Trippi Driveen

Sunnuntai ilta sai todella hassun käänteen mielessäni.

Olin etsimässä jossakin luurini uumenissa olevaa valokuvaa. Päättelin, sen kenties olevan vanhan luurini kuvien seassa.

Tein virheen.

Avasin vanhat kuvani drivesta ja..wuuuuummmm. Kuin madonreikä olisi imaissut minut sisääni kohti hyperavaruuden sfäärejä, aika, paikka, tila, kaikki venyi kuin Dalin kellot edessäni minun maatessani sohvalla puhelin kädessä. Se iski kuin pahin trippi aikoihin, kuin olisi imaissut tonnin kokkelia silikonirinnoilta ja saanut paistinpannulta turpaani samalla. Koko viimeiset 1,5v oli edessäni. Kronologisessa järjestyksessä. Kaikki se vyöryi ylitseni. Ilot, surut, meemit, sarjakuvat, muistot ja en voinut mitään, mutta..tippa kihosi linssiin muistojen voimasta. Asiaa ei yhtään helpottanut taustalla soiva Kaija Koon Seuraavassa Elämässä-kappale.
 Selasin näitä fotoja eteenpäin ja pyörittelin päätäni. Tällaista vuoristorataa en ollut taas kokenut aikoihin ja voinkin suositella sitä kaikille teille seuraavaa extreme kokemusta etsiville.

En löydä sanoja kuvaamaan nykyistä tunnetilaani. Järkyttynyt, ehkä? Liikaa, todellakin. Liikaa.. aivan liikaa kaikkea. Iloa, surua, kipua, hölmöilyjä, suttuisia kuvia, noloja kuvia, hyviä hetkiä, reissuja, ihmisiä.. Kiitollinen olotila kaikesta.

Minulla on aina ollut erinomainen taito eläytyä muistoihin, elää niitä hetkiä uudestaan. Pääsen kulloisenkiin tunnetilaan, fiilikseen ja hetkeen käsiksi. Ja nyt pikakelauksella kaikki. Ei jumal..a, lupaan olla tekemättä tätä kovin usein. Lopulta fiilistelen tätä vain kaihoisalla nostalgialla, aivan kuin kaikki olisi tapahtunut..Edellisessä elämässäni. Se kulkee mukanani aina ja hei, olihan sielä paaaaljoon hyviä muistoja ja hetkiäkin seassa, toki sellaisiakin jotka saavat minut nyt vähän punastelemaan. Mitä tämä kertoo itsestäni? ”Tuuli vie kaiken mennessään
on mies ja maailma sovussa keskenään”. Sitä että tunnen ja tiiättekö.. Pidän sitä vahvuutenani, en aio minkään kylmettää ja kovettaa itseäni takaisin kyynisyyteen, jossa elin joskus nuorena. Jokainen särö kasvattaa luonnetta ja tekee minusta rosoisemman, elävämmän, kokeneemman, mutta myös niin helkkarin elämänhaluisen. Suljen valokuvakansion ja mietin hetken katsonko taas parin vuoden kuluttua tätä periodia uudestaan. En tiedä mitä tapahtuu, mutta.. En aio jäädä odottamaan sitä, vaan annan niiden maailman tuulten viedä täysillä, nauttien hetkistä, vaikka joskus elämä satuttaisikin. Tiedän kuka olen ja minä.. Nousen aina siivilleni takaisin ja lopulta hymyilen elämälle. Lainaan loppuun Timo Rautiaista, koska tämä säe avasi osin silmäni itselleni.

”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin
heitä sentään rakastin,
itken kaikkia niitä
joiden ohitse kuljin
joita väistin ja pakenin

sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
löysin lähelle itsekin
mutta jos itseäni
varjelin ja säästelin
heti eksyin ja palelin”