Jos koet elämässäsi varjon ja valon hetkiä. Hetkiä jolloin marionettikuningas käskee ja sinä pyllistät kuten kaikki muutkin itseään epäonnistuneeksi miljonääriksi luulevat proletaarit tekevät.
Sellaisia
mustavalkoisia tuokiokuvia, kun Macgyverin nauha ei saapunut
maahamme, räntäsade hakkaa kasvojasi kulkiessasi Kouvolan torikatua
kaiken harmaan keskellä kohti Pohjolatalon falloksista
kolossaalisuutta ja häämöttävää ”Virastot” kylttiä kohden.
Niin tällä, kuin viimeisellä matkallakin tässä päättymättömässä
tarinassa, joka muistuttaa enemmän surreealia Art Noveau versiota
Steinbeckin vihan hedelmistä. Sekä kaikkina niinä aikoina, kun
tämä onnellinen kiertoajelu pitkin Valley of Ashesia potkii päähän,
voi meidän kaltaisemme ihminen toivoa vain yhden asian. Se ei ole
iltarukous uskollisen .454:n että puhelimen kanssa, vaan yksi
katse.
Karvainen ja kylmä kuono, joka tökkii kättäsi. Pieni
tassu, joka tarttuu käteesi työntäen sitä lähemmäs tuota
kuonoa. Suuret silmät katsovat. Ne eivät tahdo ainakaan pahaa.
Tuikkivat tarkkaavaisesti ja kun katsot niihin, ne hymyilevät
vienosti. Kosketat pehmeää turkkia, hän istuu eteesi pyytäen
lisää, hymyillen ja katsoen sinuun palavan rakastavasti. Koiran
katse, koiran hellyys ystäväänsä kohtaan on takeetonta ja
puhdasta, paitsi kurakelillä. Tuhannen Talvivaaran kaivoksen
pohjalta ponnistaessa, kun kaikki on makaronilaatikkoa ja jaffaa ja
kun rengas puhkeaa jossakin Loimaalla.. Yksi kuitenkin kuuntelee, on läsnä, häntä ei kiinnosta miltä näytät, ketä äänestät, tai mille saarelle laitat pöytälaatikkoon rahaa jemmaan. Hän on, hän pitää, hän nuolee. Häntä katsoessa ei ole vihaa, vaan pelkkää virnettä. Ystävän hymy.
Elämä voi olla arvoitus,
mutta koiran katse on sen selitys.
Rapsuta koiraa, voit paremmin sinäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti