Toteemihauvalleni sideshow-Intolle

 

Tämä teksti ei tule koskaan tekemään sinulle oikeutta. Yritin silti. Ystäväni. Into.

Rakas lukija, jos eksyit tänne asti toivoisin sinun klikkaavan alla olevaa linkkiä ja kuunnella kappaleen tämän päätteeksi. Kiitos.

 

 

 

 

"Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Rakastin häntä, ja toisinaan hänkin rakasti minua.
Tällaisina öinä pidin häntä sylissäni.
Suutelin yhä uudestaan loputtoman taivaan alla."

Kävelimme ystäväni kanssa viimeistä kertaa yöllä lenkillä. Tiesin, ettei hän näkisi seuraavaa. Kipu sattui. Katselin yötöntä yötä ja ruskoa inhoten huomista. Jossakin Disney-leffassa mielessäni päästäisin sinut vapaaksi, katselisin perääsi, palaisit nuolaisit kämmentäni ja juoksisit onnellisena laumasi kanssa ikuisuuteen. Todellisuus on hirveämpi ja kipeämpi. Se viiltää niin syvältä, että se taittaa kaksinkerroin kuristaen kulman kautta ihmisen, ei edes origami-joutseneksi, vaan F-16 Falconiksi. Moninkerroin, ympäri. Kävelit kuin aina. Et tiennyt, etkä onneksi voi ajatella mitä voisi olla ollut. En ehkä kestäisi sitä. Hönö. Rakas ystäväni. Koskaan ennen ei viimeinen kotisuora ole ollut synkempi. Istuimme siinä. Kahdestaan, rapsutellen. Läähätit ja henkesi haisi kuolemalle, tai ainakin sille että hammasharjasi on ollut eläkkeellä liian kauan. Juttelimme kaiken mitä kaksi ystävää voi viimeisellä kerralla jutella.

 Viimeiset jutut, joita emme valmiiksi saanneet. Kaipasin sinua jo siinä hetkessä, sinä haistelit kasteista nurmikkoa ja nautit tyrkysti rapsutuksesta. Kaupunki kaunis valoissaan, oli pelkkä varjo musta vaan. Asvalttimiehet ajoivat pintaa pohjoisväylään. Ehkä se joskus valmistuu, mutta en usko meidän näkevän sitä. En halua kulkea tätä katua koskaan. Se sattuu vaan, vaikken olekaan tuomittu kulkemaan, pikemminkin saan olla täällä ja muistaa. Se on tuskallista, lohdullista ja kipeää. Ehkä se kasvattaa, mutta se kipu ei unohdu. Se seuraa.

Palaan talveen 2016. Muistan kun lenkkeilimme kolmestaan. Ja kuuntelin lopullisen ukaasin. Halusit toisen koiran. Se olisi valmiiksi katsottu, todennäköinen ainakin. En halunnut. Pelkäsin kipua, pelkäsin kaiken olevan vaikeampaa. Tuli kevät 2017. Muistan sen, edellisenä päivänä oli ollut vuodenaikaan nähden hämmentävän lämmintä. Istuimme opiskelijatovereideni kanssa Lahen satamassa imemässä keskiolutta, lonkeroa ja fiilistelemässä alkavaa lomaa. Vappu oli ovella.

Seuraavana päivänä satoi räntää ja lunta. Sieltä sinä tulit. Pieni myyränpoikanen pahvilaatikossa, niin uninen, niin pieni ja arka.

Herra takatakatakatalvi. Vaelsimme väristen hangessa sinä iltana ja räntää satoi lisää. Tutustuimme, mutta alku oli vaikeaa. Pissasit minne sattuu hyvin pitkään, mutta olimme paljon kahden. Olit aina jaloissa, aina lähellä ja sinä halusit minusta ystävän.

Luovutin.

En voinut sille mitään. Olit aivan helvetin ärsyttävä ja vaikea. Silti.. Jotenkin.. Olit lopulta paras ystäväni ja murruin täysin sinä iltana. Tavalla, jota häpeäkseni en ole monen ihmisen edestä tehnyt.

Muutimme, ja muutimme. Tuhannet seikkailut kuljimme kahden ja vedimme toisiamme toisiamme kohden. Kiipesimme tuntureille, joimme joesta vettä, juoksimme toisia koiria karkuun, nukuimme vierekkäin, istuimme sylikkäin ja lopulta olit kämppikseni, uskollinen toimistokaverini ja kirjoitusseuralainen. Tämänkin kirjoittaminen tuntuu tyhjältä, kun et ole jalkatilassa, tai työntämässä pitkää nenuasi syliini ja oikolukemassa kaikkea. Silti maa on kaunis ja taivas on korkea. Kenties korkeampi kuin koskaan.

Ymmärsin kuka olit ja mitä halusit. En tunne ketään toista samanlaista ja pelkään etten tule koskaan tuntemaan. Suhteemme oli vaikeasti määriteltävä, mutta rakas. Olimme samanlaisia, sielunveljiä ilman peltirumpua. Nautimme asioista aina täysillä, tai emme ollenkaan. Rakkaus kaikkea tarkoin valittua kohtaan yhdisti meitä. Suuri intohimo, ambiverttinen suhde elämään ja halu kulkea juuri itse valittuja polkuja omat soopelinkarvaiset camel bootsit jalassa.

Toteemihauvani Into. 

Hetken aikaa olimme kuljimme kaksin. Hetken aikaa ymmärsimme toisiamme, vartuimme vaan sitten. Etkä sinä unohdu koskaan. Sanattomana ystäväni yksin, kesäyössä kostean mättään päällä, untemme, toivomme mailla, raadollisesti maan juuret jo riipivät luoksesi suurin, pilvet matkaavat kuin surusaaton valkeat nenäliinat, lipuvat taivahan kannen päällä, ei liehu liput, ei edes korvasi karvasi joka säällä.

Istuimme seuraavana aamuna terassilla. Synkkyys paistoi. Olisin halunnut kadota kanssasi auringon nousun hetkessä jonnekin kauas, jos se olisi antanut meille edes hetken lisää aikaa. Tie on keveämpi kulkea kaksin. Tai ei ole, oikeastaan keveämpi kulkea ilman, mutta silti eron hetken lähestyessä tarrauduin pehmeään kaksinkertaiseen turkkiisi itkien, tietäen sen jäävän viimeiseksi kerraksi. Sinä et lotkauttanut korvaasi, haliminen ei ole koirien juttu, mutta pidit läheisyydestä, minäkin pidän. 

"The road is long
With many a winding turn
That leads us to who knows where, who knows where
But I'm strong
Strong enough to carry him
He ain't heavy, he's my brother"

Katselin ikkunasta lähtöäsi, itkin, olin vihainen ja pettynyt. Kaikkeen tässä maailmassa. Jossakin elokuvassa juoksin perässäsi, mustavalkoisena pitkin kiskoja ja huusin nimeäsi. Turhaan.

Itken nytkin kaivaten sinua ystäväni. En sanonut koskaan hyvästi, en sano koskaan kenellekään. Sanoin tavoilleni orjallisesti näkemiin. Energia ei kuitenkaan katoa, sanoo fysiikan laki. Tällä perusteella sinä olet ikiliikkuja.

Näkemiin siis ystäväni Into, Ipa, ippe, pitkänenu, toteemihauva, wuffensdorf, pieni koira isolla subbarilla, hönö, erakko, jalkapuoli, mr. needy, kämppis, karvaveli ja tuhannet muut lempinimesi sinne koirien taivaaseen. 

Elämä ei ole raadollista. Elämä on helvetin nastaa. Sinä elit aina täysillä ja niin haluaisin tehdä itsekin. Aina et sinäkään jaksanut, välillä voikin maata sohvalla röhnöttäen, kuitenkin alati valmiina seikkailuun, tai nylkyttämään tyynyä.

 Into. Se oli hyvä nimi ystävälle. Se kuvasti kaikkea olevaisuuttasi. Koirilla on tarkoitus. Koiran tarkoitus on olla ystävä. Enkä koskaan olisi voinnut kuvitella kuinka paljon koirista juuri sinä opetit minulle. Olen kiitollinen sinulle. Kaipaan seuraasi ja sitä tunnetta, jolta turkkisi tuntuu käsissäni edelleen. Sitä loputonta rakkautta, jolla suhtauduit siihen. Sitä elämän halua, sitä virnettä, sinua vanha persereikä ystäväni, verraton sporttiturkki. Koiraveljeni Inton muistoa kunnioittaen, kaikesta kiittäen, oi ystävä ihmeellinen, jokaista hetkeä kaivaten ja jatkossakin ruokakipot kaluten.

Olit parempi kuin moni ihminen.. On aina varhaista, kun luopuu parhaista. Hän ei enää pääse mukaan.

 Näkemiin. Rakkaus ei katoa.

RIP

Kaikukurun Takatalvi "Into" 2017-2022

ps. nyt se biisi ja kuviin.

Emme vaikene Ukrainasta

 

Jo kahden vuoden ajan olen kokenut ahdistusta aina avatessani uutiset. Näin ainakin luulin. Nyt en haluaisi nousta tästä bunkerista huomiseen katsomaan uljasta vanhaa maailmaa. 1920-luku soitteli säveliään jo kauan, kunnes nyt kun hyppäsimme 30-luvulle katsomaan samaa paskaa eri paketissa (lause jonka osasin muuten joskus tsekiksikin, epäilen käännöksen majailevan jossakin ravintolakuitin takapinnassa horjuvilla kirjaimilla ja runsailla konsonanteilla).

Venäjä, rakas itänaapurimme, on päättänyt tuoda peeniskateudessaan ja kleptokratian pyramidihuijauksen huipulta kylmän sodan takaisin ja kolkutella vaaran vuosia takaisin historian kirjojen lehdiltä tähän päivään. 1968 tankit vyöryivät kuin atooppinen paskavyöry Prahan toreille ja turuille.

”Mun maailma on rikki mutta helvetin kaunis
Mun mieli on rikki mutta vielä todellinen
Mun maailma on musta mutten ole vielä valmis
Ja vaikka helvetti huutaa, mä laitan tulpat korvaan
Ja kävelen sateeseen”

Hämmennys, viha ja epätoivo vuorottelevat. Voin vain kuvitella miltä viattomista ukrainalaisista tuntuu? Se kauheus kun joudut saattamaan rakkaasi rajalle turvaan, tarttumaan torrakkoon ja marssimaan modernin sodankäynnin lihamyllyyn, jossa on vain häviäjiä. Ne jotka jauhautuvat multaan ja ne jotka joutuivat toteuttumaan täysin päättömiä määräyksiä Kremlin runkkuringin toimesta vain boostatakseen rappeutuvan valtion egoa, penistä ja hupenevia veroparatiisirahojaan. Voi voittajia, historia on teidät tuomitseva aivan kuten ennenkin. Voi Ukrainaa, joka uhrataan aivan kuten Itävalta, Tsekkoslovakia ja osat Ranskasta vain hetkinä ennen lopullista marssia Puolaan.

Mikä lie Suomen kohtalo? Jauhautua samoissa rattaissa viikossa? Ystävät ja toverit, oli kiva tuntea. Ahdistun suunnattomasti pelkästä ajatuksesta etten näkisi pienen tyttäreni kasvavan. Kuinka monen viattoman on kärsittävä ennen loppua? Onko loppu kolmas maailmansota, Putinin vaihto johonkin yhtä harhaiseen oligarkkien komppaavaan sätkynukkeen mimikoimaan ”demokratiaa”, vai vallankumoukseen? En tiedä, mutta maantiede mielessä kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, pelaamme peliä jossa olisi valittava se vähiten paska aikuisuuslarppi.

”There is no enemy
There is no victory
Only boys who lost their lives in the sand ”

Samaan aikaan on aivan helvetin järkyttävää miten vapaasti Venäjän masinoima koneisto on saannut jyllätä täysin vapaasti ns. äärioikeiston piireissä. Ollaan päästy, kelatkaa te entiset Stallarit, että vanjan koneisto haukkuu taviksia kommareiksi. Kelatkaa.

Suomeen on pesiytynyt selkeä Putinistiporukka, jonka vaikutus ylttää liian kauas lonkeroinaan. Esimerkiksi Janus Putkosen MV-lehti on venäläinen julkaisu. Sitä kuten Donbassin alueen Suomen suurlähettilääksi julistautunut, tai julistettu, what evö, dosentti.. Anteeksi Desantti Bäckman löytyy tietyistä yhteistyöseurueista useiden persujen kanssa, mainittakoon nyt vaikkapa Hakkarainen ja Peltokangas, jonka yhteydet muihin natseihin ovat aivan selvät. Samaan porukkaan voidaan niputtaa monet muut ”kansallismieliset” maanpetturit, joiden sanoman monet emälän korkeakoululaiset ja Virolahtelaiset ovat ostaneet ilman kysymyksiä.

”Pilvi nousi taivaanrannalle pohjoiseen
Vakavina kuljimme puistoon harmaaseen
Silloin tiesin jonkin vaiheen päättyneen
Ja tunsin kuinka ihmiskunta lensi raiteiltansa pois ja heitti taaksensa ajan jota ei voi löytää uudelleen ”

Ja kun uutiset huutavat saastaa, some pauhaa whataboutismia ja hyveposeerausta, taivaalta sataa tuhkaa, ilmasto tappaa nälkään, inflaatio vie leivän, taudit järjen, roistot saavat tehdä mitä haluavat, valta keskittyy ahneille, suoratoisto masturboi mieltä, rakastaminen on rikos ja kaikki oikea on vain harhaa, tai nigerialaisia prinssejä. Tällaisina aikoina sitä haluaisi sulkea silmät, mutta silti se jyskyttää takaraivossa. Viimeinen tuomio, loppu, reuna, kuilu. Jotakin jota ei voi ennustaa, mutta josta jokaisella on jokin mielipide, tai mielipidevaikuttaja.

Ehkä ylireagoin, mutta tällä hetkellä maapallo on jälleen ottanut yhden askeleen lähemmäs roskakorin pohjaa, sinne tahmaisten banaaninkuorien ja sen ylihintaisen, mutta jääkaapissa homehtuneen sipulin viereen. Meinasin kirjoittaa leivän, mutta eihän leipä nykyään homehdu, eihän. Katkeruus kasvaa kunnes aika on taistella. Tämä on huono.

Avain on sama kuin aina ennenkin. Yhtenäisyys, eiliset viholliset ovat veljiä yhteistä vihollista kohtaan. Yhtenevä maailma, kansojen yhtenäisyys, tasa-arvo, veljeys.. Vaikka kaikki tämä kuulostaakin naiivilta tänään, se on totta myös huomenna. Huomautan vielä loppuun, että vika ei ole tavallisten venäläisten, vain heitä hallitsevien roistojen. #Янемолчу

”Do you hear the people sing?

Singing a song of angry men?

It is the music of a people

Who will not be slaves again!

When the beating of your heart

Echoes the beating of the drums

There is a life about to start

When tomorrow comes! ”

" Vaan silmäis sinen viha tummentaa
Natalia, kun muistat taas
On vieras hävittänyt armaan maas
Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Niin vinkkaan siirtyy varjo ristikon
Natalia, oi kuuletko?
Soi yössä rakentajain laulut jo
He palaavat ja silloin vapaa on taas Ukraina!"

ps. Julistetaanko vuorostaan itsenäinen Karjalan tasavalta? Näen niin mielessäni Pride kulkueen kauniissa Viipurissa.

Familymanin koottu kelailu

 

Tylsyys tappaa luovuuden. Tavallinen elämä mielikuvituksen. Insinööri on harmaus. Harmaa on hyvä väri.

En tiedä tarvitseeko tätä avata enempää. Itseselitteisesti tiivistetyt vuodet ilman kaartuvaa aika-avaruutta, tai madonreikiä ja klikkiotsikoita.

Tietynlainen raukeus ja rentous on vallannut minut. Saunan jälkeinen musafiilistely, pari bisseä, Goonin valtatie 7 ja toimiston suljetut ovet. On niin hiljaista että se tuntuu hyvältä, selkäpii värisee, karvat nousevat kananlihalle mielihyvästä ja se tuoksu joka viereisestä kylpyhuoneesta kantautuu sieraimiini on taivaallinen. Tiedättehän miltä puulämmitteinen sauna tuoksuu kylpemisen päälle? Mökiltä ja merisäältä, koivulta ja juhannusyöltä, jopa joulukuussa.

Kaikki tämä kasautuu aistiärsykkeiden mix-tapeen, jossa nostalgia, nykyisyys, rauha ja kaukokaipuu moshaavat ja polttavat kirkkoja Norjassa. Hyvää puuta se on.

Kaikki on hyvin ja silti niin väärin. Tasainen elämä vie terän ja ajan sekoiluilta, jotka luovat tarinoita, kasvua ja pohjaa kirjoituksille. Kohta on jäljellä vain pullo Pramian Yölintu likööriä ja Hemingwayn Vanhus ja Meri. Ehkä kirjoitan jatkossa latteuksia, siis latteampia latteuksia. Sellaisia joissa on näennäisfilosofinen merkitys ilman kerroksia ja saumaa virnistää rivien välistä. ”Mietin mihin kadotin sen hipin, vai onks sitä oikeesti koskaan ollutkaan.”

Oikeastaan kelailen mikä oli se käännekohta, point break, no turning back? Kun kaikki muuttui? Tämä kela lähinnä siitä, kun katselin Levottomat pitkästä aikaa ja hiffasin sen leffan surullisen kauneuden; Kaverusten lapsuuden viimeinen kesä ennen aikuisuutta seassa yksi joka ei tunne mitään. Jollain tasolla tuttua ja liikuttavaa, kyllä minä tunnen. Miksi aika on kortilla, miksi minulla on kaikki se josta vuosikymmen takaperin kirjoitin etten halua: Omistusasunto, vaimo, lapsi, farmari, koirat?
Vai halusinko? Muutuinko? Pehmenin, koska rakastin, ja rakastan koko pientä perhettäni. Se on silti ristiriita sisälläni, sillä edelleen pieni kipinä haluaisi huutaaa ”Freedom” ilman Mel Gibsonia. Takaovi, mahdollisuus katkoa kaikki siteet kaikkeen on lohdullinen harha. Pidän siitä, se tuo voimaa ja vähän rauhaa.

Oikeasti muutos on ollut hidas. Kun katson ystäviäni, sama vaipparalli, sama arki, samat sävelet. Aika ei riitä, koska meillä kaikilla on oltava täydellisen onnellinen perhe, kivitalo Espoosta, domppa kylmässä ja takataskussa nokkela kasku jossa pahoitellaan likaisuutta, mutta tarjotaan kahvia. Tavallaan sitä miettii mikä helvetti ajaa ihmiset tähän? Jos vaihtoehtona olisi elää ikuisesti kesää, juosta alasti kenkäkukkulalle Doris-pullo kädessä ja kertoa kuinka olen ikuinen pala tätä tomua? Vaikken kuitenkaan vaihtaisi aivan kaikkea Dorikseen, niin pienen palan tätä kakkua, ajoittain, makean viinin, haluan maistaa.

Se pitää ihmisen elossa, kun oli unelmia aamuviideltä, ei huolia, vain hyviä ystäviä. Saatana kuinka paljon ihminen voikaan kaivata ystäviään tällaisina aikoina, tässä vieraassa kaupungissa ihmiskunnan kokoinen karanteeni niskassa. Ei aina tiedetty mitä halutaan, mutta yhdessä kesäyöt eivät koskaa päättyneet edes ravintola seipään suljetuille oville. Ikävä ja nostalgia ovat tämänkin aikakauden syöpiä. Mennyt ei palaa, eikä Suomi mene takaisin kivikaudelle.

Meillä on vain nyt ja huominen. Se on ehkä aikamme kovin haaste. Tässä mediaviidakossa pitäisi koittaa luovia reitti, jossa tästä hetkestä voisi nauttia ilman sipsiä ja netflixin frendien uusintoja. Elää huomiselle, katsoa sinne, unelmoida ja jumankauta toteuttaa niitä. Saada niitä hulluja ideoita, polttaa kalenterit, soittaa ystävälle, kysyä ulos pelaamaan korista muuten vaan. Kokea vanhemmuus, nähdä pikkutyypin kasvavan ja opettavan hälle elämästä ja tarjota niitä nostalgisia hetkiä legojen, pihaleikkien ja matkojen parissa. Tulevaisuus on kaunis, jos on tuuria ja siitä tekee sellaisen kuin haluaa. Oli se sitten syysyö ravintola lasihelmessä kassit täynnä leipää, tai suljetulle uimastadionille murtautuminen pari ruosniemeläisen voimalla. Sopeutuminen on tärkeää, mutta itsensä säilyttäminen ja sielustaan kiinni pitäminen on myös miltei yhtä tärkeää, aivan kuten myös hobitistakin huolehtiminen. Hän on tärkeä. Silti on pirun vaikea kirjoittaa kiintoisia tekstejä kun elämä on pelkkää ruuhkavuosien verkkosivustoa. Siis sitä sopeutumista.

Mammalle, jonka tunsin

 

Ihmisen elämä on pullollaan tärkeitä ihmisiä, enkä osaa mainita harvaa yhtä tärkeää kuin mummo, isoäiti, mummi, siis mamma.

Tämä on teksti, jota en osaa kirjoittaa vieläkään niin että se tekisi yhdelle poissaolevalle ihmiselle sitä arvoa, sitä jota hän kaipaisi. En minä, Meller, eikä Morrison. Ei Tervo, Kerouac, Thompson, eikä edes Kunnas. Koitan silti hennosti tussilla, vaikka tähän tarvittaisiin Botticelli leveällä pensselillä, pelkkä kevät mielessäin.

Mamma oli ihminen johon kulminoitui kaikki pysyvyys elämässäni. Oikeastaan tähän voisi lopettaa, ilman että tarvitsisi edes aloittaa. Tämä on silti minun via dolorosani, jäähyväiseni mammalle.

"Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää"

Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää

https://lyricstranslate.com

Kuten lintu on luotu lentämään

On ihminen luotu onneen

Kun ei pelkää itseään

Ei pelkää myöskään elää elämää

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

Maailma on salaisuuksia täynnä,

Joka hetkessä asuu ikuisuus

Joka kadulla asuu ihminen

sisällään sanoja tuntemattomia

https://lyricstranslate.com

 Kun kävelin niistä ”mummolan” ovista sisään astuin takaisin lapsuuteeni. Maiston kylmän Friscon huulillani ja haistoin puhelinpöydän punapyökin olevaisuuden, tunsin parketin jaloissani yhtä hyvin kuin olohuoneen lasipöydällä makaavat Seurat, Aput ja muut puoliksi täytettyine ristikoineen. Kuulen miesten superpujottelun alkavan, maistan kahvin huulillani. ”Otatko kahvia? No vain jos sinäkin juot” ja edessäni on nopeasti taiottu pöydällinen patonkia, olympiajuustoa, tomaattia, lihaa ja vähän eilistä mokkapalaa, siis ruotsinpiirakkaa ja Kouvolan Sanomat. Ei siinä sanoja tarvittu, katseita vain. Introverttien yhteys toisiinsa.

Jos tämä olisi muistelmateos, se olisi pitkä kuin elämä. Yli kolmekymmentävuotinen rakkaus. Niistä hetkistä kun taaperona juoksin mamman syliin, edeten kaikkiin niihin hetkiin, iltoihin ja öihin Tuusulan vesisängyistä Eskolantien joustinpatjoihin. Siihen rautatieaseman kuulutuksien täyttämiin hetkiin, joissa Tex Willer, Aku Ankka, Tietosanakirjat, Uuden Suomen toimitus, lettupannu, kuuma sauna, Turtlesit, Turku, Tuusula, Kauppalankatu, Eskolantie, Ranta,  Loranga-jäätelö, pienet hetket, pienet teot, ikuiset muistot. Kesien lämpö, punaviinimarjapensaat ja se maailman kypsin uunilohi salaatilla ja ranskalaisella kastikkeella. Juuri ennen kuin Paukku huutaa henkilökunnalta "Tärpättiää".  Hiihdon naisten 30km yhteislähdöllä, timanttiliiga, jalkapallon mm-kisat..

Anteeksi. Minuun koskee jo nyt muistellessani tätä kaikkea aivan liikaa.

 ” Sinä olit niin itseni kaltainen kun omaa kuvajaistani katselin mä peräännyin, koska säikähdin. Ja minä luulin sinun tietäneen minkä taakan jouduit ottamaan. ”

Sisälläni näen ne kaikki klipit, jossa juoksen kumisaappaat jalassa syliisi räntäsateessa Richard Marxin tahtiin. ”I'll be right here waiting for U”.

Elämä, kuvat, rakkaus, kokemukset, hymyt, ilot juoksevat filminauhana ilman alkua, ilman loppua, mutta vain kyyneleet ja kaipaus ovat pysyviä jokaisessa otoksessa. Kaipaan sinua niin paljon että se sattuu aivan helvetisti. Käpristelen kivusta lattialla kaivaten. Rakastin sinua, miettien tarinaasi, kaikkia kokemuksia, kaikkia tarinoita, kaikia hetkiä, täydellisen merkityksettömiä ja niitä joita kaipaan enemmän kuin muita kuvia. Mamma ikäväni on suuri. Ikään kuin koiran kaipaus omistajaansa. Se on pysyvää, puhdasta ilman taka-ajatuksia. Haluaisin vain että rapsuttaisit, juttelisit, olisit läsnä ja tuijottaisimme toisiamme hymyillen... Aivan kuten ennenkin.
Selaan viestejä, katselen kuvia, mieli tekisi soittaa, mutta tiedän ettei kukaan vastaa enään. Soitan kuitenkin. ”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”. Tää on kuin fantasiaa, kuin juttu onneton vain..

"Lennän kauas avaruuteen
Täältä ikuisuuteen
Minä teen tätä matkaa muistojen…"

Maailmasta saa etsiä parempaa ihmistä, parempaa kuuntelijaa ja viisampaa ihmistä, ymmärtäjää ja sielun toveria. Meillä klikkasi ja synkkasi alusta loppuun. Kehtaan sanoa että paremmin kuin monilla muilla. Kaipaan niitä hetkiä. Saunan jälkeistä Frasieria, Uutisvuotoa, tai mökillä soivaa Radio Suomea. Merisäätä, Cafe Tropicalia ja Hokkisen lihapiirakkaa. Sinun tarinoitasi, hiljaisia hetkiä, läsnäoloasi. Katselen kasvojasi, haluten kertoa kaiken elämästäni. Kaikista suurista muutoksista, kaikista pienistä yksityiskohdista, haukaten hetken happea ja mukin kahvia termoskannusta, kenties.

"Samaa maata, samasta puusta, sama välke molemmilla katseissaan."

 Saatat olla fyysisesti poissa, mutta kuljet aina mukana. Tavalla tai toisella. Kadoksissa, mutta ei koskaan unohdettuna. Ja kun kävelin viimeistä kertaa sisään vanhaan asuntoosi.. Tunsin suunnatonta haikeutta jokaista seinää, jokaista esinettä, jokaista nurkkaa, jokaista "Gran Canaria 1983-pyyhettä" kohtaan. En pystynyt sanomaan sinulle mitään ajatellen elämässä olevan vain aikaa jäljellä.

 Aika. Tuntemattomat tiimalasin hiekat ja niiden vääjäämätön kieltäminen ennen viimeistä hetkeä, jolloin jäljellä on vain ikävä ja muistot. Ihmisen elämästä voi katkeroitua, poismenosta voi katkeroitua, elämää ei kuitenkaan pitäisi arvioida kenties ollenkaan, vain nauttia sen kyydistä ja monista mutkista. Välillä se on karvasta, välillä makeaa. Minulle molemmat käyvät. Juon kuitenkin mieluusti Campariani jäillä hellehattu päässäni katsellen sitruunapuutani ja ajatellen niitä hetkiä kanssasi, kun puutarhassa vieno kesätuuli helisytti viinimarjapensaita ja Aurinko Jaffaa oli jäljellä vielä yhden jäätelön verran. Itse en voi näitä hetkiä enää kokea. Se on sääli, mutta se on myös osa elämää. Minäkään en ole katkera, vaan hymyillen muistoille sinusta aina kevättuulen tahdissa mamma rakas. Kenties olympiajuuston soihtu on nyt vain ojennettu seuraavalle sukupolvelle. Kiitos ja.. no.. näkemiin. Ne olivat viimeiset sanani sinulle. Ne pysyvät siinä edelleen. 

 

"Mutta enemmän se koskee
Kun kotiin kirjoittaa

Niin kaunis on hiljaisuus
Ja kauniimpaa on kaipaus
Kun muistoissa hetken olla saa
Silmän isku on ikuisuus
Niin kaunis on hiljaisuus
Siellä jossain säilyy salaisuus
Sielu on surusta suunniltaan
Kun ei rakkainta nähdä saa

Hälle kerrottiin että kotiin
Kohta kuljetaan kuka ties
Mutta muistoissaan hän jos tänne jää
Niin hän on hävinnyt mies

Hän tietää miltä se tuntuu
Kun hiljaisuuteen jää
Ja savuverhon sameaan huntuun
Kaikki entinen häviää

Mutta niin kauan kuin hän kulkee
Elämä jättää jälkiään

Niin kaunis on hiljaisuus"

Tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggaebiisi

 Tää lähti oikeestaan vaan yhest riimistä. Eikä mua oikeestaan kiinnosta avata tätä sen enempää. Ei olla muotiblogissa. Kaikki ei oo valkoista, isoja kuvia ja ihanaa, voimaannuttavaa ja terveellistä. Erityistason gonzoterapeutti silti suosittelee keskustelemaan niin orgasmista, Ano Turtiaisen twitter käytöksestä, QAnonista (niinku se tulostin, mut Q:lla, idea sama, eli risa jo ostaessa), kuin reggaesta kumppanisi kanssa.

Reggaen kuuntelu ilman pajaa
on kuin persut piirtäis idän ja lännen rajaa
tietäjät tietää, mut joka jätkä ei snaijaa
Taistelisin systeemii vastaan, Iltalehen palstal, somevaikutan, elämä saa sisällön. Babylon rock stop, juicy hop, kukka on pop.
Valehtelisin jos laulaisin babylonist ja amnestyst, naisen eurost, tai jukkapojast.
Päänsisäsii keloi, ne on usein hammockis reloi. Valkoisen heteromiehen paniikki, piipus on sateenkaaria ja  tulta,
kato tänne,
kuulit sen multa.
Mä juoksen lujaa, jalas släpärit villasukil, niket sulaa asvaltil.
Tää on tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggae rapbiisi.
ota chillisti, laiffi on näis aina keinuvan iisii, iisii

Laulan huolesta, systeemistä mädästä. Kapitalismin siasta jahdilla, ei kinkkua, pelkkää potkaa ilman jaakko kolmosta, sahdilla. Ihmiset kärsii, kaikki on samaa, poliisit ja natsit uhkaa, elämä on pelkkää loskaista tuhkaa. Joojoo. Ottakaa rakkautta.

 Syö parsakaalia, juo loivaa ja aattele afrikan kansaa, se on urheaa ilman ansaa ja oivaa.
Tää on tosi smoothi galaksien välillä kukkiva reggae rapbiisi.
ota chillisti, laiffi on näis aina keinuvan iisii, iisii

Elämäni koiruuksille

 

Jos koet elämässäsi varjon ja valon hetkiä. Hetkiä jolloin marionettikuningas käskee ja sinä pyllistät kuten kaikki muutkin itseään epäonnistuneeksi miljonääriksi luulevat proletaarit tekevät. 

Sellaisia mustavalkoisia tuokiokuvia, kun Macgyverin nauha ei saapunut maahamme, räntäsade hakkaa kasvojasi kulkiessasi Kouvolan torikatua kaiken harmaan keskellä kohti Pohjolatalon falloksista kolossaalisuutta ja häämöttävää ”Virastot” kylttiä kohden. Niin tällä, kuin viimeisellä matkallakin tässä päättymättömässä tarinassa, joka muistuttaa enemmän surreealia Art Noveau versiota Steinbeckin vihan hedelmistä. Sekä kaikkina niinä aikoina, kun tämä onnellinen kiertoajelu pitkin Valley of Ashesia potkii päähän, voi meidän kaltaisemme ihminen toivoa vain yhden asian. Se ei ole iltarukous uskollisen .454:n että puhelimen kanssa, vaan yksi katse.

Karvainen ja kylmä kuono, joka tökkii kättäsi. Pieni tassu, joka tarttuu käteesi työntäen sitä lähemmäs tuota kuonoa. Suuret silmät katsovat. Ne eivät tahdo ainakaan pahaa. Tuikkivat tarkkaavaisesti ja kun katsot niihin, ne hymyilevät vienosti. Kosketat pehmeää turkkia, hän istuu eteesi pyytäen lisää, hymyillen ja katsoen sinuun palavan rakastavasti. Koiran katse, koiran hellyys ystäväänsä kohtaan on takeetonta ja puhdasta, paitsi kurakelillä. Tuhannen Talvivaaran kaivoksen pohjalta ponnistaessa, kun kaikki on makaronilaatikkoa ja jaffaa ja kun rengas puhkeaa jossakin Loimaalla.. Yksi kuitenkin kuuntelee, on läsnä, häntä ei kiinnosta miltä näytät, ketä äänestät, tai mille saarelle laitat pöytälaatikkoon rahaa jemmaan. Hän on, hän pitää, hän nuolee. Häntä katsoessa ei ole vihaa, vaan pelkkää virnettä. Ystävän hymy.

 Elämä voi olla arvoitus, mutta koiran katse on sen selitys.
Rapsuta koiraa, voit paremmin sinäkin. 

 

Syöksykiito mestarin valtakuntaan

Tämä on yksi niistä oudoista ajoista, jolloin toisten mielestä kuolleiden kotieläinten lähettäminen postitse on terveellinen ilmaisukeino, toisinajattelevat voi mieluummin raiskata, kuin argumentoida fiksusti.

 Ilmasto ei muutu ja vaikka muuttuisikin ei sille tarvitse tehdä mitään, koska mallia pitää ottaa samoista kehitysmaista, joiden asukkaita kovasti pelkäämme. Samalla logiikalla korruptio, ihmisoikeudet, tasa-arvo, sosiaaliturva ja sananvapauskin voidaan sieltä kopioida. Tästä puhuminen tosin sulattaisi seitsemän veljeksen kovalevyn lopullisesti, jos sellaisen omistaisi. Samalla populistisella logiikalla maailma on varmaankin myös litteä, eikä painovoimaakaan ole. 

Ja jos onkin, niin argumentoinnin vastakohtana huudan suohon tai lähetän sen kuolleen mäyrän postissa. Tai lähettäisin elleivät mädättäjät olisi Postinkin jo polttaneet dieselautoni kanssa, tai myynneet multinationalistisille yrityksille auliisti unohtaen faktat.

Vieras maailma, jossa pelottavinta voi olla kuusitoistavuotias nainen, tai ulkomaalainen työt, koulutukset ja naiset vievä tapaus. Top note, mitä tällaiset uhkaskenaariot kertovat sinusta? Meinaan jos otat ensin argumentoinnissa teiniltä, Donaldin tavoin, pataan ja jos kieltä osaamaton, kouluttamaton mamu vie koko pyhän kolminaisuuden suustasi, kuin ammattideeku tuopin edestäsi pub olohuoneessa. 

Kokonainen sukupolvi, kansakunta, jolle opetettiin ettei muuta totuutta ole, kuin oma napa ja se joka huutaa kovimpaan iltapäivälehdistön kommenttinkentissä on messias ilman kruunua. Viha, typeryys, liekinheittimet ja natsisymbolit ovat löytäneet toisensa homogeenisesti ja homofoobisesti. Misogynian ja konservatiivisuuden taso aiheuttaisi kesän '68 nuorille epäuskoisen ripulikohtauksen katsellessaan haikailuja Suojeluskunnista, muilutuksista ja akateem.. Lähibaarin amislippisten Viipurin palautusseuroista.

Tätä sirkusta katsellessa joko alkaa uskomaan toistoon ja astelee kohti Don Quijoten neljättä valtakuntaa valmiina pyyhkimään ihmisoikeuksilla capslockin persettä ja ratsastamaan kaikkia tuulimyllyjä kohti raamattu mielessä ja panssarinen leijonakoru kaulassa. 

Muut yrittävät keskustella, tai tyytyyvät tv:n loputtomiin kokkiohjelmiin, sinkkuihin saarella, jossa jokaisen nimi on niinqu Chrizu, tai vertailemaan kaiken voimaannuttavaa fantsuutta sosiaalisen median kuplissa. Masturbointia ja ryhmärunkkausta sen kaikissa ihmeellisissä muodoissa. 

Varmaa on edelleen vain se, että juopa, eripura, ääriliikkeet, voimafantasiat tai kirkkoslaavin opettajat eivät ole koskaan tuonneet mitään hyvää tullessaan. Kuten ei yksikään nuivasti tieteeseen, jumalauta tieteeseen, suhtautuva porukka, joka ei hyväksy faktoja jolleivat ne tue heidän twitterin tietotoimistosta tai pub pystymetsän tiskiltä kuultuja mielipiteitään. Poislukien toki keissit, joissa on ihan okei käyttää copy+pastea muuhunkin kuin oman propagandansa tukemiseen, kuten vaikkapa gradun kirjoitt.. Kopiointiin. 

Olen ajatellut kirjoittavani kirjan. Sellaisen best sellerin tuleville sukupolville ihmeteltäväksi siihen Mad Maxin jälkeiseen dystopiaan. Se olisi nimeltään "Äärioikeiston saavutukset". Siitä tulisi yhtä pitkä, kuin kuuluisa teos Italian voitoista toisessa maailmansodassa. Kyllä, kaikille teille rautalankaihmisille, se olisi maailman lyhin kirja.

 Meinaan kokonaan tyhjä. 

Oikeistopopulismi on synkkä palloa rikki repivä voima, joka huutaa kaikista ilmansuunnista tulevista vaaroista, se haluaa lukita ovet ja ikkunat, saada näkemään yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin ja hitaisiin prosesseihin. Muistellen Kekkoslovakian hehkua, Neuvostoliittoa ja Natsisaksaa lämmöllä. Ajatellen ennen kaiken olleen paremmin. Silloin kun hiihdettiin Jukolassa susia karkuun, navetta paloi joka yö ja se nainen synnytti päivittäin. Meinaan jos pääsi pois nyrkin ja hellan välistä lukemaan raamattua välillä. Nainen, joka kelpaa kuulemani mukaan vain siitettäväksi ali-ihmiseksi muiden vääräuskoisten ja väärän väristen kanssa. 

Jukolan broiditkin juoksivat ensin maailmaa ja sivistystä karkuun. Kuinka kävikään? Tulivat metsästä pois ihmisten ilmoille ja oppivat lukemaan.

Meanwhile maailma pyörii, rikkaat rikastuvat ja köyhät haukkaavat paskaa. Kaikki kuolevat. On meissä siis jotain yhteistäkin. Kaikkia ja kaikkea ei tarvitse halata, mutta se on parempi lähtökohta kommunikoinnille, kuin turpaanveto varmuuden vuoksi. 

Tutkitaan, tutustutaan, ihmetellään, opitaan ja opetetaan. 

 Eläköön ihmisyys.