Elämän loputtomalla vuoristoradalla sattuu ja tapahtuu. Tuskin olin edellistä postaustani saannut sen hetkisessä tunnemylläkässä naputettua vanhalla matkamallin kirjoituskoneellani tänne virtuaalitodellisuuden loputtomille blogikentille, kun kaikki muuttui.
Se jää ainakin toistaiseksi hetkeksi, joka tuntuu lähinnä sumulta, mutta jonka muistan kirkkaasti. Hetken jolloin kala sai vuorovetensä takaisin. Sen viestin, sen aloituksen, kummastuksen, sisältä kumpuavan vaivaantuneen ja pahinta pelkäävän olotilan. Kuin ottelisi Tysonia vastaan ilman korvasuojia säkkihanskoilla ja minun taidoillani. Pelko löyhkäsi eteerisesti ilmassa saaden lähes voimaan pahoin jo ennen matsia. Se mitä tapahtui olikin jotain aivan muuta. Hämmennyin aluksi, en tajunnut, jouduin varmistamaan oliko Mike kuitenkin jäänyt saapumatta kehään, kunnes tajusin mitä on tapahtumassa, liikutuin, tipuin tuolilta ja itkin. Se koski syvältä, mutta hiljakseen tuskan synkeä viitta valui pois hartioiltani, apina katosi selästä ja tunsin raivokasta onnellisuutta. Aivoni pumppasi suoniani täyteen kaikkia niitä hormoneja, jotka tuottavat euforiaa ja hyvänolontunnetta.
Jälkikäteen olen viime viikot miettinyt mitä tapahtui, miksi tapahtui ja pahimpana että se tapahtuisi taas, mutta pelossa ei voi elää, en halua, tai aio elää. Hymyilen salaa, onneksi kukaan ei näe sitä, luulisivat hulluksi tässä tyhjässä, äänettömässä huoneessa näin ilmehtivää itseäni. En tajua kaikkea itsekkään, osan pystyn lukemaan ja sovittamaan palasia yhteen, mutta Rosettan kivi puuttuu. En tiedä haluanko sitä löytääkään? Elämä on kenties jännempää, haastavampaa ilman täydellistä avainta kaikkeen.
Mietin myös lähihistoriaa. Miten kaikki oikein päätyi hetkessä ympäri. Sattumaa, vai kohtaloa?
En tiedä. Puhuin vastikään erään vanhan tuttuni kanssa kohtalosta ja siitä miksi minun on vaikea sulattaa käsitettä siitä. Se on varsin yksinkertaista kaikessa monimutkaisuudessaan. En halua, että kaikki mitä teen olisi ennalta säädelty. Se on ristiriidassa yksilön vapauden ja sen tuoman mahdollisuuden tehdä valintoja kanssa. En yksinkertaisesti halua uskoa siihen, koska se aiheuttaisi kapinan vankilassa josta on mahdoton paeta ja kapinointi vain itsensä vuoksi olisi turhaa.
En tiedä tästä, mutta tiedän olevani taas kasassa, valmiimpana ja vahvempana ottamaan seuraavan myrskyn vastaan. Sisälläni kuitenkin toivon, että se voisi kiertää pitkän aikaa tämän poukaman johon olen nyt ankkurini laskenut. Kyllä..tässä poukamassa olen onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti