"Ja jokainen tahtoo olla huoleton
niinkuin siipiveikko tuo harmaa on
ja lentää yli kattojen
ja liitää halki taivaiden
ei saa edes tietää mitä on huominen
Siipiveikko kaiken ottaa lainaan vaan
eikä takaisin maksaa aiokaan
hyvä noste korkealle vie
yöllä kauniilta näyttää moottoritie
ja aamulla saa herätä mistä lie
ilmasilta vie"
Tässäpä tämän yön tematiikkaa kerrassaan suoraan Kaija Koolta. Huomaan syksyn saapuneen muutoksineen. Lehdet kellastuvat, päivät lyhenevät, ihmiset katoavat kesätuulen puhalluksen kadotessa. Ja minä.. Jännästi kaksi vuodenaikaa vaikuttavat minuun eniten. Ne ovat syksy ja kevät. Molemmissa on jotakin samaa, silti niin erilaista. Toinen on yhden aikakauden päätös, toinen toisen alku. Väistämättä ajatukset juoksevat lävitse koko viime vuoden. Elämä valuu filminä silmissäni, pikakelauksella. Vanha Phillipsin VHS-nauhuri surraa kovaäänisesti, A-Ha laulaa Take on Me:tä taustalla, tai laulaisi jos voisi ylittää nauhurin äänen. Se surisee korvissani kovaa. Haluaisin lainata Hectorin hienoa Eurooppa biisiä tähän, mutta en pysty, tai halua lainata koko kappaletta..
"Sä olet maailma, sä elät
Uutiset ei ruoki, vaan syö sinun lihaa
Ahmii sun rintaasi,
Iskee sun suontasi,
Sydäntä vieroksuen"
Niin paljon asioita, niin paljon tapahtumia. Menetyksiä, ihastumisia, vihastumisia, särjettyjä sydämiä, kasattuja luurankoja, itsensä löytämistä, hukkaamista ja kaipaamista. Elämäni merkityksellisimpiä vuosia, en koe kasvaneeni henkisellä tasolla koskaan yhtä paljon kuin viimeisen vuoden aikana. Viimeiset viikot olen kasvattanut henkistä selkärankaani, opiskellut positiivisuutta ja pienistä asioista iloitsemista. Keltaiset lehdet, lämmin tuuli, karvamadot tiellä, pikkulinnut puissa, tähtitaivas, teemuki työpäivän päälle villasukat jalassa, kasteinen nurmi aamulla.. Elämä on lopulta täynnä paljon hyvää ja aikoina joina pahat voimat kasaantuvat kaikkialla uhanalaisen itseni elinympäristössä tämä on tarpeen.
Silti syksyiseen tapaan koen jälleen outoja kutituksia varpaissa, vanhaa kuumeilua, kadotettuja haluja. Tiedän tämän olevan jokavuotista ja pahenevan mitä pidemmälle pimeys etenee. Mietin omaa elämääni, mitä haluan tehdä, mitä haluan olla. Silti syksyllä tämä tarkoittaa yleensä yhtä asiaa, sitä mikä on minulle lopulta kaikkein tärkeintä, suurinta arvoa ja se on vapaus. Silti koen tuskaa ajatellessani näin, koska epäilen osan tulkitsevan tämän väärin. Haluan vapautta yhteiskunnastamme, vapautta mennä mihin haluan, kokea asioita, vieraissa ympäristöissä, nähdä maailmaa, koittaa entistä paremmin ymmärtää niitä moninaisia kulttuureja joita tällä yhteisellä pallollamme on. Viime aikojen keskustelu saa minussakin inhoreaktioita aikaan ja tämä syventää haluani tehdä asioille jotakin. Yksinkertaisesti sisäinen Indiana Jones haluaa ulos. Antropologi, Arkeologi, Astronautti, Tutkimusmatkailija.. Nyt tajuan mitä halusin jo lapsena. Ymmärrän miksi maantieto ja historia veivät mennessään. Näen miksi tavallaan pidin uskonnosta, vaikka julistauduin ateistiksi jo kymmenvuotiaana opettajani kauhuksi (miellän itseni agnostikoksi nykyään).
Silti samalla minussa on piirre, anteeksi nyt murrun kyyneliin, en tekstin vuoksi, vaan taustabiisin takia. Wind of change..iskee nyt liian kovalla kädellä.. Empatia, samaistuminen tuohon hetkeen on liian voimakas. Se toivo, yhtenäisyys, HYVYYS ja ihmisen rakkaus toista kohtaan sinä hetkenä jolloin maailma oli asteen parempi ja yhtenäisempi, se hetki jolloin tavallinen ihminen päätti, että ..tut nyt riittää. Kappale, joka sai rähjäisessä kuppilassa kaukana Suomesta koko kapakan yhteislauluun, rauhan, rakkauden, ystävyyden ja paremman huomisen nimissä. Se liikuttaa vahvasti.
Huuh.. Niin minussa on piirre, joka kaipaa seesteistä, lähes porvarillista elämää. Omaa kotia, puolisoa, rauhaa, varmuutta, lottoarvontoja, saunakaljaa, säännöllisiä työaikoja, kinastelua kumpi laittaa ruokaa, sekä tietysti rakkautta, elämän suurinta arvoa vapauden ohella, ne eivät sulje toisiaan pois vaan täydentävät toisiaan (en tarkoita vapaata suhdetta tässäkään). Sitä tunnetta ei vaan voita mikään, kiitos aivojen ja kemian. Oikeesti oon ihan herkkis ja romantikko, et silleen, pusipusi vaan.
Mutta koska syksy.. Katselen halvimpia lippuja Indokiinaan (aah tahallinen termi). Hki-Bangkok alle 300e, toki menolippu. Vois kivasti kiertää samalla myös Laosin, Kambodzan, Vietnamin, Indonesian Singaporen, Malesian ja muut. Eksyä Ausseihin, Uuteen Seelantiin, sukeltaa etelämeren aaltoihin, oppia, tutustua, ymmärtää, löytää itseään.
Oikeasti siis hikoilla kuin pistetty sika törkyisessä pikkubussissa kanojen keskellä, kuumottua ötököistä, oudoista ihmisistä ja etenkin virkavallasta, tulla kusetetuksi kerta toisensa perään poliisin toimesta, kokea kulttuurishokin kaikki muodot, kärsiä vatsataudeista, nähdä raastava köyhyys ja kurjuus, joutua epämukavuusalueelle..mutta eikös se ole kaiken kasvun ydin?
Ja sitten on taas se toinen puoleni, joka vetää minua kotiinpäin, koska aaahhh, tunne-elämän uhri.
Näihin sekaviin tunnelmiin suosittelen vaikkapas lasillista kuumaa minttukaakaota lämmittämään mieltä näin syksyllä ja laittamalla taustalle vaikkapa vuoronperään reissubiisejä ja herkkiä rakkauslauluja, kuten ensin Manu Chaoa ja sitte E-roticia, eiks ni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti