Uutisvuoto täyttää tuutit mustalla groovella

 Aamun lehti aukeaa kuin vahvistin joka vinkuu ennen kuin yhtätäkään kieltä on koskettu. Uutiset iskevät suoraan suoneen, syvälle hermostoon ja haluaisin vain sulkea sen perutun hesarin ja tuijottaa ulos toivoen että olisi vaikka punatulkku istumassa piha puussa. Ei ole. 
Silti.. Kahvi kädessä, pää vielä dub-viiveessä, ja sitten se lähtee: otsikot päällekkäin kuin kolme biisiä eri levyiltä yhtä aikaa, eri tempo, eri avain, ei yhteistä tahtilajia. Ei edes happotrippi tekisi tätä, koska LSD sentään miksaa. Tämä on raakaa raitaa, masteroimatonta kaaosta.

Trump möykkää kuin rikkinäinen megafoni, sama hookki, sama nousu, ei koskaan kertosäettä joka vapauttaisi. Putin on kylmä basso, monotoninen, uhkaava, toistuu loputtomasti, resonoi lattian läpi. Iran kirskuu diskantissa, Grönlanti tipahtaa sekaan kuin väärä sample, joku painoi playta väärässä kansiossa. Tämä ei ole uutislähetys, tämä on huonosti kuratoitu soittolista maailmanlopun aamiaiselle.

Täytyy mennä psykoosiin, kertosäe alkaa pyöriä päässä. Täytyy mennä psykoosiin. Ei huvita jäädä puoliväliin. Puoliväli on se kohta missä vielä yrität nyökätä mukana, teeskennellä että tämä groove vie johonkin järkevään ja todelliseen parempaan huomiseen, lapsia varten ystäväni muistathan. Mutta tämä tie ei vie Antreaan. Tämä jumittaa. Sama rytmi, sama paranoia, looppi joka ei koskaan droppaa.

Sivuilla vilisee vanhoja miehiä, naamioituneita johtajiksi. Ego paisuu kuin huonosti miksattu kick, peittää alleen kaiken muun. Small dick energy stadionluokan PA:sta. He puhuvat historiasta kuin greatest hits -kokoelmasta, mutta jokainen raita on tehty verellä. Pelko ettei jää legendaksi, ja siksi tämä lava täytyy hajottaa. Veri käsissä, mutta soundcheckissä puhutaan vain arvoista, geopolitiikasta ja turvallisuudesta, mutta hallituksen tiekarttaa, tai autoliiton kartastoa ei ole näkynyt.

Ja samalla, aivan röyhkeästi, maailma on kaunis. Meri on tyyni, aamu valkenee, taivas kultaa kuin Pelle Miljoonan vanha kertosäe joka lupasi että ovet ovat auki. Mutta markkinoilla ihmisarvo halpenee, kurssi alas, ja frakkeihin pukeutuneet siat työntävät ostoskärryjään kuin ostaisivat vielä yhden maailmankuvan alelaarista. Kulttuuri nyyhkii jossain B-puolella, herkkä vanha piika itkee, koska kaikki tuntuvat jo sanoneen kaiken, ja silti levy pyörii tyhjää kuin hyvän hallitusohjelman satatuhatta työtöntä, jotka realisoituivat.

Neuroottinen myrsky repii kajarit irti seinästä, eroottinen tuuli lähettää lentosuukkoja "ostetaan kultaa"-mainoksista. Setelitukot lentävät ilmassa kuin konfetti festareilla, joihin kukaan ei enää usko. Tämä tunkeutuu jokaiseen kotiin, jokaiseen konttoriin, jokaiseen lastenhuoneeseen. Vartijat ovat hukanneet avaimet, ja ovet ovat auki, mutta kukaan ei tiedä kuka soittaa.

Eurooppa on väliosa, se kohta biisissä jossa pitäisi hengittää, mutta nyt sekin on täynnä ohjeita varautumiseen, miten mennä pulpetin alle pohtimaan ydinpakotteita. Kuinka monta päivää pärjäät ilman sähköä, ilman vettä, ilman toisia ihmisiä? Ystävät ovat muuttuneet feateiksi, tilapäisiksi, sopimuskauden mittaisiksi. Uusi uljas paskempi maailma rakentuu argumentaatiovirheillä, tunnepuheella, tahallaan väärin ymmärtämisellä ja sotaisalla rytmillä. Kuka sammuttaa valot, vai oliko tämä aina tarkoitettu soimaan pimeässä.

Ja sitten, täysin epätrendikkäästi, mieli heittää vanhalle raidalle. Kolme nimeä kuin indie-bändi jota kukaan ei markkinoinut tiktokissa oikein: Sadrak, Mesak ja Abed-Nego. Heitä käskettiin kumartamaan patsasta, kiiltävää kuin yliproduktoitu pop-hitti. He eivät kumartaneet. Heidät heitettiin tuleen, koska niin tehdään kun valta ei kestä dissonanssia. Uuni kuumeni, gaini kaakossa, mutta liekit eivät noudattaneet settilistaa. He kävelivät siellä kuin reggae-biisin keskellä, rytmi rauhallinen kaaoksen alla. Joku neljäs tuli mukaan, selittämätön sointu, simulaation bugi. Kuningas hiljeni. Biisi katkesi ja jumitti. Hetkeksi. 

Lehden lopussa joku kuiskaa rakkaudesta ja intohimosta, mutta se kuulostaa coverilta, jossa tunne on paennut ulkoavaruuteen. Omistaminen on jäänyt, aitous tipahti miksauksessa pois. Ihmiset ovat kauniimpia kuin koskaan, filtterit on kunnossa, mutta katseissa ei ole sitä hetkeä kun artisti uskaltaa antaa kaikkensa. Kaikki ovat paenneet kaukaisimpaan nurkkaan, mutta maailma puskee sisään saappaissa, joiden kaiku on sama, silti väärä, niiden harhaanjohtajien, harmaan vallan pitäjien rytmi päällä. Fistpumpeja golfkentillä. Onko oranssi valttia. Olemmeko tässä taas oivaltamassa
Että on valtio, pallo, huonossa jamassa?

"Maailmalta kuuluu outoja ääniä, vaatimusta, valitusta, ei voitonlauluja. Se kaikuu asfalttiviidakoissa, betoniholvien sokkeloissa, yli stereoiden pauhun. Sataa suolaa, maa höyryää", joet tulvivat kuin bassolinja joka ei enää pysy kasassa. Veli painaa veljeä alas ja kutsuu sitä järjestykseksi. Mockingbird soi jossain taustalla, muistutuksena siitä että joku vielä yrittää selittää tätä lapselle, mutta isin on vaikea valehdella ettei painajaisia olisi, kun uutiset kirkuvat Matrixia ja haluaisit hypätä kaninkolosta pois polttamaan vesipiippua tuhatjalkaisen kanssa mieluummin.

Lehti sulkeutuu kuin levy joka naksuu lopussa. Hiljaisuus ei ole hiljaista, se on vain seuraava raita odottamassa. Ääni sisälläni nauraa hirtehisesti, kaataa lisää ja kuiskaa itselleen kuin mantran: täytyy mennä psykoosiin. Ei huvita jäädä puoliväliin. Tämä ei ole konsertti, tämä on maailma soundcheckissä, eikä kukaan tiedä kuka on miksauspöydässä, mutta se varmaan nauraa ja laulaa Hectorin Suomineitoa, jossa aivot ovat täynnä vaakunaa ja bingovoitto kaikki pelastaa. 
Siunattu on ruumiisi tuo.. siunattu on ruumiisi tuo...