Istun yömyöhään olohuoneen nahkasohvalla. Pääni hukkuu omituisiin ajatuksiin, nostalgisia muistoja kumpuaa mielestäni, kuin sieniä sateella. En tiedä miksi, mutta jotakin shamanistista tapahtuu mieleni syövereissä kun istun aloillani yöllä. Kello raksuttaa kohti kolmea, Suomi nukkuu, mutta Radio Suomen Yöradio pamauttaa tajuntani nostalgisiin sfääreihin. En ole enään nahkasohvallani, vaan elän mielessäni vaiheita lapsuudestani. Mikä helvetti saa minut tähän?
Jotenkin Yöradiosta paukkuu tajuntaan niin vahvoja viboja. Hetkiä lapsuudestani. Istun taas kuusivuotiaan silmin Scanian nupissa, lämmitin huutaa pimeässä, ulkona on kylmä lokakuinen aamuyö. Radio on päällä, yöradio.. Matka vie taas pitkin itärajaa; Lappee-Joutseno-Imatra-Parikkala, appelsiinimehua ja kinder yllätysmuna.
Pam Olen vähän vanhempana matkalla kotkan satamaan yöllä, radio huutaa ja pikkuveli nukkuu. Valvottuja öitä, tuhansia töitä mieleen syöpyneenä kuin ruoste halpaan peltiin. Matkaan taas joitakin vuosia eteenpäin: Äijä palaa yöllä kuppilasta, herään. Avaan tv:n, vain textitv näkyy, siellä soi tietysti yöradio, uutiset vilkkuvat eteenpäin mustaa taustaa pitkin etanan vauhdilla. Käymme parvekkeella. Ukko polttaa savukkeen, itse koitan tähytä Hale-Boppin komeettaa, en näe sitä. On kylmä, palelen. Isäukko alkaa kertoa elämästään ja asioita omastakin lapsuudestani, asioita joita en muista.
Tajuntani karkaa lähemmäs nykyhetkeä.
On kesä, makaan Iitissä sängyn pohjalla, kuuma kesäyö hiertää mieltä. Uni ei tule vaikka käsken. Tv auki, fffuuu, vain textitv:ltä jotakin, uutisia, uutisia. Musta tausta vaihtunut turkoosiin, ilme on moderni, mutta Yöradio ei, Pekka Sauri vastailee kaiken maailman hullujen puheluihin, Radio Ga-Ga soi. Asuin kuution muotoisessa maailmassani. Nuori mies, kahlittuna koppiin alkaa muodostamaan bizaaria maailmankuvaansa, vaikka kuuluisi tulla ja mennä, nähdä ja kokea. Toimin päinvastoin, ryyppään yksin ja ahdistuneena, on kuuma, todella kuuma. Tajuton vapaus yhdistettynä siihen, ettei mihinkään pääse tekee hallaa psyykelle&soomalle.
Pam! Pamautan itseni takaisin uteliaan neljävuotiaan tasolle. Istun äitini kanssa vanhassa Talbotissa, radio soi, äijä on firman pikkujouluissa ja myöhässä. Äitini pinna kiristyy. Kadam. Elän yhtäkkiä omituisia hetkiä lapsuudestani, elämää filminauhana pikakelauksella.
Nipistän itseäni, auts sattuu perkele. Huomaan että olenkin elossa. Tunti nykyisyyttä on kadonnut elämästäni kieppuen menneyisyyteen. Mitä vittua tapahtui? Näinkö unta, olenko humalassa? En. Myöskin taikasienet, yrttitohtorin lääkkeet, sekä sekalainen läjä muita psykedeelisiä aineita on ottamatta.
8 vuotias Anejo laaturommi kiehtoo mieltä ja kaadan lasillisen. Kelaan äskeistä trippiä. Hämmentävä vaikutus kombinaatiolla yö+yöradio+mielentila = transsi. Wanhaa musiikkia soi, Junnu Vainion - Vain sorsa lentää pohjoiseen. Kello lyö neljä, äänimerkki ja uutiset, sekä sää.
Mitä helvettiä tapahtuu, meinaan upota taas pääni sisään ilman pelastusliiviä. Räpiköin, mutta ”Äidin pikkupoika” kappale upottaa minut pohjaan, betoni jalustan kera. Kuvia, loputtomasti kuvia. Miten 4v pikkupojasta tulee idealistinen teini, mustavalkoisine maailmankuvineen, vain romuttaakseen myöhemmin käsityksensä koko globaalista elämänmenosta. Itsetutkiskelua, loputtomasti kesiä; omituisia tapahtumia tulvii mielestäni kuin Saimaan kanavasta vettä kaatosateella. Kyläilen mamman luona tuusulassa, katson Turtlesia ja näen myyttisen lintsin junan ikkunasta. Olen seuraavaksi saunomassa mökillä, sitten saunon enoni kanssa jossakin, en tiedä missä. Pikkuveli heittää kylmää vettä päälleni isäukon saunassa.
Havahdun, ”22.45, on juna mennyt..” Kirkaa.. Ajaudun takaisin muisteloihin. Kesäyö mammalla. Rautatieaseman kuulutukset kaikuvat kesäyössä kuuluen makuuhuoneeseen saakka. Luen Aku Ankkaa ja pamahdan kaupungille syömään jäätelöä äitini kanssa. Käyn Tykkimäessä ja olenkin jo ajamassa Espanjan urheiluvaunu Ibizalla kotiin, radio huutaa. Poikkean ja pyörin maastopuvussa metsässä, mitä vittua.
Käyn savukkeella, sikari palaa. Maaliskuinen yö, lauhaa pitkästä aikaa. Autojen loppumaton virta juoksee VT 6:lla. Taivaalta tulee räntää, Popeda soi. Kello lyö puoli viittä. Tajuntani palaa, mutta mieli halajaa kauas pois. Tällä pallolla on vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Olen jotenkin juuttunut kiskoille, joita en halua. Kiskoille, jotka jokainen saa syntyessään tähän harmaaseen ja apaattiseen maahan. Olen muuttunut mies, En tunne enään sitä 18v idealistia. Se juna ajoi ohitseni, mutta kiskot jäivät. Ne eivät lähde, eivätkä katoa. Ne vievät kohti sitä lohdutonta, viimeistä päämäärää, todellista suomalaista pyhää kolminaisuutta: Koulu-Työ-Perhe-Eläke-Hauta. Haluanko sitä? Pääkoppa ei ehdi edes haukata ajatusta, kun sydän oksentaa paskaa: En vitussa.
Rekat ajavat motarilla, ambulanssi matkaa ilman vilkkuja ohitseni; vielä ei ole vuoroni. Imen viimeiset henkoset. Tässä lähiössä ja tässä näkymässä on jotakin lohduttoman suomalaista. Menen sisään ja vedän perässäni oven kiinni tuolta näyltä. Tuuli ulvoo repaleisissa parvekkeen oven tiivisteissä. Juon lasin tyhjäksi. Rommi lämmittää mieltä, joka huutaa ja anelee vapautusta kahleistaan ja tästä alasajetun hyvinvointivaltion oravanpyörästä, jossa ei ole mitään päämäärää, silti jokaisen ”on” edettävä elämässään. Bullshit.
Katson pimeään keittiöön. Seinällä oleva juliste, jossa palmut huojuvat ja aurinko laskee loppumattoman meren taakse, lepattaa iloisesti. Viimeinen sinivalkoinen kyynel valuu poskeani pitkin alas. Ääni päässäni sanoo tuonne, tai sitten huudan itse kilpaa äänen kanssa, sillä kuulen kaiun tyhjässä keittiössäni. Yö on lämmin, ensimmäinen lauha yö aikoihin. Talvi on ollut pitkä ja kylmä. Silti mieleni roihuaa, katselen karttaa toiveikkaana, pois, pois, pois. Radio suomi soi, Menolippu lähtee pyörimään, tässä on jotakin elämää isompaa, Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Sänky kutsuu, kello viiden uutisten siivittämänä, aika on juossut tänä yönä kovempaa kuin koskaan. Valo sammuu, mutta mieli palaa kirkkaana kuin Caribian aurinko. Hymyilen, ensimmäistä kertaa aikoihin selvinpäin. Lapsuus ja nykyisyys lyövät kättä, lapsuuden Indiana Jones henki puhaltaa ajatuksissa, realiteetit puskevat päälle; jospa sittenkin kuvittelen? Pyyhin negatiivisen ajatuksen mielestäni. Suljen silmäni, mutta lapsuus&tämä hetki tanssivat Disneymäisittäin auringonlaskuun, kunnes katoavat silmistäni kokonaan. Tässä nukkuu onnellinen ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti