä menee punainen viiva, se raja, jonka jälkeen kunnianhimo turmelee?
Tällä risteysasemalla näen kuitenkin oudon junan, sen saman jonka luulin saapuvan luokseni ja jonka kyytiin piti nousta kovin samanlaisena silti erilaisena. Minulla ei ole lippua tähän junaan, eikä se ole enään minun junani. Se on vain valitettavasti juna joka matkaa minun junani kiskoilla.
En tiedä vielä onko se hyvä, vai huono asia. Se voi olla minulle hyödyksi tarjoten alustan, tai viedä viimeisetkin toiveet minun visiostani.
Iso kysymys onkin: Mitä teen, jos minulta viedään kiskoni?
Tätä kysymystä pohdin nyt syvästi. Mieli tekisi viskiä, vesipiippua ja hierontaa. Paetakko tätä kaikkea kauas pois.. Pyyhkiä todellisuus pois edestäni, silmistäni ja mielestäni etsien itseään ja tarkoitustaan uudestaan? Tyytyä vain harrastelemaan ja neppailemaan omassa kuplassani? Vai etsiä uusia tuulia ja suuntaa?
Tutkimisen hienoimpia puolia on se, että yksi vastaus saa aikaan enemmän kysymyksiä. Niin nytkin.
Jäämme pohtimaan hyvin syvissä vesissä valmiina lyömään tarvittavat ässät pöytään, ennenkuin on liian myöhäistä. And trust me.. I got shitloads of them in my sleeves.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti