Tikapuut taivaaseen, liukuportaat helvettiin

Olen myöhässä. Kevät on jo korvilla talven julman kouran vääntäessä vielä viimeistä joutsenlauluaan. Silti palaan erääseen joulukuiseen iltaan. En halunnut aluksi julkaista tätä, mutta aikaa kultaa muistot. Lapsellista avautumista elämän kovista kivistä ja karuista kävyistä. Tämä on kuin muistutus tekijälleen, että kaikkea ei tarvitse purkaa, mutta kaiken voi julkaista.

Joulukuu, pikkujoulu aika paskimmillaan osoittaa karvaan kolikon kääntöpuolensa.

Räntää sataa, tuuli ulvoo, pimeä ja vituttaa. Päivästä toiseen, tunnista seuraavaan.

Päätöntä aggressiota ilman lopputulosta, ei purkukeinoa, kanava hukassa.

Järjestinpä ihmisten pyynnöstä pikkujoulut, joita en aluksi edes ajatellut pitäväni. Pyyntöjä sateli, joten lopulta taivuin. Saisipa edes nauraa pitkästä aikaa kaiken loskan ja paskan keskellä.

Lähetin toista kymmentä kutsua, osa vastasi osa ei osaa. Osa kertoi tulevansa mielellään, osa ei vieläkään vastannut. Järjestin ohjelmaa, syömistä ja juomista.

Juhlapäivän lähestyessä alkoi sataa niin kirjava määrä selittelyä, kenen läksyt koira söi ja kenen junasta puhkesi rengas. Lopulta paikalle eksyi vain kaksi, jotka poistuivat vähin äänin muutaman tunnin hymyiltyään vaivautuneesti. Pohjanoteeraus.

Tämän jälkeen alkoi sellainen vitutus, että purin leuat sijoiltaan, löin lommoja seinään, kusin naapurin postiluukusta alas ja vielä selvinpäin. Valitettavasti yksikään keinoista ei helpottanut kroonista vitutusta. Lapsellisesti päädyin siihen lopputulokseen, että koska kukaan ei halua viettää täällä aikaansa, en aio pitää jatkossa minkäänlaisia juhlia.”Meidät saa unohtaa, jos emme tarpeeksi maksaneet, jäädä saa julma maa, kun emme enään jaksaneet”, lauloi jo Gösta aikanaan.

Rehellisesti, jatkossa en aio pyytää ketään näistä evvk en osaa vastata mitään ihmisistä. Hamina on kaukana, jumalaton 40min ajo kimppakyydeillä.. Julkiset jopa kulkevat, asia jota Kouvolassa ei koskaan tapahtunut. Yöksi sai jäädä, mutta nukkumasijat eivät kelvanneet. Jännästi en tiedä miksi itse matkustan julkisillakin satojen kilometrien päähän juhliin, enkä koe sitä ongelmaksi.

Kaadan lasillisen viskiä, se lämmittää mieltä. En oikein tiedä enään itkeäkö vai nauraa. Lähinnä tässä kai vituttaa se, että tiedossa ollut hauskanpito katosi tuulen mukana. Tällaisina aikoina nauru olisi tehnyt hyvää kaiken kaamosmasennuksen keskellä, mutta ei. Paskamaisesti alkoi siis neljän päivän vapaat, että kiitos siitä. Huomenna on uusi päivä, mutta uusia kujeita ei ole tiedossa, tekisi mieli vetää perseet, mutta ei v..u huvita sekään enään.

Nyt kuukausia jälkeenpäin viskiä särpiessäni en voi olla palaamatta tuohon iltaan, tunnelmaan ja tyhjyyteen. Yksi aikakausi oli päättynyt.