Eloni seitsemän huonetta

 

Kuu nousi kuin valkoinen silmä,
täynnä huonoja aikeita ja verensokeria.
Kouvolan yöt olivat vielä lämpimiä,
niitä unohtuneita lämpöjä, jotka jäävät ihon alle kuin hyttysenpuremat,
jotka eivät koskaan katoa kokonaan.

Minä istuin silloin rautatieaseman takaportailla,
juoden halpaa kaljaa ja suunnittelemassa maailmanvallankumousta
joka ei koskaan tapahtunut,
koska joku aina rakastui väärään ihmiseen
tai sammui ennen kuin sai sanottua "olen mukana".

Seitsemän huonetta.
Siellä ei ole ovikelloa.
Siellä on ääni,
joka sanoo:
"Muistatko elämäsi?”

”Muistatko kaikki huoneet”

”Aikakaudet löytävät muotonsa, vasta kun kuu kulkee seitsemänteen huoneeseen”

”Aloitetaan, vaikka kaikki poistumme näyttämöltä, siitä huoneesta”

I. Isän huone

(huone johon ei koskaan saatu avainta)

Isäni ei ollut paha,
hän vain usein oli poissa.
Kuin sateenvarjo jossain hylätyssä Savonlinjan bussissa,
kuin suudelma otsalle jota ei koskaan annettu.

Sanottiin että hän hukkui.
Sanottiin että niin voi käydä.
Mutta ei kukaan kertonut,
että kun isä katoaa,
se ei jää vain yhteen veteen.
Se leviää.
Se hiipii keittiön pöytään,
äänenpainoihin,
tapaan sulkea ovi.

Minä vartuin hänen varjostaan.
Opin puhumaan ilman vastakaikua.
Opin itkemään niin,
ettei kukaan nähnyt.

Ennen nukkumaanmenoa kuuntelin veden ääntä.
Se ei sanonut mitään,
mutta minä ymmärsin silti kaivaten.

Ja nyt, kun olen isä,
minä vastaan,
vaikka en aina tiedä miten.
Minä vastaan,
jottei kummankaan tarvitsisi opetella hiljaisuutta
niin varhain kuin minä.

II. Äidin huone

(tuomiosta huolimatta aina lämmin)

Äiti.
Ei runollinen,
ei aina pehmeä.
Mutta tiikeriemo,
seisoi puolellani,
vaikka minä en tiennyt
että olin sodassa.

Meillä ei ollut rahaa,
mutta meillä oli hänen kätensä,
joissa oli karheus,
ja ruoka,
ja äänekäs voima
joka työnsi meitä eteenpäin.

Hän ei kirjoittanut kirjeitä,
mutta jokaisessa hänen hiljaisessa huokauksessaan
oli viesti:
”Sinä selviydyt.
Sillä minä en anna periksi, enkä anna siullekaan siihen lupaa.”

Minä nauroin hänelle nuorena.
Ylensyin.
Karkasin.
Mutta nyt ymmärrän:
hänessä oli enemmän rakkautta
kuin minä kykenisin ikinä käsittelemään.

Jos joku joskus kysyy,
kuka seisoi vierelläsi silloin kun ei ollut mitään,
vastaan:
Äiti.
Ei näyttävästi.
Vaan niin kuin maa –
aina allani.

Hän seisoi,
vaikken aina nähnyt sitä.
Silloinkin kun olin paskiainen.
Hän ei lähtenyt.
Eikä antanut minun lähteä itsestäni

III. Ystävien huone

(yöttömien öiden valtakunta)

Kouvolassa kesä ei koskaan sammunut,
se vain vaihtoi muotoa
Ja ystävät –
jumalauta, ne pelastivat minut.
Me istuttiin betonikentällä,
juotiin lonkeroa ja puhuttiin siitä,
miltä tuntuu olla väärässä kaupungissa oikeaan aikaan.
Me oltiin nuoria kuin virhe painokoneessa.
Toistuvia, mutta kukaan ei muistanut miksi.

Harhailtiin asemalta Kasarminmäelle,

Korian siltojen yli, imeydyttiin nahkasohviin,

emmekä tienneet olevamme jo historiaa.

Vaikka oltiinkin nuoria, typeriä ja voittamattomia
ja jokaisessa hetkessä piili mahdollisuus
että kaikki menisi täysin vituralleen.

Nimiä ajopäiväkirjoissa,
salaisuuksia rautatieasemilla.
Ensirakkaus katosi Joensuun taakse
mutta ystävät jäivät –
ne, jotka jaksoivat kantaa,
kun sinä et jaksanut edes olla.

Oli öitä,
joina tanssittiin penthousessa,
ja öitä,
joina istuttiin vain hiljaa hautausmailla,
kuin kuolema olisi käynyt ohi,
mutta ei pysähtynyt.

Ja kun aamuyö tuli –
krapulaisena ja kirkkaana –
me tiedettiin, että tämä aika
ei toistu.
Tämä oli nuoruuden ydin:
unohtaa kaikki muu paitsi ne, jotka näkivät sinut
ennen kuin sinä näit itse itsesi.

Ystävät eivät ole koskaan pysyviä,
mutta niiden jättämä jälki on.

Se ei lähde edes silloin,
kun sinusta tulee aikuinen, vaikka vain vahingossa.

 

IV. Mummolan huone

(huone jossa aika hengitti hitaammin)

Tässä huoneessa maailma pysähtyi,
ei näyttävästi, vaan hiljaa,
niin kuin kahvi jäähtyy kupissa
tai pitsiverho heilahtaa ilman syytä.

Mummola.
Oli kuin aikakone, pysyväisyyden bunkkeri, viimeinen linnoitus.
Ainoa paikka maailmassa missä radiokanava ei vaihtunut,

Se lauloi aina samaa kanavaa.
Matti ja Teppo jumissa ikuisuuteen,

Carl Erik Creutz lukee siellä varmasti edelleen merisäätä

ja Peter Nyman vetää Uutisvuotoa.
niin kuin minä olin jumissa itseeni.

Rannassakin portaat narisivat kuin vanhat ihmiset,
mutta niissä ei ollut pahaa tahtoa.
Vain muistoja,
askelia,
hiljaisia anteeksipyyntöjä.

mutta hiljaisuus ei pelottanut sielä koskaan.

Lohi oli kuiva,
mutta se oli paistettu sinua varten.
Kahvi kitkerää,
mutta ei koskaan yksin.

Täällä ei koskaan kysytty
mitä haluat olla isona.
Olit jo riittävästi,
siinä hetkessä,
ilman saavutuksia, ilman näyttöjä.
Vain koska olit.

Ja kun kaikki muu vaihtui –
ystävät, kaupungit, ääni päässäsi –
mummola pysyi.

Mamma ei sanonut paljon,
mutta se miten hän katsoi,
oli kuin ovi,
jota ei koskaan suljettu edessäsi.

Nyt mammakin on poissa,
radio on hiljaa,
ja minä mietin:
kuinka maailma jatkaa,
kun yksi pieni rivari ei enää pysäytä aikaa?

V. Sisarusten huone

(rajat, taistelut, varjot ja valot)

Olimme kuin eri planeetoilta,
ja silti samassa talossa –
hengittäen samaa pölyä,
jakamassa lämmintä kaakaota ja kovia sanoja.

Veli,
aina valmiina sanasotaan.
Me kinastelimme enemmän kuin puhuimme,
mutta rivien välistä huomasin:
sait minut miettimään,
opetit väittelemään maailmaa vastaan.

Siskoni,
kuin ovi myrskylle,
räiskyvä ja rehellinen,
hullu kuin kesäyö,
silmissä roihu ja naurussa rotko.
Sinä et pyytänyt anteeksi että olit elossa.

Mutta nuorin veljeni –
hän oli vain pieni,
niin pieni kun minä lähdin.
Silloin, kun maailmassa oli vain yksi matkalaukku ja liian monta kysymystä.
Hän jäi sinne, leikkimään lattialle nalle puhille,
sillä aikaa kun minä harhailin rautatieaseman valoissa
ja yritin löytää itseni väsyneistä kaupungin ikkunoista.

En koskaan oppinut tuntemaan häntä kunnolla.
Ehkä hän oppi minusta vain sen, että jotkut ihmiset lähtevät,
vaikka eivät oikeasti halua.
Ehkä siksi kirjoitan nyt,
kuin yrittäisin puhua pojalle,
joka jäi kotiin,
kun minä etsin totuutta Kouvolan kesäyöstä ja epäonnistuneista suudelmista.

Isäpuoli –
sinä, joka tulit hiljaa,
et yrittänyt korvata,
et täyttänyt tyhjiötä,
vaan rakensit jotain uutta.
Näytit mitä tarkoittaa pysyä.
Opetit ne asiat
joihin toinen ei koskaan kyennyt.

Ja kun nyt ajattelen teitä,
en ajattele täydellisyyttä.
Ajattelen palasia,
jotka kasvoivat minuun kuin luu haavaan –
sattuen,
vahvistaen. Alati öljyjä mopooni vaihtaen, mutta hiljaista kunnioitustani nauttien

olet ystävä, vanhempi, rikkinäinen,  ihminen, sielunheimolainen.  

VI. Rakastettujen huone

(ovi, joka avautui sisäänpäin – ja jäi raolleen)

Tämä huone on rakennettu huokauksista,
peruuttamattomista viesteistä
ja katseista, jotka jäivät roikkumaan
niin kuin paidat tuolinselkämyksillä –
kiireessä riisuttuina, koskaan palauttamatta.

Rakastin enemmän kuin osasin.
Vähemmän kuin tarvittiin.

Useammin kuin olisi pitänyt. Harvemmin kuin olisin tahtonut.
Naiset, jotka tuoksuivat tulevaisuudelta
ja katosivat kuin unohdettu salasana, liian myöhään, tai liian varhain.
Murtuneita hetkiä,
puoliääneen huudettuja "rakastan sua"
takapihalla kolmen promillen alennuksella.

Hän tuli,
ei kello kaulassa eikä lupaus suussa,
vaan totena, paljaana, yllättäen heikolla hetkellä
ja sanoi:

“Minä en ole helppo.
Mutta minä pysyn.”

Ja niin hän jäi,
ei taikavoimalla
vaan päättäväisesti –
kuin seinä, jota vasten nojataan
kun maailma kaatuu.

Hänestä tuli
lasteni äiti.
Vaimoni.
Se, jonka kanssa riitelemme hiljaa

ja rakastamme lujaa,
jotta lapset eivät heräisi,

ja jonka silmiin yhä palaan,
kun kaikki muu on yössä.

En jyrännyt häntä.
En ansainnut.
Hän tuli silti.

Ja kun kuiskaan hänen nimeään yöllä,
teen sen tietäen:
tämä rakkaus ei syntynyt helposta.
Se syntyi siitä,
että molemmat jäivät haluten samoja asioita

kunnioitusta, tasapainoa ja rakkautta.

VII. Oma huone

(nyt. tässä. minä.)

Viimeinen huone on tyhjä ja vapaa.
Tai niin luulin.

Mutta seinillä on piirustuksia,
pienten käsien jättämiä tahroja.
Hiekkaa eteisessä.
Ja nainen, joka sanoo:
”Tämä on kotisi.
Minunkin.”

En ole enää yksin.
En ole enää matkalla pois.
Olen täällä.

Pöytä on ehkä naarmuilla.
Katto vuotaa joskus.
Mutta tämä on pysyvyyttä:
olla jonkun isä.
Olla jonkun mies.

Minä en tiedä vastauksia.
Mutta minä vastaan kun minua kutsutaan.

Silti pysyn.
Pysyvyys ei ole romanttista.
Se on pyykkiä, kaurapuuroa,
ja sitä ettei juokse enää,
vaikka kaikki sisällä huutaa:
Aja! Aja helvettiin tästä kaikesta!

Mutta en aja.
Minä jään.
Koska joku jäi minulle.
Koska nyt minä olen se,
joka ei huku.
En katoa.
En katoa vaikka kuu lakkaisi kulkemasta.

---

Ja kun kuu kulkee seitsemänteen huoneeseen,
niin kuin vanha astrologi kerran sanoi,
minä ymmärrän:
aikakaudet löytävät muotonsa
vasta kun olet nähnyt jokaisen huoneen.
Vasta kun olet ollut jokaisessa sinä.

Ja minä olen ollut.
Minä olen nyt.

Ja se, ystävä hyvä, on ainoa vallankumous joka ikinä toteutui.
Rakkaus ei ole enään kohti kuljettava, vaan se paikka johon saavutaan
Jääminen, kun voisi lähteä.
Oleminen, kun kaikki muu palaa.

Mutta helvetti sentään –
sitä ei myydä lentokenttien pokkareissa,
sitä ei saa terapiasta,
ei edes kirkosta, vaikka kuinka rukoilisit.

Rakkaus, sinä piikikäs siilini,
olet saapunut pöytääni
kynnet veressä ja silmissä maailman vanhin tieto.
Ja minä, roikale,
olin varma että elämä alkaisi aivan toisella tapaa,
että minä olin vain savu toisen palaneen sillan yllä.
Mutta sinä tulit.

Sinä et tullut rikki kulkeneen pakolippuna
Etkä vielä pyykkien alta, lastenhuoneen sotkusta, tai
kädet suolassa, hiukset likaisina,
Mutta sanoit: "Tässä minä olen. Enkä ole menossa minnekään."

Niin minä jäin.
En siksi että olisi ollut helpompaa.
Vaan siksi että yhtäkkiä helvetti ei ollut enää vaihtoehto.
Vaan ulkopuolinen maailma oli.
Blogi. Tyhjä kalenteri. Hyvät neuvot.
Mikään niistä ei vetänyt vertoja sinun hiljaiselle hengityksellesi.

Minä en tiedä mikä tai kenen jumala tämän piirsi.
Ehkä ei kukaan.
Ehkä tämä on kaiken turhuuden vastaisku,
elämän hiljainen, huutamaton kapina:
että joku jää.
Että joku ei juokse.

Ja niin, rakas ystävä –
kun tuuli hakkaa ikkunaa ja uutiset repivät sydäntä,
muista:
tämä rakkaus, tämä pysyvyys, tämä pieni ääni joka sanoo
"tulen kohta takaisin"
on vallankumous ja suurin.
Ei veressä.
Ei miekassa.
Vaan siinä, että joku jää.

Joku kättä puristaa, eikä halua päästää irti milloinkaan.

Ehdoitta, anteeksi pyytäen ja edelleen kaikkeutta rakastaen.